VII.

Hannu Halle.

Se sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin ruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas, koiraksi, — se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä lieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? — Se kysymys tuotti päänvaivaa kaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys ja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän pituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi oli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian tapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää poikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat, että kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein pahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua Lalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan pääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun heillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa. Monet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä helpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja hevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo ennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien ylenpalttisuuden alle.

Mutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian kristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli tuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen! Hannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli ollut jotain tekemistä; — Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat moittineet ja vävykseen toivoneet; — Hannu Halle, johon kaikki tytöt olivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; — Hannu Halle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja serkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain sanankuulija; — Hannu Halle, kaikki kaikessa, — hän istui vankeudessa!

Haikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten aviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino neitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja nuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin hiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä viimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka sokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. — Hyväinen aika! — huudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; — johan ne sille vievät hirren herkkuja! — Ja nyt ei viemisillä enää ollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa kuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen edellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat ja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja varustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta ruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman korkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt väkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja leivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja, ankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini- ja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e. Kauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita, nuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari tukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista ihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen kasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin lohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä oli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.

Mutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä valtionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia. Kun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen vankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa kunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä, koskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei kuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin huolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä ajast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin Lalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan ratkaisemiseksi: "ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla on oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön velvollisuus on itseänsä vangitettaa?" (Miesmuistiin ei näet ollut sattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen). Tätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä ajast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli kaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua suuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu sovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin hyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä siinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut kerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen kulungilla, jonka "vast'edes havaittaisiin väärässä olleen", ei kumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.

Komendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään huomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä hän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi vakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen sinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä. Vanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen, kuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa, jotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen erittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään olivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa käskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea ja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä nauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista pielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani puoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven takaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta kotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.

Uskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta tällaisen armottoman vastauksen: "vanki auttakoon häntänsä tainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa". Samalla lausui vartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa kohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia. Mutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen moniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin; kävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin tällöin nauloja ja sinettiä.