IX.

Hannu Halle.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.

Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut, vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut, koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan. Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä. Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta, joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin häntä.

Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos! Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.

Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti, kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.

Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."

Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä. Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä. Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.

Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.

Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.

Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä miellyttänyt.

— Kuules nyt! — lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen, joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. — Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele. Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa, mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille puhun.

Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-, franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä ihmeellisen säntillisesti.

— No, mitäs sanot nyt? — kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.

— Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, — vastasi lalenburgilainen.

— Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?

— Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.

— Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi, että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat, ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen sydämmen puoleesi.

Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman hauskaa.

— Tehän alatte jo tutustua toisiinne.

Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.