ROUVA GYURKOVICS YHDISTELEE.

Eräänä iltana tuli Sándorka pelästyneenä Aequator-kahvilaan.

— Eikö Gyurka ole ollut täällä? kysyi hän. Liza-neiti vastasi, ettei hän ollut nähnyt.

— Sitten en tiedä missä hän mahtaa olla, sillä olen etsinyt häntä kaikkialta.

Myöhemmin johtui hänen mieleensä, että hän ei vielä ollut etsinyt häntä kotoa. Vaikka se tuntui turhalta vaivalta, lähti hän kuitenkin varmuuden vuoksi sinnekin.

Tultuaan Realtanoda-kadulle, missä he silloin asuivat, hän näki miehen, joka käärmeen tavoin kiemuroiden tuli vastaan, milloin rynnäten millekin puolelle kapeata katua.

— Se on varmaankin joku outo, joka ei löydä etsimäänsä numeroa, ajatteli Sándorka.

Hän huusi hänelle:

— Tasaluvut olivat kadun oikealla puolella ja parittomat vasemmalla.

Vieras käännähti, ja Sándorka tunsi veljensä Gyurkan.

— Sinäkö se oletkin! sanoi hän. — Olen sinua etsinyt puolipäivästä asti! Missä olet ollut?

— Csinkotassa, vastasi Gyurka hiukan kangastelevin kielin. — Olin Elefántovicsin todistajana, mutta koko jupakasta ei tullut mitään, kun vihamiehet sopivat… Sitten menimme aamiaista haukkaamaan…

— Kuulehan, sanoi Sándorka, — äiti on tullut kaupunkiin. Hän lähetti sanan, että meidän täytyy tulla Krumpholczien iltakutsuihin…

— Se on vähän vaikeata, vastusti Gyurka.

— Äiti sanoi, että minun täytyy tuoda sinut joko elävänä tai kuolleena.

— Entä humalassakinko? kysyi Gyurka.

— Oletko hyvin hiprakassa?

— Koko lailla, totesi vanhempi. — Mutta ei sen tarvitse minua estää tulemasta. Pääasia on: täytyykö siellä seistä, vai saako siellä istua. Jos minun täytyy seistä, niin minua pyörryttää… Mutta jos istun, ei kukaan voi minusta mitään huomata… Minulla menee viini jalkoihin, mutta pääni on aina selvä. Vieläpä monet sanovat, että minä sellaisessa tilassa olen harvinaisen rakastettava. Minä olen paljon puheliaampi kuin muulloin, ja siitä tytöt pitävät…

— Hyvä on, sanoi Sándorka, — sittenhän voimme mennä kutsuihin… Menemme käsikoukussa sisään, sitten etsin heti sopivan paikan, mihin istuudut. Mutta pidäkin huoli siitä, että eivät sinusta mitään huomaa.

— Älä pelkää! Kun kerran olen saanut tuolista tukea, ei minulla enää ole mitään hätää.

Krumpholczit asuivat talvella suuren kiertotien varrella omassa talossaan; kesät he viettivät maatilallaan Bácskassa. He olivat Bácskan raharikkaimpia svaabeja. Ukko Krumpholcz oli vielä miljoonamiehenä seurustelutavoiltaan samalla tasolla kuin ollessaan rakennusmestarina, mutta hänen poikansa eleet olivat jo herraskaisia. Krumpholczien kutsuilla — jotka eivät koskaan oikein rauhallisesti päättyneet — oli vapaamielisellä rouva Gyurkovicsilla kunniasija. Niin kauan kuin hänellä oli ollut naimattomia tyttäriä, oli hän hyvinkin kiinnostuneena seurannut miljoonanperijä-nuorenmiehen askelia, johtaakseen ne sopusointuun omien pyrkimystensä kanssa. Mutta kun viimeinenkin Gyurkovicsin tyttäristä oli mennyt naimisiin, olivat molempien perheiden välit kylmenneet.

Nyt oli hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics kuitenkin uudelleen solminut ystävälliset välit. Hänen silmänsä eivät tällä kertaa tähdänneet nuorta herraa, vaan hänen hempeää sisartaan, Martaa.

Marta Krumpholcz kuului siihen naisryhmään, jota muuan ranskalainen kirjailija on mairitellut nimellä: monumentaaliset kaunottaret. Hänen kaikki muotonsa olivat valtavat: silmät, nenä, suu, korvat, kädet ja jalatkin. Tähän aikaan hän saattoi olla enintään viidenkolmatta korvissa.

Miehistä hän ajatteli, että he poikkeuksetta olivat kortinpelureita ja että he yhtä poikkeuksettomasti tahtoivat kaikki naida Marta Krumpholczin. Tietysti he tahtoivat naida hänet ainoastaan voidakseen pian tehdä lopun hänen omaisuudestaan. Kun hän niin helposti näki heidän aiheittensa ytimen, oli hänen helppo olla heistä välittämättä. Jos joku nuori mies sanoi hänelle: Miten voitte, Marta-neiti? tarkasteli tyttö häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi: No siinähän se menee. Mutta itsekseen hän ajatteli: Eikö totta, hulivili, sinulle kyllä rahani menisivät mukiin?

Varmaankin nuoret miehet arvasivat, mitä Marta-neiti itsekseen ajatteli, sillä ennen pitkää ei kukaan enää tullut häneltä hänen voimisiaan tiedustelemaan. Kahtena viimeisenä vuonna olivat ainoastaan sellaiset upseerit häntä käyneet tervehtimässä, joitten olisi velkojensa vuoksi muuten täytynyt ampua itsensä. Sellaiset onnettomat ihmiset kävivät vielä joskus heillä, ennenkuin ryhtyivät viimeiseen epätoivontekoon. Mutta kun he olivat pari minuuttia keskustelleet Martan kanssa, valitsivat he sittenkin kernaammin pistolin.

Täsmälleen seitsemältä tulivat molemmat Gyurkovicsit Krumpholczien taloon.

Se oli tilava ja komeasti sisustettu. Vanhukset olivat päättäneet, että kun heidän Martansa kerran menee miehelään, asuu hän täällä, eivätkä he olleet säästäneet rahoja silatakseen sekä pöydät että seinät. Heidän kaltaisensa vanhoilliset porvarit kiinnittävät eniten huomiota sellaiseen, mikä on kestävää ja pistää silmään. Heidän mielestään on kaikki sellainen ylellisyyttä, mistä silmä vain ohimennen hyväillen iloitsee. Kaikki perheenjäsenet kulkivat kallisarvoisissa turkeissa, heidän astiakaappinsa olivat täynnä hopeoita — rautatiellä he samasta syystä eivät matkustaneet ensimmäisessä luokassa, teatterissa he istuivat aitioissa, ja kuka nuori mies tahansa pääsi heidän seurapiiriinsä sillä suosituksena, että hän poltti kahdenkymmenen kreutserin sikareja.

Meidän täytyy mainita, että nuori Krumpholcz ainoastaan kotona pysyi perheen kalsean porvarillisissa tavoissa. Muuten hän eli eräässä merkityksessä kulkurivariksen elämää. Kodin ulkopuolella hän seurasi kaikessa aikansa rientoja. Hän oli Orfeumin alituinen kävijä, hänen taskunsa oli aina täynnä floriinin sikareja, ja hänen mielijuomansa oli Heidsick-viini.

Mutta seuratkaamme Gyurkan vaiheita Krumpholczien iltakutsuissa. Astuessaan saliin hän katseli hämmästyneenä ympäristöään. Mitä kummia! Lamput ja huonekalut pyörivät salamannopeasti hänen ympärillään, ja hänestä tuntui, kuin olisivat siellä olleet nuoret naikkoset piirissä pyörineet hänen ympärillään kuin vedenneidot. Lopulta hän sai erään haltiattaren pysähdytetyksi.

— Suutelen käsiänne, jalosukuinen rouvani, sanoi hän.

Samalla hän suuteli, mutta käsi oli Marta-neidin käsi. Nojatuoli, joka varmaankin kiivaasta juoksusta oli lopen väsynyt, pysähtyi hetkeksi hänen eteensä, ja Gyurka tarttui siihen nopeasti ja istuutui, jottei se pääsisi karkaamaan. Urhomme kääntyi nyt rakastettavan huomaavaisena lähimmän naisen puoleen ja kysyi:

— Miten voitte, Marta-neiti?

Mutta hän oli kääntynyt väärälle puolelle ja kohtasi äitinsä katseen.

Rouva Gyurkovics kumartui miellyttävästi hymyillen lähemmäksi ja sanoi julmistuneena:

— Sinä roisto, sinähän olet humalassa!

Hänellä oli sellaisissa asioissa tarkka silmä; ei hän turhaan ollutkaan Bácskasta kotoisin. Gyurka tunsi samassa rakkaan emonsa, ja päästäkseen pahasta epäluulosta hän päätti olla hyvin sukkela suustaan ja hurmata koko seurueen.

Miellyttävä hymy huulilla ja salonkimiehen varmuudella hän kertoi naisille kohtauksen virkamieselämästään. Juttu oli erinomainen, ja Gyurka teki ainoastaan yhden virheen kertoessaan: kun jännitys oli korkeimmillaan, piti hän pienen paussin kiillottaakseen kuulijoittensa uteliaisuutta, mutta samassa hän aivan haihtuikin kerrottavastaan eikä enää jatkaessaan muistanut, mitä hänen oikeastaan pitikään kertoa. Turhaan hän raapi korvallistaan: äly oli hänet kokonaan jättänyt. Hänellä oli varastossaan neljä kaskua, jotka hän tavallisesti kertoi kutsuissa, ja nyt hän ei kuolemakseenkaan voinut muistaa, minkä näistä hän oli kertonut. Aiheiden runsaus saattoi hänet pulaan; hänen kävi niinkuin sadun kuninkaan, joka eksyi omaan aarrekammioonsa.

Epätoivoissaan hän silmäili ympäristöään löytääkseen jostakin revolverin, millä ampua kuulan otsaansa (se oli hänen mielestään ainoa sovelias loppu kaskulle) — mutta hän ei nähnyt pöydillä muuta kuin teekuppeja ja kaviaarivoileipiä.

Kauan aikaa hän seisoi siinä kylmän hien kihoillessa otsalle; sitten tarttui häneen yht'äkkiä huima pakenemisen halu. Pois täältä! Ulos kadulle — kotia — tai minne hyvänsä — mutta pois joka tapauksessa!

Sanatonna hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohden. Kulkiessaan hän — taivas tiesi minkä ajatusyhdistelmän johdosta — jupisi itsekseen puoliääneen: Pois Kreetaan! Pois Kreetaan!

Hän erehtyi kuitenkin ovesta, ja kun hän pysähtyi salin toiselle puolen, ei hän löytänytkään itseään oven, vaan suuren, katosta lattiaan asti ulottuvan seinäpeilin edestä… Hurjistuneena hän katseli ympärilleen: mikä hullu arkkitehti liekään tämän rakentanut, kun ei ole hoksannut jättää ovea seinään? Häntä huimasi hiukan, ja nopeasti hän istuutui nojatuoliin, neiti Marta Krumpholczin viereen, joka juuri yksinäisyydessä nautti teetään.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi Marta.

— Ei mikään, rauhoitti häntä Gyurka. Sitten hän kuitenkin selitti tarkemmin ja sanoi: — Minä olen vain hiukan humalassa — siinä kaikki.

— Miksi te sitten tulitte tänne? kysyi neiti kuivasti.

— Totisesti, en minä omasta halustani tullut, selitti Gyurka, — vaan siksi, että äitini käski minua tulemaan…

Hetken äänettömyyden jälkeen hän kumartui Martan puoleen ja kysyi häneltä luottavaisesti:

— Sanokaa, jalosukuinen rouvani, kuka täällä on Marta Krumpholcz?

— Minkätähden tahdotte sitä tietää? kysyi tyttö.

Sattuu varsin usein, että humalaiset ihmiset uskoutuvat avoimesti ventovieraille ihmisille. Useat käyvät aivan epätoivoisiksi, jos heidät siitä estetään, ja he kertovat solkenaan sisimmätkin salaisuutensa. Gyurkakin oli juuri niitä ihmisiä.

— Sen tähden, että minusta tuntuu siltä kuin tahtoisi äitini sitoa meidät yhteen.

Marta-neidin silmät välähtivät voitonriemuisesti.

— Annahan olla! sanoi hän itsekseen, — nyt minä johdan hänet omien sanojensa ansaan.

— Ja miksi tahdotte naida hänet, vaikka ette edes tunne häntä?

— Ai, puolustautui Gyurka, — älkää luulkokaan, että minä aion naida hänet! En minä ole pähkähullu.

Tämä sana hämmensi tytön ja haihdutti hänet kokonaan hänen aikeistaan. Viekkaudella hän ehkä kuitenkin vielä voisi houkutella häneltä yhtä ja toista tietoonsa.

— Mutta Martahan on hyvin rikas tyttö. Sanovat hänen perivän ainakin miljoonan.

Gyurka oli tänään hyvin epäitsekkäällä tuulella.

— Minä en naisi häntä, vaikka hänellä olisi yhtä monta miljoonaa kuin Englannin pankilla… Oikea herrasmies ei koskaan mene Marta Krumpholczin kanssa naimisiin…

— Miksi ei? kysyi tyttö loukatun uteliaisuudella.

— Sen vuoksi, että hänen miljoonalleen kaikki nauravat… Häntä ovat jo monena vuonna enää vain teollisuudenharjoittajat ja vararikon partaalla olevat suurtilalliset liehakoineet; jokainen kunniallinen ihminen välttää hänen kotiaan ollakseen koko hullutukseen joutumatta…

— Eihän tyttö sille mitään mahda, sanoi Marta.

— Miksi ei mahtaisi! Hän, niinkuin koko joukkokin, luulee, että raha on kaikki kaikessa… Kun joku elostelija häntä liehakoi, niin hän uskoo, että kaikki muutkin ovat elostelijoita…

— Mistä te sen tiedätte, kun ette häntä edes tunne?

— Senhän tietää koko maailma ja nauraa sille makeasti…

Marta-neiti vihastui.

— Vain ne puhuvat sellaista, jotka hänen rahojaan kadehtivat.

— Saattaa niinkin olla, mutta minä en ainakaan kadehdi, sanoi Gyurka epäitsekkäästi. — Raha on hyvä olemassa, mutta ellei sitä ole, niin välipä sillä! Kun vain on sen verran, että saa päivällisensä ja voi sytyttää sikarin syötyään… Mitä hyötyä minulla siitä olisi, jos pöytälaatikossani olisi tuhannen syömätöntä päivällistä ja peittämätöntä sikaria vielä sitäkin paitsi? Lisäksi en voisi sietää, että viisaalla miehellä olisi sekainen vastenmielinen rouva…

— Onko Marta Krumpholcz sitten vastenmielinen? kysyi tyttö.

— On, sanoi Gyurka ja väänsi samalla kasvojansa.

Gyurkasta tuntui nyt siltä, että hänen täytyisi sanoa jokin miellyttävä kohteliaisuus kunnon rouvalle, joka niin hartaasti oli häntä kuunnekut.

— Jos Marta olisi sekainen kuin te, jalosukuinen rouvani, silloin olisi hänellä paljon oikein kunnollisia kosijoita, vaikka hän olisi köyhäkin kuin kirkon hiiri…

Sitten hän juonnutti kasvoilleen nöyrästi ihailevan ilmeen ja lisäsi:

— Sanokaa, rouvani, missä kutsuissa te tavallisesti käytte? Tahtoisin niin kernaasti teidät vielä jossakin tavata, sillä tänne en enää koskaan tahdo tulla…

Neiti Marta tarkasteli tutkivasti Gyurkaa. Entäpä jos tuo mies ei sittenkään ole humalassa? Jos hän tietääkin, ketä hän puhuttelee?

Entä jos koko juttu onkin pirullisen kavalasti punottu sotajuoni Krumpholczien miljoonia vastaan?

Mutta ei sittenkään! Ei tarvinnut muuta kuin katsoa häntä silmiin, niin jo kaikki epäilykset haihtuivat.

Martan mielen täytti omituinen katkeruus, mutta samalla hyväili hänen sydänalaansa miellyttävä tunne. Ensi kerran puhui joku hänelle noin raa'asti, mutta ensi kerran tunnusti myöskin joku pitävänsä hänestä epäitsekkäästi hänen oman itsensä tähden. Krumpholczien veri kuohahti hänessä, mutta hänen naisellinen itsetuntonsa sai hänessä vallan.

Ja kuitenkin: jos hän olisi paremmin tuntenut Gyurkan, ei hän olisi vähääkään iloinnut hänen kohteliaisuuksistaan. Nuoriherra kuului niihin, joiden esteettisen tunnon viini kokonaan hämärtää. Sumuisena tuntui hänestä jokainen nainen sievältä ja miellyttävältä. Vanhoja torimatamejakin, jotka aikaisin aamusella riensivät toimiinsa, hän ylisti jumalaisiksi. Sanon vielä enemmän: sellaisessa tilassa vaikutti pelkkä käsite »nainen» hänen mieleensä voimakkaan suggeroivasti. Hänelle sattui kerrankin, että hän Aequator-kahvilassa taputti isännän parrakasta poskea, kun tämä oli asettunut hetkeksi poistuneen kassaneidin paikalle, ja sanoi ihailevasti: — Miten ihmeen kaunis te olette tänään, pikku enkelini!

Ehkäpä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti kertoa, miten Gyurka erosi Krumpholczien vieraanvaraisesta perheestä ja miten hän Sándorkan käsipuolessa kulkien lopulta pääsi kotiin. Riittää, kun kerron tämän käynnin seurauksista. Ensiksikin Marta antoi veljensä ymmärtää, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos veli tilaisuuden tullen kutsuisi Gyurkan heidän maatilalleen metsästämään. »Hän ei ole mikään epämiellyttävä mies, eikä häntä voi aasiksi väittää…» (Tämä oli suurin kiitos, minkä kukaan oli Martalta koskaan saanut.) Käynnin toisena seurauksena oli pitkä keskustelu rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa välillä, keskustelu, josta tähän lainaan muutamia otteita. Kas tässä:

— Minä olen kaiken elämäni ajan ollut kunniallinen ja jumalaapelkäävä nainen, ja kuitenkin on elämäni ollut huolta ja murhetta, hamasta siitä asti, kun voin muistaa. Aluksi oli minun vaikea tottua siihen, sillä niin kauan kuin isäsi oli elossa, tunsin murheet vain toisten kertomista… Isäsi hemmotteli minua niinkuin prinsessaa; hän oli paras mies koko maailmassa… Mutta siitä pitäen kuin jouduin leskeksi, on minun itse täytynyt valvoa kaikkia teitä… Sillä hän, joka meni onnellisemmille maille, jätti tilan varsin alakuntoisena jälkeensä… Miten itkinkään minä monesti yökaudet ja huokailin huolissani, kun hän kiinnitti uuden lainan maatilaamme! Kirottu korttipeli hävitti meiltä perheonnen. Vasta siitä päivin olen jälleen elänyt rauhassa, kun olen saanut koko maatilan hoidon omiin käsiini… Totta kylläkin on elämäni sen jälkeen ollut alinomaista lietsuamista. Kohtaloni on kovin vaikea, sillä kukaan ei minua auta ja ympärilläni on ainoastaan kateellisia ja pahansuopia ihmisiä. Mutta en minä silti ole työskennellyt turhaan, sillä voin ylpeillä siitä, että koko piirikunnassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei mitä suurimmalla kunnioituksella mainitsisi nimeäni. Ja se tekee ihmiselle hyvää… Nyt minä jo olen vanha ihminen ja tiedän, mikä minun ikääni tulee… Toiset naiset elävät vielä minun iälläni suuressa maailmassa. Ajattele vain rouva Elefántovicsia! Hän on kolme vuotta minua vanhempi, mutta hän hyppää sittenkin vielä tanssiaisissa… Mutta hänellä on kasvot puuterissa ja tekohampaat suussa. Minulla on kaikki omani vielä tallella, sillä minä en koskaan ole käyttänyt kaunistuskeinoja ja olisin kernaammin kuollut kuin puuteroinut kasvojani… Sinun isäsi ei juuri ymmärtänyt leikkiä, ja kun minä menin tanssiaisiin, pyyhki hän aina takkinsa hihaan poskiani, ja jos hihaan tarttui puuterijauhoa, sain minä siitä aika sapiskat… Minun ihoni kaunistuskeinona on aina ollut raitis vesi. Viime kerrallakin sanoi minulle maaherra: »Teidän jalosukuisuutenne on alati vain nuoria tyttöjä kauniimpi.» Enkä minä koskaan osta kolmea floriinia kalliimpaa hattua. Monikin rouva maksan neljäkymmentä pariisilaisesta hatusta, joka on päässä niinkuin mikäkin hyasintti-istutus jauhosäkin päällä. Mutta minä en pukeudu sellaisiin, minä olen jo vanha ihminen ja tiedän mikä on aistikasta…

Ja tämä oli vasta hänen puheensa johdanto… Kunnioitettava lukijani ei voi edes aavistakaan, mihin se lopulta tähtäsi, eikä ole kummaa, ettei Gyurkakaan voinut sitä aavistaa.

Hänen jalosukuisuutensa lopetti elämäkertansa ja rohkealla käänteellä tarrautui kiinni Gyurkan elämään. Hän kosketteli vanhempien ja lasten välisiä suhteita ja tapahtumia, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ja muuttuivat sitäkin epämiellyttävämmiksi, kun rouva Gyurkovics näki ne syyttäjän pimeässä valaistuksessa. Loihdittuaan Gyurkan silmien nähtäviksi maailman kauheimman tappelupukarin kuvan salli hän hänen hiukan epätoivossaan huoata; sitten hän kuvaili hänelle loistavan helein värein kultaisen pelastuksen tien.

— Ota puolisoksesi Marta Krumpholcz! Saat miljoonan… Ajattele: miljoonan! Sinusta tulee kunniakas mies, seuramies ja suuri herra… Annat valita itsesi valtiopäiville, nimitytät itsesi maaherraksi… Sillä Gyurkovics, jolla on miljoonan omaisuus, voi tehdä mitä ikinä tahtoo. Kaikkea! Ettäkö Marta ei ole kaunis? Mitä on kauneus? Ei mitään! Se on hulluutta! Sulaa järjettömyyttä! Typeryyttä! Ja sitäpaitsi…

Gyurka ei itsekään oikein tietänyt, mitä oli vastannut äidilleen. Jotakin sellaista oli hän sanonut kuin: hyvä on, no saadaanhan nähdä, ehkä… Jotakin hän kuitenkin varmasti lupasi: vastaanottaa Krumpholczien kutsun ja lähteä heidän maatilalleen metsästämään.

Kun hän palasi asuntoonsa Realtanoda-kadulle, odotti häntä siellä kirje. Bajnasta se oli tullut. Tuntematon naisen käsi oli kirjoittanut osoitteen kauniilla, helmenpyöreillä kirjaimilla.

»Rakas Gyurka-herra! Kaksi kuukautta olen minä aikonut kirjoittaa teille, mutta nyt olen päätynyt siihen, että minun sittenkin täytyy kirjoittaa. Muistatteko te enää pientä Anikóta, joka leikki kanssanne metsässä ja jota Csincsák iski puukolla? Kun te, Gyurka-herra, lähditte täältä, sanoitte te minulle, etten minä saa mennä kenellekään, en edes Serbian kuninkaalle, ja että minun pitäisi oppia hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, kelvatakseni teille. Siitä on jo kuusi vuotta kulunut. Serbian kuningas ei ole käynyt minua pyytämässä, mutta kyllä moni muu.

Mutta minä en mene talonpojalle enkä käsityöläiselle. Minä olen jo kahdenkolmattavuotias. Kaikki entiset tyttöystäväni ovat jo naimisissa ja pilkkaavat minua ylioppilaan leskeksi. Vähät minä siitä muuten välittäisin, mutta minä pelkään kovin vanhentuvan!, jos vielä kauan odottelen, ja sitten en minä enää kelpaakaan teille. En minä nytkään enää ole se, mikä olin kaksi vuotta sitten. Mutta kyllä minä olisin tämän kirjeeni jättänyt kirjoittamatta, ellei isäni olisi joutunut pulaan. Kapakka käy huonosti, ja uudeltavuodelta on vuokraoikeus ummessa. En tiedä mikä meidät sitten perii. — Vanha Csincsák on minua jälleen pyytänyt nuoremmalle pojalleen, joka juuri pääsee sotapalveluksestaan. En minä missään tapauksessa mene hänelle. Hyvä olisi kuitenkin, jos kirjoittaisitte minulle kirjeen, rakas Gyurka-herra. Vain pari riviä, jotka sitten näyttäisin isälle, niin että hän jättäisi minut Csincsákista rauhaan. Isä juo päivät pääksytysten ja sanoo, että minä olen kaiken surkeuden alkusyy. Minä!

— Antakaa anteeksi, jos tämä on teille epämiellyttävää, mutta kirjoittakaa pari sanaa. Minä olen aina teidän uskollinen ja nöyrin palvelijanne: Anikó Jazomirovics. Jälkikirjoitus! Käsialani on muulloin paljon kauniimpi, mutta nyt vapisee käteni.»

Gyurka luki kirjeen, sitten hän vihelsi puoliääneen. Kauan aikaa hän käveli edestakaisin huoneessaan pudistaen päätään ja näpsäytellen sormiaan. Vähän päästä tunki hänen suustaan hiljainen voihke: jui — jui — jui! Aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, lopuksi hurjana huutona. Vihdoin hän heittäytyi sohvalleen ja sanoi: Hyi! ja vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän vapaasti saanut valita joko hirsipuun tai mestauskoneen.