Kuudes-toista Luento. Kirkollinen parannus-puuha.

Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä, vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta todellakin on tullut.

Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan, feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi periaate, on: hengellisyyden valta, ja hengellisyyden nimessä kirkon johtaja-virka ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi aian-hengeksi.

Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty. Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat, otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana valvojana.

Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua, ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian, että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän maalliset toverinsa.

Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä, Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I (vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta, ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta. Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle, oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm. Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan, kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks valtiaaksi.

Tahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka on huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta erittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein selitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui muka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus paavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka historiassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja väkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein niihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä ansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan epä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan kehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten historiallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset vallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla myöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan vaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus ja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa jotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee, voimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja Nikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat säilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he olivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman aikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli suurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme tasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. "Romalais-rauhan" aiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen väkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi yhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne: "Jumalan rauha", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin voitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen nojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän aatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.

Vaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi valmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka tahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä heikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää kirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa yhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen aristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli, että itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin saaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä tähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun keisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman seurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä toimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia on, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia syöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen kuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä, asettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko näytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat kirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen tapain-turmelus ryhtynyt. "Maan suola" — käyttääkseni tuota pipliallista kuvausta — oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä nyt piti suolattaman.

Mutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike, jonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin. Vuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva Yli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa), perustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa Benediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan. Bernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin ankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa että muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet sen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus, elämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon yleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja nämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien hiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä maallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi suunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli kirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat Kristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen kasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit, irstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti versoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta tahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa, tunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien mahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta vastaan pannaan "askeesi", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta maallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta vastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen Romalaisen ylipaimenen johdon alle.

En voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata niihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta parannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita munkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin yhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm. Anglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n ja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli kokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian maallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto III ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen lapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä väristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä, niinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen pyhitykseensä, — ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi tulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet kristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä. Skandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja Venäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma astui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta jalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa ilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon kummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. "Jumalan rauha!" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan rauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian havaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku "Jumalan aselepo" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina juhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta uusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen toimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä kirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu saavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa uskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian Ritarisuus, joka tässä jo iti ja kehkesi.

Ja itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen yleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän piti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta keskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset intohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa, piti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden parannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen meno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa tuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat Saksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja harjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että Kristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä. Niinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen puhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että aateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin suostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto III asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm. tuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja, tuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli tosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit Roman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta keisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä vallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita Saksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta tulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari, joka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa, että samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle arvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen muinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi kurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle Saksan keisarille.

Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia, joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää; sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!

Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus, joka perustui — se meidän täytyy tunnustaa — siihen kokemukseen, joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän, maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut, ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään "investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa, pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin. Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen "Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.

Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa, että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta. Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen. Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.

Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö. Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä; maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.