Kahdes-kymmenes Luento. Läänitys-laitos.

Minua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi pettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian omituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista, niinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena ilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden, yleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja aioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin. Semmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja tehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on joutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta uraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että Uskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä voisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa määrin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden historia meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta näiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi. Näettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi ryhdy tähän vaikeaan aineesen.

Ja aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa lyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi koska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta selvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole Keski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä monihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi ytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa kehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi. Saanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset, joihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.

Lähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse Rhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla kanna muuta yhteistä nimeä kuin "Länsi-Frankien valtakunta". Mutta Frankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien hallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista yliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on hajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat itsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden joukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä pienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; "Insula Franciae" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on kerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla ei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi hallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein lukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat jonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii erittäin nimittää: pohjasessa Flandrin kreivikunta, jonka kansallisuus osittain oli Germanilainen; keskustalla Francian herttuakunta, jolle kuninkuuden arvo tuli, sekä Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n kreivikunnat; idässä Bourgogne'n herttuakunta, Burgundian kuningaskunnan lähin naapuri; lännessä Normandie'n ja Bretagne'n herttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen yliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa: lännen puolella Guienne'n eli Aquitanian herttuakunta, johon ennen pitkää myöskin Gascogne'n herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella Toulouse'n kreivikunta ja Gothian markkreivikunta, jotka aivan äskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja rikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi. Tahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia itsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi toisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta, mutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo maininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan lisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat Toulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka feodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen Guienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka elivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen aikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet kestään muusta kuin "Jumalan armosta". Mutta jos otetaan itsenäisyyden tunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien lukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää herraa harjoittivat tätä oikeutta.

Lähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli järjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin mielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme silmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna "paronikuntiin", jotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä ala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi; sillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän on herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei ole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden kukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä ruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen "uskollisuuteen", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista majesteettia; mutta muutoin hän "riippui ainoastaan Jumalasta ja miekastansa". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit olivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli läänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias (suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin "mies", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä palvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin muodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus periytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin. Silloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi vyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen: "Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja jäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden tilusten edestä, mitkä olen teiltä saava". Tämä kunnioitus nimitettiin "hommage", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala, jolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen kuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen asuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun. Enimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa, turve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan asemesta.

Olen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen kuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta, jossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten beneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen sijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen nautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt palveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta tämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan nimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen väli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen palkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli pää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat olivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä toistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema muodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille niin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan kiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.

Kuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen aikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian la'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin velvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu, otetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja puolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä neuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä itse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis siveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina vassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi oikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi kunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko yksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden mukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit kokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat kaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli niinkutsuttu "paronin oikeusto" (cour de baron); läänitysherra oli esimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat "vertaisina", ja jokaisen oli oikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien vertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut kysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli maksoi rahallisia "apuja", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli vangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli ala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen naittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.

Paronikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän yksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää ja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja alkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman kuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen, 11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa tai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta 12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos umpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden itsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen kahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat häntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea yleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon 12:sta pair'ista, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä vassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä Flandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo Augusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta Normandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut läänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa ylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan. "Nulle terre sans seigneur" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa jonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.

Ensi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä. Capetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä itsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa, "hommage'nsa". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on omien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on paronikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien paronillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan asema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on kuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri, kuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus järjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta sen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko perinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia läänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli palvella kahta herraa, — asia joka aina on vaikean-laista, mutta olletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin sattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka kuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli vassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys lähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului Saint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan kuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in alttarilta Vexin'in vassalli-lipun, "Oriflamme'n", joka tuli Keski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.

Olen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta rakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on yleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin niin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse noita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin tarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin lavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin vaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku ala, — mitä se oikeastaan oli? — Katselkaamme hetkeksi tätä läänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!

Tuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään maakartano, jonka isäntä — vassalli taikka paroni — elättäisi itseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka haltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja harjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin väkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki alhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai vähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei ole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti kertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun tiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli maatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että Germanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi hämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan alhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme pitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä olivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan. Itse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden astetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat kokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat ainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron, jota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli, jotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla. Kaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana esivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin erinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana, la'in-laatijana ja tuomarina.

Tietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja tapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus, tähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran täysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan, lienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan melskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman alhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin täytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku, josta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja niinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen rakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme hätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.

Niitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena feodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien porvarillinen vapaus; — yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin periaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; — ja yksi muutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin feodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe on jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.

Keski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen, vaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä Romalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat. Edellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä Kreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja maaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli kaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden sekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski niidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku maallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri valtiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut Germanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen maailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa levittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli kaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo Romalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten. Nämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa melkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi kaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla milloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen Hellaan kanssa.

Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään. Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo 11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty", oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.

Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista. Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin, lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin seuraavissa luennoissa saamme nähdä.

Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo 12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron" (scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa, ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on maailmasta poistanut.