← Table of contents
Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

Kuudes-kolmatta Luento. Protestanttinen taistelu.

Reading edition

Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen — sillä ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet tarkoittivat —, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena. Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.

Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua. Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa. Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon. Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa, mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519 valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran; itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan sukeumaisillaan.

Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna, mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan kuolleena ja haudattuna.

Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin; kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo ymmärtää: — keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen, mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat, hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi, käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen: — Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen, mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä; hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.

Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä, se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka, että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja eheämpi.

Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää. Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm. Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme, Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan, muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille, mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto; mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus siltä itseltänsä puuttui.

Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli, jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.

Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta, joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle; Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli Englannin kuninkaan vävy, — siinäpä siis vielä dynastillinen side valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.

Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin. Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä toistaseksi kokonaan menettänyt.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? — Näyttihän tosiansa tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?

Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.

Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras. Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings