X.

Kaikkialle.

Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.

Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa, vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.

Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.

Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.

Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia, että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden suojelijalle ja maecenaatille.

Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä takaapäin, ja — kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"

Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta. Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi kaikkien pyhimysten nimessä.

Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.

Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"

— Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, — lausui ruhtinas ja armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.

Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta. Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin oppiaikaa jälleen.

Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni. Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa, ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.

Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.

Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa. Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi. Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.

— Se on pian autettu, hyvät herrat, — sanoi Hannu Halle tavallisella varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.

— Mutta kuulithan sinä, — sanoi hänelle Nikodemus; — minun pitää saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja ottaa.

— Se on pian autettu! — virkkoi hovineuvos. — Kuinka paljon teidän korkeutenne tahtoo?

— Mitä enemmän, sitä parempi.

— Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.

— Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu. Olenko minä mikä rättisaksa?

— Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan Nikodemusdor'iin, niin —

— Kuka ne maksaa?

— Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos sitten — — —

— Kuules nyt! — keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. — Etpä olekaan Hassu Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.

Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.

Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä? He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja ja kauniita velkoja.

Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.