IV.
Hilja Walldén translation
Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin raikuvilla hurraahuudoilla.
Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven vieressä.
"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa, valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki, yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."
Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo — vaieten. Eivät kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, — olihan sotaa jo kestänyt yli vuoden.
"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä aivan kovasti.
Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.
"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli lapsi ujostelematta edelleen.
Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.
Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa. Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla. "Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku, "pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, — viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."
"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta entä sitä, jolla on ollut vain mies, ei liikettä eikä lapsia, — ainoastaan mies!"
Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului epätoivon huokaukselta.
Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, — hän ei tarvinnut ketään, sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla 'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen sävyssä.
Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, lähestyä askel askeleelta — aina vaan yhtä tyynenä — yhä lähemmäksi ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä on vielä äiti — meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle ivallisesti vastaan jostakin.
"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut — 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, — tuollaisia ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, — ken pystyisi rakentamaan sillan sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se —?
Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään puolueista,' — niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, — kaikki tyyni olemme yksiä ja samoja saksalaisia, vain saksalaisia!"
Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät kääntyessään katsomaan taaksensa.
Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut miehensä käsivarteen: "Katso — katso — näetkö sinäkin sen?" Liitävä kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se ollut venäläinen kotka?
Se oli ollut preussilainen kotka — Jumalan kiitos!
Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian loppuu!"
"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken elinaikani!"
"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären sisään ja kävi istumaan.
Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla on oikeus siihen, — mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi sitä kuulla!"
Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei saa tietoja!"
"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa tuli eräs herra pöytäämme — muuan kuuluisa maalari — ja pyysi saada maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta — seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana poissa.
Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan ohikulkijan tervehdyksen.
Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa; olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti. "No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne? Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena. Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi! En tuntenut heti kenraalitarta!"
"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä kirjassa on" — hän näytti avattua tietosanakirjaa, — "'saari Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä." Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', sanoi hän alinomaa — ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. Sitähän hän nyt ei siellä saa."
Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin, oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa, hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä, silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita, silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, — ne olivat poikaansa odottavan äidin silmät.
Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot. "Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri voitto!"
Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen. "Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"
Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo ja riemu ja ainainen rauha.'"
* * * * *
Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa puistossa — entisellä kyläniityllä — kuuntelemassa sotilassoittoa, ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet. Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! — — — "Minka, sen sanon sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin — —!" Hän oli vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!
Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa, eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän, joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet vallan viehättävä!" — jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota. Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."
Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla. Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa, tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa… Mutta toisaalta oli hänestä kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.
Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan, mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin — siviilitoimeltaan parturin — kanssa.
Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.
He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, joka häntä tavotteli.
"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi herra Lehmann.
Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä vaipui hänen olallensa.
"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä hellästi sylissänsä.