XII.

Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi iloita siitä?

Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan oikein Heinzin laita?

Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?

"Ilmailu — sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. "Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, — kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."

"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on suunnattomasti ihailtavaa."

Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" — sillä ainakin toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet vielä kokeneet suurta surua, — surua, joka myllertää mielen mullin mallin, — he olivat onnellisia lapsia vielä.

Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä häpeään.

Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne — kiintymys lapseen. Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:

"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton! Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

* * * * *

Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.

Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän punehtui hiukan ja pani sen pois.

Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.

Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.

Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista ystävällisyyttä, — olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle kätensä.

Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."

Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."

"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy nyt olla varovainen."

Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien joukossa — naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea itsensä onnellisiksi, — aika oli omansakin tuottamaan heille onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?

Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta tiedustellut hänen lankonsa vointia, — tiesihän tämä hänen usein olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: "Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"

"Hänestä on tullut ilmailija, — miksi olette siitä niin ihmeissänne?"

Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? Hänkö kenties? Taivaan tähden: hänkö?!

Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, — ah, ei koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!

Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, — hänen sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"

Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. "En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", — niin oli hän sanonut — eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli hän kyllä, — mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.

Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko hellyydellä: "Tule jälleen!"

* * * * *

Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili maalaispuutarhaa.

Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä hedelmälliseksi, tuottaa paljon, — ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut tämän itse, — sinua varten!"

Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:

Kadoksissa

on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot korvataan kernaasti.

Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan tätä keinoa, ja hänestä oli se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.

Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, — voisihan sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.

Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut — kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen se oli, — oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli poika maannut sairaalassa — missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, — nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" — sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan ilmoitusta sanomalehtiin, — se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, — kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, — kunhan vain palaisi! Äiti pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen silmistään mitä hän halusi.

Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti kaivaisi ne maasta? —

Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, — ne olivat parempia kuin ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"

Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko sääliä jokaista äitiä, — sitä, joka suri jo kadotettua, — sitä, joka pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, — maailma menee menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen aarteensa, — hänen toivonsa, onnensa!

Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, rouva Krüger?"

Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, — hän sai heiltä tietoja. "Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. — Minun Gustavini ei ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.

Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus. Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."

"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig, että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin luottavaisella mielellä — muistatteko, kuinka tulitte luokseni, nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"

"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan. Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"

Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille", sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"

"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi: "Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli uhkaava.

Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan muutoin saanut joitakin tietoja."

"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan! Varro vain…!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän panen — koko joukon — ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.

Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!' tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!

Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen, hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta. Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi? Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle, äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä nainen — sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan lähempiin suhteisiin."

Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, — ja annettava huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että koko sydämestäni iloitsen mukananne."

Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, joka kenties on viimeinen.

Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, — hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.