Seitsemäs-toista Luento. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.

Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää. Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian jaetuksi seuraaviin jaksoihin:

I. Vv. 1000-1100: Siveellisen uudistuksen aika, jolloin Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin, kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla, ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, — Ranskalainen Argonauta-retki itäisille maille.

II. Vv. 1100-1200: Ristiretkien varsinainen aika, jolloin läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa. Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle, nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä. Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.

III. Vv. 1200-1300: Ristiretkien jälki-jakso, joka oikeastaan on jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi. Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille. Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. — Silloin seuraa:

IV. Vv. 1300-1450: Keski-aian loppu-jakso. Voisimme kenties antaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen soveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat, joksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua. Kaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan kunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme selvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka tulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen jakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina olivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen voimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa nyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta leviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät tarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden siveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on itse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa kerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat vialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo Kauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa, veljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä, lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, — kaikki todistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain liioitetusta hengellisyydestä.

Luonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet siltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti. Paavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin siirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa, unohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon valtaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika, jolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa tuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin vielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat sitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta juurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä, yleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat jo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja noudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin syntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan jäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin Ranskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan seuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia siinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä aatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka aian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta Bosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa välikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen uskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä, ett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453 vihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen tapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut vähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden. Keski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin Länsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.

Tämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista tosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta luonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti astuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo rikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on saavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme nähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen yksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta Kreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman keisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain johtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala tosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi: yleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin yksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi aate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain tämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko, osittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä täydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa. Sen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi nimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei ole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät yhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus liittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin pian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen juoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että kansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi kehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä kansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että niiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin niiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa palvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä kansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä kehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat vaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus historiassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne vallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat järkähtää sijaltansa.

Muutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva. Karolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat menneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen ja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin vallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten periaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa yleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei voinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden hyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet eivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa katholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja kansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut. Keski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat periaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen taisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka oikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan harjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian käsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse kuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman häviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt joukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten pyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain johtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää ilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen elämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.

Aikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta kuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä runo- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin, että tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla yleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä siksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin voisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa. Syynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa täytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on edellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin tuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo kietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen jotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä järjestää seuraavien katsantokantain mukaan.

Ensiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta, Ristiretkistä, ja niiden merkityksestä.

Toiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva aate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.

Kolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta, läänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja kunnallis-vapauteen.

Neljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten maiden kansalliset historiat ja niiden merkitys yleiselle kehitykselle.

Tämä viime-mainittu kohta on senkin tähden viimeiseksi jätettävä, että se oikeastaan jo johdattaa meidät Uuden aian kynnykselle. Niinkuin vasta saamme nähdä, on Uuden aian omituisuus Keski-aian suhteen siinä, että yleis-ihmisyys, humaniteeti, ei enää tarvitse nimen-omaista laitosta, joka sitä edustaisi samalla tavoin kuin maailman-vallat Vanhaan aikaan ja kirkollinen monarkiaa Keski-aikana; vaan se ilmestyy sinänsä itse kansakuntien toimissa ja yhteisissä harrastuksissa. Samassa määrässä siis kuin Paavikunta heikkonee ja kansallinen elämä Euroopan etevimmissä valtakunnissa vahvistuu, siinä määrässä myöskin Keski-aika tekee loppua ja Uusi aika on tulossa. Ymmärrämme tästäkin, että näiden suurten aian-jakojen todelliset rajat eivät voi olla aivan jyrkkiä. Niihin sopii, mitä jo ennen olen sanonut aikakausien rajoista ylipäänsä johtavien aatteiden historiassa.

Olemme nyt kuluttaneet kokonaisen luento-tunnin paljaasen järjestämis-työhön. Mutta vastaisen tutkimuksemme menestykselle on järjestys ensimäisenä ehtona, enkä luule siis aikamme hukkaan menneen, vaikka olemme Ristiretki-aikakauden edellä hetkeksi pysähtyneet, luodaksemme yleis-silmäyksen pidempäänkin aian-mittaan eteen käsin.