Bajnan kymnaasin piirustuksenopettaja, herra Huszarka, seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli surumielisen huolestuneesti kahta pientä poikaa, jotka kieriskelivät torin tomussa koettaen parhaansa mukaan repiä toisensa palasiksi. Toinen heistä oli tummanpuhuva ja herttainen niinkuin lemmenjumala ja toinen vaalea ja rusoposkinen niinkuin vihastunut enkeli. Lemmenjumala painoi polvensa enkelin rintaa vasten ja nujuutteli molemmin käsin hänen silkkistä, vaaleata tukkaansa, ja enkeli tarttui niin tukevasti lemmen jumalan kurkkuun, että tämä vaivoin saattoi hengittää.

— Irroita, lurjus! korisi lemmenjumala.

— Päästä otteesi, koiranpenikka! vikisi enkeli.

— Etkö irroita?

Seuraavana silmänräpäyksenä ei enää erottanut enkeliä eikä lemmen jumalaa, ainoastaan tomupilven, joka pöllähteli käärmeennotkeina kieriskelevien ja jaloillaan sätkivien vihollisten ympärillä.

Naapuritalojen ikkunoista katselivat ihmiset siveellisesti suuttuneina hurjaa kaksinkamppailua. Vanhemmat kutsuivat perillisensä ikkunan ääreen antaakseen heille havainto-opetuksen mukaisen kuvan inhimillisestä pahuudesta.

— Näetkö, poikani, noita hillittömiä lapsia. Heitä ei hyvä Jumala rakasta!

Tytöt kylläkin kavahtivat, mutta poikien silmistä tuikki taistelun tuli ja heidän sydämessään heräsi halu tulla noiden vertaisiksi. Jokaisella heistä oli veli tai hyvä ystävä, jota he tarpeen tullen olisivat kurittaneet yhtä perinpohjaisesti kuin tumma poika vaaleata.

Piirustuksenopettaja Huszarka oli jo kuitenkin kylliksi miettinyt asiaa.

— Elefántovics, sanoi hän, — riennä heti kadulle ja erota nuo hurjistuneet tappelupukarit.

Elefántovics hypähti piirustuksensa äärestä ja kiiruhti täyttämään kunniakasta tehtäväänsä. Hän oli pitkä, tyttömäisen näköinen ja erittäin huolellisesti puettu poika, jota Bajnan kaikki koulupojat vihasivat opettajien vakoilijana. Hän ei koskaan leikkinyt tovereittensa kanssa ja oli aina luokan ensimmäinen. Mutta hän lukikin yksityisopettajien johdolla kaikkia aineita, vieläpä uskontoakin.

Kun Elefántovics joutui tappelevien luo, oli vaalea poika jo täysin voitettu ja kärsi vastaansanomatta patukat. Rauhanvälittäjä tarttui armottoman voittajan käteen ja huusi komentavasti:

— Herra opettaja Huszarka käskee teitä heti paikalla lopettamaan tappelunne!

Pienempi poika pujahti salamannopeasti vihollisensa kynsistä ja hypähti pystyyn. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt kreivin aikaan tullutta apua, kääntyi hän kuohahtaen auttajaansa.

— Mitä sinuun kuuluu meidän asiamme, mehän olemme veljeksiä!

— Totta vie, huudahti isompi poika, — tämä on minun nuorempi veljeni, ja vaikka minä löisin hänet kuoliaaksi, ei kellään ole siihen mitään sanomista!

— Minä sanon herra opettaja Huszarkalle, uhkasi rauhan välittäjä.

— Sanotko? Tuosta saat, vakoilija!

Näin sanoen oli enkeli irroittanut hihnan kirjojensa ympäriltä ja iski sillä Elefántovicsia korvalle, ja lemmenjumala teki pikaisen jalkakammin kaataen hänet selälleen katukiviin. Sitten he iskivät navakasti vielä muutaman kerran ja lähtivät suinpäin juoksemaan kasarmia kohden. Peräytyminen ei muuten olisi ollut sääntöjenmukainen, elleivät he; lähimmässä kadunkulmauksessa olisi kääntyneet hiukan näyttämään aasinkorvaa pahoinpitelemälleen rauhan välittäjälle ja ilkkuen huutaneet:

— Vakoilija! Vakoilija!

Elefántovics kompuroi jaloilleen nyyhkien niinkuin tyttö ja palasi sinne mistä oli tullut. Hänen jalkansa oli aivan vioittumaton, mutta heti luokkahuoneeseen tultuaan alkoi hän ontua tuottaakseen siten vihamiehilleen sitä tuntuvamman rangaistuksen. Hänen saamansa kuritus oli tehnyt huomattavasti virkistävän vaikutuksen koko luokkaan. Poikien kasvot säteilivät mielihyvästä, pari kolme painoi nopeasti päänsä pulpettia vastaan salatakseen rähähtävään riemunsa.

— Mikä niiden heittiöiden nimi on? kysyi herra Huszarka.

— György Gyurkovics ja Sándor Gyurkovics, vastasi lähetti nyyhkytystensä lomasta. — Toinen on toista vuotta toisella luokalla ja toinen käy ensimmäistä.

Sillä välin kuin herra Huszarka mietti kyllin tehoisaa rangaistusta hunttioille, jotka olivat hänen lähettiläälleen antamallaan selkäsaunalla loukanneet hänen arkatuntoista opettaja-arvoaan, oli jo Kasarminkatu todistamassa uutta veljesriidan näytelmää. Gyurka näet uhkasi jälleen hyökätä veljensä kimppuun:

— Annatko tänne sammakkoni?

— Ei se ole sinun, se on minun!

— Enkö minä muka sitä ottanut?

— Anna tänne, sanon!

Sándorka solutti kätensä kuluneitten samettihousujensa polveen asti ulottuvaan taskuun kopeloiden sieltä muiden pikkuesineiden joukosta riitakapulaksi käynyttä lehtisammakkoa, ja kuta kauemmin hän kahmaloi, sitä vakavammaksi kävi hänen lempeitten kasvojensa ilme.

— No nyt jo saanet sen, sanoi hän lopulta kiltisti.

Gyurka ymmärsi samassa Sándorin jalomielisyyden syyn: taistelun telmeessä oli sammakkoparka rutistunut kuoliaaksi.

— Viis' siitä, lohdutteli veli.

Samassa tuli heidän jäljestään valkopukuinen sokerileipurin palvelija kantaen päänsä päällä tarjotinta, savuke suussa. Tarjotin, jolla oli suuri lasimaljakollinen lumivalkeata kermavaahtoa, pysyi taitavasti ja varmasti tasapainossa.

Pojat tuumivat hiukan tarkastaen sivusilmällä leipuria. Gyurka löysi maahan heitetyn paperossinpätkän ja juoksi leipurin luo.

— Anteeksi, herra leipuri, voitteko lainata minulle hiukan tulta?

— Kernaasti…

Gyurkan sytyttäessä hautasi Sándorka huomaamatta sammakonraadon lasimaljakkoon. Sitten jatkoivat pojat sopuisina matkaansa, kasvot loistaen hyvän omantunnon rauhaa ja itsetietoisuutta, jonka turmeltumattomille lapsenmielille antaa ajatus suoritetusta urotyöstä.

Sándor kysyi kohteliaasti eräältä lihavalta herralta ajan kulua ja huomatessaan, että päivällinen tuli vasta puolen tunnin kuluttua, yhtyivät he kasarmin pihalla vetelehtivään sangen kirjavaseuraiseen poikajoukkoon. Gyurkan valtasi pian pelihimon riivaajainen. Hän nyhtäisi housuistaan koristenapin ja selitti, että hänkin tahtoo pelata. Muuan paljasjalkainen vekara työnsi hänet halveksivasti tieltä.

— Mitä sinä tuollaisella pahanpäiväisellä pöksynnapilla luulet tekeväsi? Me pelaamme silmukkaniekkaisilla metallinapeilla ja sotamiesnapeilla… Sotilasnappi vastaa viittä metallista, ja yhdellä metallinapilla saat viisi pöksynnappia.

Gyurka tollotti siinä punastuneena kopeanmahtavien pomojen keskellä kädessään viheliäinen pöksynnappi. Hänen ylpeä mielensä ei kuitenkaan voinut sulattaa häväistystä.

— Samantekevä, sanoi hän ylhäisen huolettomasti, — kohta tuon sotilasnapin kasarmista.

Nyt katselivat pojat häntä jo kasvavalla kunnioituksella.

— Saatko sinä mennä sinne? kysyi paljasjalka.

— Tietysti! Siellä on minulla muuan ystävä, kadetti, jota silloin tällöin käyn tervehtimässä… Hän antaa minulle niin monta nappia kuin ikinä haluan…

Sitä he eivät kuitenkaan oikein ottaneet uskoakseen.

— Pojat! sanoi heidän johtajansa, — älkää uskoko häntä, hän pöyhkeilee.

— Ellette usko, niin katsokaa! Nyt menen suoraa tietä kasarmiin ja tuon tullessani sotilasnapin!

Hän antoi kirjansa Sándorkalle ja pää ylpeästi pystyssä hän astui päättäväisesti kasarmin portille. Ei sanakaan hänen puheissaan kadettiystävästä ollut totta. Hän ei koskaan ollut käynyt kasarmissa. Mutta nyt, kun häntä seurasi kymmenen hämmästynyttä ja ihailevaa silmäparia, päätti hän visusti käydä rohkeasti pelättyyn rakennukseen eikä palata ilman nappia, vaikka niitä jok'ainoata vartioisikin seitsenpäinen peto. Hän nyt oli kerran sellainen.

Portilla seisovat soltut eivät häneen kiinnittäneet huomiotaan. Hän livahti niin rauhallisesti ja luottamusta herättäen heidän ohitsensa, etteivät he hetkeäkään epäilleet, vaan luulivat häntä jonkun upseerin pojaksi.

Suurella kasarminpihalla olivat nahkapojat juuri jättäneet harjoitustemppunsa; toimeton luutnantti hämäsi avatun ikkunan ääressä istuvaa pientä koiraa… Upseerin takinselässä kiilsi kuusi kultaista nappia. Sanoisinko sitä ajatusta, joka tällä hetkellä välähti Gyurkan aivoissa, häpeälliseksi hävyttömyydeksi vaiko kuulumattomaksi urotyöksi? Sillä poika päätti leikata napin luutnantin takista… Hän avasi varovasti linkkuveitsen taskussaan, kasvot viekkaanjuonteisina, silmät loistaen, hiipi varovasti seinänviertä niinkuin ainakin hänen ihanteensa, punanahka Chingangook skalppimetsästysretkellä.

Luutnantti parka ei edes aavistanut, mikä vaara häntä uhkasi. Hän leikki yhä huolettomasti pienen koiran kanssa…

Nyt — se tapahtui! Gyurka piti kädessään nappia, jonka mukana oli iso kangastilkku lähtenyt upseerin takista.

— Älä tyrki, poika! sanoi luutnantti katsoen oudostellen taakseen.

— Anteeksi, sanoi Gyurka, — minä kompastuin.

Mutta itsekseen hän sanoi riemuiten: hän ei ollenkaan huomannut!

Gyurka kohotti kohteliaasti lakkiaan ja rauhallisesti, mutta mahdollisimman pitkin askelin astui hän porttia kohden.

— Herra luutnantti, huusi samassa joku ensimmäisen kerroksen ikkunasta, — poika leikkasi napin takkinne selkämyksestä!

Gyurka lähti samassa käpälämäkeen ja juoksi minkä jaksoi porttia kohden.

— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!

Hän livahti parin nahkapojan käsistä taitavasti ja pääsi jo portille — mutta silloin, voi kohtalon kompastusta! hän syöksyi suinpäin vahtisoltun syliin. Hänet kohotettiin ilmaan ja vietiin riemusaatossa pihalle. Matkalla hän puraisi kantajaansa pahanpäiväisesti käteen, mutta sai aimo korvatillikan palkakseen…

Pojat, jotka ulkopuolella tähyilivät, heidän mukanaan Sándorkakin, katselivat kauhistuneina näytelmää. Heidän pelästynyt mielikuvituksensa alkoi heti miettiä, mikä kohtalo Gyurkan nyt perisi. Ajatellen pihalla olevia isoja kanuunoita pitivät he otaksuttavimpana, että hänet muitta mutkitta annettaisiin kanuunanruoaksi. Sándorkan täytti tämä ajatus surumielisellä ylpeydellä, joka on ominainen marttyyrikuoleman saaneiden urhojen omaisille.

Gyurka seisoi sillä välin kalpeana ja noloissaan luutnantin edessä, joka hurjistuneena purki vihaansa parasta takkiaan kohdanneen häväistyksen tähden. Upseeri kiusasi poikaa sadoilla kysymyksillä, mutta Gyurka ei vastannut sanallakaan, ainoastaan itkeä tihitti nyyhkytystensä lomassa.

— Kuka on isäsi? kysyi luutnantti lopulta. — Sano heti, kuka on isäsi!

Poika vastasi vihdoin. Hän ojensi kätensä porttia kohden ja sanoi:

— Tuolla tulee isäni!

Muuan esikuntaupseeri tuli juuri portista. Hän oli täydessä juhlapuvussa; nähtävästi hän aikoi juuri käydä päällikkönsä luona kumarruskäynnillä.

— Hän on minun isäni! valehteli Gyurka uhkarohkeasti.

Pihalla olevat sotamiehet asettuivat heti perusasentoon, ja hämmentynyt luutnantti teki päämiehelleen kunniaa.

— Rakas isä, nyyhki Gyurka, — tulkaa tänne, nämä sotamiehet tekevät minulle pahaa…

Upseeri lähestyi kummeksien.

— Kuka on tuo poika? kysyi hän.

Rautainen käsi, joka siihen asti oli lujasti pitänyt Gyurkaa kauluksesta, lensi samassa kunnioittavasti lakinreunaan. Gyurka oli juuri sitä silmänräpäystä odottanut, hän riensi nopein askelin esikuntaupseerin luo ja — ennenkuin vielä kukaan ehti ajatella takaa-ajoa — oli hän jo ehtinyt kadulle.

Vasta päästyään kolmanteen kadunkulmaukseen hän uskalsi katsoa taakseen. Sándorka seurasi hänen kintereillään.

— Saitko sotilasnapin? kysyi hän.

— Sain korvapuustin, vastasi Gyurka.

Hän sojotti nyrkkiään kasarmia kohden ja sanoi uhkaavasti:

— Kyllä minä heitä vielä opetan tietämään huutia.

Pojat tulivat parahiksi päivälliselle. Sen verran oli heillä aikaa, että siistivät pukunsa ennen pöytään astumista. He saivat hyvän päivällisen, sillä heidän isäntäväkensä vietti hääpäiväänsä. Isäntä, jota pojat nimittivät Toni-sedäksi, pukeutui juhlan kunniaksi mustaan takkiinsa. Zsuzsi-täti pröystäili kyyhkysenharmaassa silkkihameessa. Liemen syötyään riisui Toni-setä jälleen takkinsa, ja paistin jälkeen nosti täti hameensa polviin, sitoi ison esiliinan eteensä ja ja meni keittiöön.

— Pojat, sanoi silloin Toni-setä viekkaasti kaataen vedensekaista viiniä heidän laseihinsa, — nyt saatte jotain oikein hyvää syödäksenne, mutta enpä sanokaan mitä se on. Sen verran vain vihjaisen, että se on sokerileipurin tekemä!

Gyurka maiskutti suutaan, ja Sándorka hypähti riemastuneena tuoliltaan. Nyt avautui ovi, täti astui huoneeseen suu messingillä kantaen juhlallisesti lasimaljakkoa, niinkuin ainakin paavi pyhää valtikkaansa. Hedelmäriisiä oli maljakossa, poikien mieliruokaa. Kermavaahtoista riisiä koristi suuri määrä sokeroituja hedelmiä: meloneja, vihreitä manteleita, päärynöitä.

Ja hedelmien keskellä, aivan kuin sokerista valmistettuna sekin, komeili lehtisammakon raato. Pojat huomasivat sen, täti vasta yrittäessään nostaa sitä lusikalla lautaselleen…

Peittäkäämme verhoon tämä näytelmä, joka oli syynä siihen, että Toni-setä tunsi itsensä sairaaksi joka kerran nähdessään hedelmäriisiä syötävän.