Kahdeksas-kolmatta Luento. Vallankumous ja kansalliset liikkeet.

Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa, vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni luonnosta lainattua kuvaa, — aate-virrat sekaantuvat toisiinsa, muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä, joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?

Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia. Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että — kuten viime luennossa koetin osoittaa — Uuden aian henkiset herätykset olivat muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty, jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.

Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli, niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen, jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.

Britannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki perustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan tehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin koska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat jääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut haara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi yhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten tiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka Atlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden isänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet kokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi kansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla. Se vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset valtio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa paikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan aikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei missään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka hallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille Yhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet ja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden ylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön kiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja kirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, — tämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka oli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen yhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että moni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa. Kuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet itsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous, eikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona alkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin koitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä taisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus. Ihmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun vaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen kohtaloita.

Ranskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä nytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio ei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt kiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri kansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai haittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri historioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen epopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu vähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa taas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän suosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen enimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että historioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut kuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan historian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut, että Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat vallankumouksellensa ihan väärän suunnan; — ja senpä Saksalaiset ymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat arvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä sanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan vallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että se on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan yli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen kokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi asettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut järjellisesti menetellä? — Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä; sillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka vihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen valloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian kamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä hairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat parempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä vallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut korkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä ne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos myönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme kuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan edellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin, emme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä, jos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon valtaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen ankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen yksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen hävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan maailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken tutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen aate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan ihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin yksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.

Ensiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään merkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja la'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan oikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen kaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että aikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.

Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet, että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista, jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta, olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta, astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta. Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat, jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut. Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla, Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna, herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen maailman historiassa.

Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina, yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen, Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus, Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain äskeiset vapauden-taistelut, — siinähän kokonainen sarja maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.

Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä, oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen vuosisadan humanisista harrastuksista.

Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys, valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan. Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.

Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on ehditty aatteiden edistysmatkalla.

Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?

Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta. Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut. Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.