IV.

Kaikkialle.

Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se kaunotar, joka istui lähinnä häntä.

Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia. Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, — sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä. Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota. Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui, mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.

Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle oman osan.

Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.

Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.

Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän — tulta, ei maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista silmistä.

Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa. Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen, mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään, niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen ratkaista.

Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi, ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.

Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan.

Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin, ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka, niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita. Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki, mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen pimeä.

Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.

Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.

Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta, oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli — elleihän juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.

Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta — Hannu Halle osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin, suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista. Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!

Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!

Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen, ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla. Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa, ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.

Kun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he neljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta käyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella muotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet maassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa, kumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he kyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut päästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa aikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja, kumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä pääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat suutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin — tappelemaan taas. Heillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli vakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä kiusaa hänelle.

Sillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos kaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen kintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen herkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat hämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun vihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja kääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti häntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää peljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi myöhästyneensä kävelyretkellään.