XI.

Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea — se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, olivat kertoneet kammottavia seikkoja, — ei siis ihmekään, jos moni nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa — pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään — mitään rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.

Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei saapunut kirjeitä, ei kortteja, — ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa leipäänsä.

Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun — siinä kiertelivät kaikkien ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli palstojen täydeltä sanomalehdissä, — jäisikö ainoatakaan eloon! 'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',— jokainen tiesi, mitä se merkitsi.

Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se ei tuottanut hänelle levottomuutta, — olihan hän usein ennenkin ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.

Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä maapalstansa ja voihan sitäpaitsi — sitäpaitsi — hän ei sanonut suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!

Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa — tuossa istui vaimo laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse maahan luotuna meni hän lähemmäksi.

"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" — hän veti paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."

"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi kumminkaan maksaa teille — maksaa vuokraa — muuta kuin kuluneelta ajalta."

"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten olette minulle velkaa?"

"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi hänen poskillensa.

Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa kaikki kerrallaan."

"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko pahaksenne!"

Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"

Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu. No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."

Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?

Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä. Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä elottomilta, — väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan — häntä puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin. Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.

"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille: "No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" — ja hän riensi hellan luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"

Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys yhdestä vain! —

Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!

"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään, pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös — Ackerstrassen varrella se oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan hiljaa, — kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä miehenäänen — seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän tunne — outo vieras hänen talossaan! — ja kello puoli kaksi yöllä! Hän tirkistää avaimenreiästä, — avain on lukossa, eikä hän näe mitään, mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa — kuinka tuttu onkaan hänelle tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat! Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"

"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"

"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.

"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun puolestani saanut tappaa hänetkin".

Tappaa! Gertrudia värisytti.

"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" — hänen käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi — "me emme saa tehdä mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, — joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee häntä aivan liiaksikin, — luuletteko että hänen on niin helppoa olla yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."

"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain sellaista, — silloin ei minun kävisi hyvin!"

Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä — vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.

"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, — hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.

Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!

Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. — Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain anteeksipyynnön tapaista.

Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta — entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."

"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä enää tuntea iloa.

Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, — ne ammuttiin pilalle Semiselin luona."

Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.

* * * * *

Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, voi, ihra, jauhot, sokeri — kaikki oli saatettu korttijärjestelmän alaiseksi.

Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.

Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana seurasi morsiuspuku häntä. —

Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, — nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.

Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, — jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli hakevinansa.

"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, nauraen hänelle.

"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"

Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin —! Hän sulki kirjan äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.

No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.

Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!

Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään kaihoonsa — hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, — siinä oli hän!

Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän tulet!"

Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti vastaan: "Tulen luoksesi!"

"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"

Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä — lujasti, lujasti — niin lujasti että hän valitti. Mutta hän ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa — kiihkeätä tuskaa — ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!

Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"

Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"

"Nyt olet minun!"

"Olen iäti!"

Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse sitä!"

"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"

"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"

Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"

Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule jo!"

"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."

"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan — nythän olet minun, — tule, tule!"

"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."

"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule! Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"

Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!

"Tule, Gretchen, tule!" — —

Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.

"Gretchen!"

Ei vastausta.

Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?

"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain palaisi, kun hän palaisi pian!

Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen Gretchen-tyttösensä — — kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.

Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.

Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, — neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.

Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, — eikä Gretchen vielä ollut tullut!

Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä odottamassa.

Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä kodittoman koiran ulvontaa.

Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. — — —

Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi häntä.

Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki lastansa!

Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" — —

Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt — nyt en voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen jotain?"

Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. Ei valheeksi — tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä poliisivartiostoon."

* * * * *

Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi joutua Dalldorfin parantolaan.

"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet silloin, — tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan kohmettunut."

Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut hukuttautua? Ja minkä tähden?"

"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian kauan sulhastansa."

Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.

Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. "Voipi olla — tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin neidin."

Niin voi, — voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri oli — sota.