IX.

Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille, oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.

Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön: hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet täyttivät hänen mielensä.

Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään: taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa, ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin, ikuisesti, ikuisesti!

Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa, oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, — sillä olihan hän vielä niin nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.

Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä, rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin silmiin.

Emilia ujosteli — eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä. Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.

Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta. Missähän Anna Maria oli? — —

Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, — molemmat pojat — ja kuinka hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin. Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi hänen kanssaan.

Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.

Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, — nimittäin loman loppua. Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.

Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.

Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.

"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä, ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?

"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä. "Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet tunteemme toisillemme, — me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.

Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta! Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu — se on nuoruuden unelma — pelkkää lapsellisuutta!"

"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti. "Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, — ja on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää sotavihkiäiset."

Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti katsoa tuijotti poikaansa.

Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä: niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö niin? Mutta, äiti —", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, — "eihän sinun pidä olla siitä niin — niin — no, niin ihmeissäsi. Monet tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso tuon näköisenä, — mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena, mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, — olivathan äidin kasvot niin kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään — äiti!" Rudolf kävi kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi, — odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No, mutta sanohan nyt toki jotakin!"

"Mitä minä sanoisin — sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin, niin —!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä: "Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme sellaiseen mielettömyyteen?"

"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."

"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."

Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan te olemassa, te pidätte meistä huolta — luonnollisesti!"

"Vai niin — vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he kyllä kelpaavat — ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, — hän on sanova aivan samaa. Minä en suostu siihen!"

"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria tulee vaimokseni ja jo nyt — heti — sanokaa mitä tahdotte, vihitytän itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, — tämä oli siis kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.

"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset — ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi tuo kaikki ilmi.

Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua rauhallisemmin hänen kanssaan.

Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin kanssa kävelemään.

Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon loihdittuna.

"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.

Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he molemmat vielä olivat sodassa.

Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat siellä — ja noin hilpeitä he voivat olla! — — —

Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, — mutta hän oli vakuutettu, että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.

Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta sitähän te ette enää ymmärrä — te ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, — he erehtyivät luulemaan aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.

Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka hän oli nähnyt junassa, — nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, — hänen katseensa loisti, hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen — musta kiharatukka kävi ruskeaksi — hänen eteensä kuvastui Anna Marian loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.

Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.

Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.

Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" Nuorukaisen katse oli epävarma.

"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi — kaiken yötä, — olen kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."

"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien tovereiden kaatuvan — oikealla, vasemmalla, edessä, takana — se tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."

Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi — silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette nuoria molemmat!"

"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.

Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, lapseni, minähän rakastan sinua!"

Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."

"Minä en ymmärrä sinua — sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet tuolla", — hän osoitti kauas etäisyyteen — "minä täällä."

Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut — sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan itseensä, kyky olla välittämättä entisistä — yhdistettynä raakaan voimaan… Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!

Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan äiti vielä sanoa jotain?

Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, — lapsi ja samalla mies! Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa — kaikki näki hän tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua kaikista toiveista!

Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana kuin Hekuban päivinä.

Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: "Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"

Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, — sinä tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, — en tahdo enää toistamiseen taistella kanssasi!"

"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, — sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy — — — minun täytyy! Tahdon voittaa onneni!"

"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä —" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.

"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö totta, äiti, jo minullekin mieliksi."

Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.

Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet toisaalla: Uhri se oli ollut — suuri uhri. Mutta muut äidit olivat uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!

Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.