V.

Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka iloitsevat saadessaan turvapaikan — erittäinkin tällaisina aikoina."

Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka yksin oletkaan!" — ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg — majuri — oli kuollut pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.

"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, — minä en enää elä kauan, tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän ole oppinut, — arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" — —

Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, — paljoa tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta kuin satoansa.

Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin käsineillä.

Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, joka silmäili häntä aidan ylitse.

"Huusitteko minulle jotain?"

"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.

"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."

"Minä en!" Hedwig huokasi.

Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."

"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän ole tottunut työhön. En kestä mitään."

Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän ympärillään — tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka — tuolla päänpuolikas, tässä aivot — toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."

Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon kultaamassa puutarhassa, — lokakuun aurinko ei sentään enää pysty lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava — tultava pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava mukanansa.

Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.

* * * * *

Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"

Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli sellaisia nähnytkään, — hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, — elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se todellisuudessa on!

Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi päämääräksi — kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, — minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.

Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, — tuota raikasta, hilpeätä reiniläistä naurua!

Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. "Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, — ja muuttuneet ne olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, — hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, — hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli käynyt yli hänen muotonsa, — uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän oli kurottanut kätensä äitiä kohden, — juna lähti. Saisiko hän enää koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: "Rakas äiti!"

Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, "muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"

Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:

"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton. Ilo raikuu laulussansa. Tytöill' lemmekäs hän on. Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

* * * * *

Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, — hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, — läpi esikaupungin hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita jätettiin tännekin.

Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi pelästyttää.

Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, — murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan joukot?

Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He olivat jo kovimman kokeneet, — ken noista toisista oli määrätty ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.

Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta kuvastivat nuo kalpeat kasvot, — kauhea tunne tuo, että oli niin kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.

Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden tiedonannon — luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän lähestyi uudelleen.

"Kenties siinä viedään sulhastani, — oi päästäkää minut lähemmäksi!" Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin. Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"

Häntä säälittiin, — hakihan hän sulhastaan — tyttöparka!

Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.

"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"

"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."

Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi portaita ylös.

Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.

Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku. Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden haavoittunutta: "Tuolla hän on!"

Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.

"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?

Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"

"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat levollisesti kantamuksineen.

Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta nyyhkytyksiin.

Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"

Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."

"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, — - kaikki ihmiset katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman onnensa nojaan.