VI.

Kaikkialle.

Jo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli otettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset tosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu kuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut ristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin kaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri heidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset kaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas ystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin kerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja vavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello kutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja lalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät virkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa käsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen, mylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua kangaspuilleen; — kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan sitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan ja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja lähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on tultu.

Raati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin toista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria, jonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.

Ensin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin pyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.

— Mistä pitää minun saada sanoja, — lausui hän, — kyllin voimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi meidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös tuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit, on ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole vielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla matkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita. Jaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo piskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on kaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä huonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä salaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on paneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen myötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä Halle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä joku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen matkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä Hannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi turmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja kaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko valtakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.

Tämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla esimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä puhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä saviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta, suunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista seurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin makasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi itkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että kamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli nyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu Hallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi horjahtaneen.

Pian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen arvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi, joka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään mitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri Mucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon porttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme minuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas tulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että pääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä, koskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli tapahtunut. Ja sitä paitsi — mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä olisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä ruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin kerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.

Mutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että Hannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä sanoilla:

— Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei minun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että viimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa ja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan hopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä myllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan Hannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme sisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut meidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki, mutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha ja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme edessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien valtamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän päämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö pitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja? Pitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone kukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?

Ja nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että kuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat päässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin uudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.

Hätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien silmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset hengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia katseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään rientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet vapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää puheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta ylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat vaan varsin kummallisesti.

Äkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari astui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän jätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki hörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti majesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen: "Valtiollista, äärettömän tärkeätä!"

Sanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan unohdettu.

Tuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät lähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin suinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin, jott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi heiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että melkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä, ainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.

Ja hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa liikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa, mutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi suorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi syy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.

Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta. Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat, että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi, että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin hiljaisuutta.

Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon. Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.

Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään, ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.

Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi, tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.

Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä, ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa, savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan nenäliinaan.

Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi. Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa huostaan.

Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa, että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.

Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.

Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä, sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin seuraavat kokoomansa sanat:

"Kiinniottaa… Hannu Halle… koira… tuhannen guldenia… hinta… päästä…"

Kaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.

— Kas niin, — puhui Mucker, — tässä näkee selvästi, että Hannu Halle on taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt, että koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu siitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä kiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin hinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta, käskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään tullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä ehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä pidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen kirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin, että luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen kuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.

Kaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu Halle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki päivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään tekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he saapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti höyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin Hannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä valtionvankilaan.