← Table of contents
Hekuban tyttäret

III.

Hilja Walldén translation

Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian minä kellastun.

Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, — 'sota-asioita' — nyt sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.

Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa kadotuksessa kaikki — minne vain katsoikin: naisia, naisia — hyvä Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti — eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.

Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut vielä yksi huoli lisää — ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen miehensä kaiken vaaran ulkopuolella — mutta kumminkin alituinen pieni levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää sanan tavallisessa merkityksessä — ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän olivat nuoria, nuoria ja hulluja — ja hän?!

Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä — eikä yksinään.

Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli samallaista?

Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli siellä.

* * * * *

Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin parempia aikoja.

Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi olla?

Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"

Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin eukkoa työhön — tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä laimeasti — mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä — väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.

Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.

"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä — tässä kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa — —! Koskaan ei hänen miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.

Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi — hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet alas kammottaviin kuiluihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.

Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.

Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.

Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän siinä puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.

"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle tehty!"

* * * * *

Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.

Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. "Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta — hymy haihtui Gertrudin kasvoilta — oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.

Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat puolikengät, kepsuttivat levottomasti — kello neljä alkoi soittokunta soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa törähytteli.

"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.

"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo ennakolta konserttia. — — —

Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa, pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua. Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin, Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.

Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään? Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut, kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa. Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen naisen seurassa —! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan. Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin hänellä nyt — hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi hänen päähänsä — joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan tunnustautunut, — oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.

Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?

Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään luonansa.

"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, — käykää sisään, tehkää hyvin!"

"Te — te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä — minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."

"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat Gertrudille mieleen.

"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä muisti kaikki.

"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin rohkea, — hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle ehdotettu ensi luokan ristiä."

Kuinkas olikaan — eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän Gertrud muisteli.

Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin usein, — teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä kirjeitä! ja katsokaa — tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi kuin haltioissaan sormusta katsellen.

Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä kohtaan — perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.

Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja väsymys." Hän huokasi.

Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", — sen ymmärsi hän niin hyvin! Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä ole ollut täällä lainkaan lomalla?"

"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, — tai kun he kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata." Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, — ja tunteita on minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy katsella toisia syrjästä, — ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.

Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän tulisi!"

"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja pelästyksissään, — jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen, jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta. "En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich", lausui hän.

"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"

"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"

"Ei sanokaa vain 'Gretchen' — 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan te Faustin?"

"En."

"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin paljon. Luen yleensä aika paljon, — aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta. Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota! Ennen sotaa olin aivan terve, — mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä. "Ellei hän tule pian — —"

Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"

"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset, niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, — me menemme heti naimisiin, — heti, heti, — teemme pienen häämatkan, — sitten hänen täytyy kiireesti palata, — minä saatan hänet asemalle vielä, — seison viittoellen hänelle —, mieheni, kaikkeni —, se on kovin vaikeata — voi, kuinka tuskallista, — mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen vaimonsa!"

Nyt nauroi hän hilpeästi.

"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, — Gretchenin oli hyvä olla!

Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin, työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich Dombrowski koristanut pumpun.

Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.

Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen? Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi —, mutta minä en ole 'hänen vaimonsa' — en ole kenenkään vaimo."

* * * * *

Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo, ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän pyydellyt.

Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa — ja kun te sanoitte sen hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä naimisiin?"

"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."

Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi, tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.

Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa, että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen sulhasensa oli Ranskassa, — koko ajan hän oli ollut Ranskassa, vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.

Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"

"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan, tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen sormensa oli sormukseton!

Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen sormestani. Olemme vielä salakihloissa."

"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!" ihmetteli Gertrud.

"Äitini ei voi sietää häntä, — hän on niin paha! Mutta jos en saa häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna kulki hän huoneessa edestakaisin.

Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.

Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa käsivarressa riippui neiti Dietrich.

Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' — se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, — olen niin köyhä."

Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", — kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?

Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi, — Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä? Missä äitinne on?" tiedusteli hän.

Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, — on niin pimeä."

Mutta poika purki sisuansa: "Äiti —? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät kotiin. Hän huvitteleikse!"

Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.

Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei pidetty näin myöhään, — se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, — se ei tehnyt enää juuri mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, — hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu — ja tulisiko pian rauha!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings