XVII.

Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli maassa.

Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita — ja silmät — niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa oli punaiset koristesaumat, — ne sopisivat nyt pienokaiselle.

Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.

Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä kammotti niitä ajatellessakin.

Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään määrää. Mitä tekisi hän rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi — ja tuolle pienokaiselle.

Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, — mitä tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!

Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. 'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te — —'.

Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala — leipäpala — tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden kärsimykset.

Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!

Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.

Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: "leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.

Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat erinomaisesti!"

Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän, että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan, kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?

Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, — silloin soi ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.

Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin — silloin —! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut, palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä, mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän muistanut jotain, — eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin, hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!

Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein silmäili hän siellä olevaa naista.

Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa: olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!

Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.

Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.

Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei hän olisi uskaltanut — ei tuolle tuossa, — mutta hänen äänessänsä värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"

Äiti pudisti päätänsä.

"Gustavin poika — minähän olen lähin hänet saamaan!"

Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, — vai niin, nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin puheista välittämättä, tavotti hän lasta.

Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää", sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet menettämäisillään. "Gustavin lapsi — Gustavin lapsi!"

"Minun lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä, halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla, silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun, minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt — hänet elättänyt — onko joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen hymyily: "Ette ainakaan te!"

Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti. Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä, "olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani — minähän olen niin yksin!"

"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.

"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia — ah, vielä paremmin!" Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää silmällä, miten minä häntä pidän, — voitte käydä katsomassa, joka päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki, kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin — silloin —". Krügerin muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin kiinteästi.

"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle ja lapselle. Poika on minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud aikoi lähteä.

Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin — vannon sen teille — silloin —".

"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti häntä kiinni vaatteista.

"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."

"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä — ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"

"Ei — toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen — hän palaa kyllä!" Hän oli korottanut äänensä vakuuttavasti.

Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.

Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen alas pöydälle.

"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä lapsen pään päälle: "Hän elää — teitä ja minua varten!"