ANIKÓ.

Miklós Csincsák, joka remuili Betekintin kapakassa, oli tyypillinen saita rahaylimys. Hänen omaisuutensa nousi sataantuhanteen floriiniin, ja jokaista, jolla ei ollut vähintään viittäkymmentätuhatta, hän nimitti kerjäläiskoiraksi. Hänen ulkoasustaankin saattoi huomata, ettei hän ollut mikään tavallinen talonpoika. Hän poltti viiden kreutserin sikareita, ja hänen kaulahuivinsa oli kirsikanpunaista silkkiä. Jos hän istahti jonnekin, riisui hän heti takkinsa, jonka alla hänellä oli hieno liinapaita; lakkinsa hän otti päästään vain kirkossa, muuten ei missään muualla, ei edes apteekissa. Hänen saappaansa olivat korkeakauluksiset, ja kun hän istui, ojensi hän aina molemmat jalkansa suoriksi. Hänellä oli oikea kultainen sinettisormuskin, jota hän kantoi oikean käden etusormessaan. Hän raaputteli aina sillä sormellaan nenäänsä, silloinkin kun sitä ei syyhynyt.

Hän uskoi lujasti, että kaikki ihmiset kadehtivat häntä. Ja se usko hiveli häntä miellyttävästi. Tullessaan kapakkaan hän pyysi jyrisevällä äänellä kolmenkymmenen kreutserin viinit ja sitten silmäili varkain ympärilleen, miten kateellisilta »ne kerjäläiskoirat näyttivät»…

Csincsák ei ollut vanhempi kuin viidenneljättä. Kotonaan oli hänellä kuudentoista ikäinen poika, jolle hän pyysi Anikóta. Poika ei vielä ollut edes nähnytkään morsiantaan, mutta eihän sellainen ole bunyeváceilla aivan välttämätöntä. Pääasia on, että tuleva miniä appivanhempiaan miellyttää. Miklós Csincsák oli aikoinaan samalla tavoin naitettu, ja niin hän tahtoi naittaa omatkin lapsensa ja lapsenlapsensa. Jos kerran ikivanhat perintötavat olivat pyhiä, niin oli tämä ainakin hyvin pyhä.

Miklós Csincsákilla oli ainoastaan yksi ylhäinen kilpailija, joka oli häntä ylempänä: Betekintin kapakoitsija. Häntä ei raha tehnyt aristokraatiksi, vaan syntyperä. Hän polveutui aatelisesta Jazomirovics-suvusta, jonka eräs jäsen — kuten mainitaan — joskus oli ollut tuomari. Betekintin isäntä lukeutui myöskin arvokkaan Visky-perheen sukulaiseksi, vaikka perheenjäsenet eivät muistelleetkaan sukulaisuuttaan muulloin kuin valtiopäivämiesvaalien aikana, joka heidät toi kapakkaan.

Meidän päivinämme ei enää ole outoa, että ylhäisten perheiden jäsenet, kirkastaakseen haalistuneet kilpensä kullalla, tekevät mesallianssin, eikä meidän senvuoksi tarvitse kovin kummeksia Jazomirovicsia, kun hän antoi tyttärensä Csincsákin pojalle. Hän ei sitä tehnyt ensin kauan epäröimättään ja oikeastaan hän vielä nytkin sydämestään vihasi Csincsákia, jota hän salaa nimitti »löyhäsuiseksi talonpojan jässiksi». Mutta raha taivuttaa kopeimmankin sukuylpeyden.

Molemmat appivanhukset istuivat vielä sivu puolenyön Betekintin kapakassa. He tyhjensivät jo kolmatta pulloaan (neljännellä he säännöllisesti riitaantuivat), kun ovi aukeni ja sisään tuli joukko uusia vieraita.

Gyurkovics-komppania siinä tuli koko voimallaan: kaikkiaan heitä oli kuusi. Pojat tilasivat samppanjaa. Mutta kun sitä ei ollut, tyytyivät he Siller-viiniin.

— Joka pojalle pullonsa ja joka pullon viereen tuikkiva kynttilä! Mustalaisillekin pullo mieheen!

Sen sanoi Gyurka.

Kun minun ystävälliset lukijani, jotka jo ovat Gyurkovicsin poikien raha-asioiden perillä, varmaankin hiukan rauhattomasti ajattelevat suorituksen hetkeä, riennän minä edeltäpäin kertomaan, että Gyurkalla tällä kertaa oli rahoja. Korkeasti kunnioitettava rovasti oli hänelle antanut viidenkymmenen floriinin setelin yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa: yliopistollisen stipendin sijasta, kuten hän sanoi. Pojan itsetietoisen varma esiintyminen tämän päivän kuluessa johtuikin suurimmaksi osaksi oudon suuren setelin vaikutuksesta.

Anikó oli jo puoliksi riisuutunut saadessaan tietää ylioppilaiden huvittelevan kapakassa. Nyt hän ymmärsi Gyurkan jäähyväissanat, joita oli tähän asti turhaan aprikoinut.

— Minä tulen auttamaan tarjoilussa, sanoi hän.

Hänen tullessaan kapakkahuoneeseen soittelivat mustalaiset parahiksi hurjaa csárdásta. Gyurka hypähti samassa hänen rinnalleen, kietoi kätensä hänen uumilleen, ja pian he tanssivat kiivaassa tahdissa mustalaisten edessä. Toverit säestivät heitä hihkuen ja rallatellen; ainoastaan Jazomirovics ja Csincsák rypistivät tyytymättöminä kulmiaan. Isä käski tytärtään moneen kertaan lopettamaan tanssinsa ja painautumaan levolle, mutta Anikó ei kuullut eikä nähnyt mitään, tanssi vain niinkuin järkensä menettänyt, tai niinkuin olisi, ollut lumouksen valloissa. En tiedä mitä keinoja Betekintin ravintoloitsija olisikaan käyttänyt saadakseen pontta isänmääräysoikeudelleen, ellei Visky onnellisella päähänpistolla olisi tyynnyttänyt nousevaa myrskyä.

Lasi kädessään hän astui Csincsákin pöydän luo.

— Kumpi herroista on minun Jazomirovics-setäni? kysyi hän vaatimattomasti.

Pöhönaamainen kapakoitsija hyväili tuuheita viiksiään.

— Kuka minua kunnioittaa kysymyksellään?

— Nimeni on Sándor Visky…

— Jalosukuisen herra maaherran poikako? kysyi kapakoitsija.

— Niin… Minun isäni mainitsi nimenomaan viimeisessä kirjeessään, etten saisi lähteä Bajnasta, ennenkuin olen käynyt tervehtimässä rakkaita sukulaisiamme… Isäni on usein puhunut kodistanne. Hän sanoi aina, että teillä, setäni, on erinomaiset valtiollisen älyn lahjat ja että vain aniharvat herrasmiehet osaavat niin verrattomasti huvitella Bácskassa kuin te…

Minun täytyy myöntää, että Visky tällä kertaa silmittömästi valehteli. Maaherra oli vain kaksi kertaa kaikkiaan maininnut kapakoitsijan nimen ja oli silloinkin nimittänyt häntä holipoli-honttioksi. Sukulaisuudesta ei hän tietänyt ja jos tiesikin, ei ollut tietääkseen. Mutta minun täytyy samalla kuitenkin mainita, että Jazomirovics luki tämän hetkensä elämänsä onnellisimpien joukkoon. Että se tyhmänpöyhkeä talonpoika kerrankin osui omin korvin kuulemaan! Mieluinen ylpeys täytti hänen sydämensä, ja ylhäinen arvokkuus kuvastui hänen kasvoillaan… Häntä ei edes tarvinnut kehoittaa, hän tuli itsestäänkin poikien pöytään. Niin alentuvaisen hyväntahtoisesti hän katseli heidän ilonpitoaan, kuin itsevaltias silmäilee aatelispoikien leikkiä.

— Samanlainen olin minäkin poikavuosinani! sanoi hän.

(Silloin hän oli ollut lahtarinsälli.)

Osoittaakseen miten oikeassa maaherra oli kiittäessään häntä Bácskan verrattomimmaksi huvittelijaksi, alkoi hän juoda äärettömästi ja lopulta hän huvitti vieraitaan viskelemällä laseja pirstoiksi. Hullumpaa oli, että hän ryhtyi politikoimaan. Hän tahtoi osoittaa todeksi senkin, että hänellä on erityiset valtiollisen älyn lahjat, ja hän esitti perustuslakimme historian neljänkymmenenkahdeksan vuoden pohjalla, arvostellen sitä ankarasti.

Gyurka ja Anikó tanssivat taukoamatta. Tyttöä tuskin tunsi entisekseen. Hän hiipi vastustamattomasti tanssijansa povelle, hikikarpalot kihoilivat hänen otsalleen, hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa. Hänen kasvoillaan oli niin jäykkä ilme, kuin olisi hän jotakin säikähtänyt, ja kuitenkin oli hän sanomattoman onnellinen. Hän rukoili itsekseen, että tämä yö, jota hän myöhempinä elinpäivinään ajatteli elämänsä onnellisimpana ja kirkkaimmin loistavana tähtenä, saisi kestää iäisyyden. Ei hän olisi pahakseen pannut, vaikka olisivat katonkannattimet suistuneet haudaten heidät alleen.

Tanssijat pysähdytti Miklós Csincsák. Tuleva appivaari, joka oli jäänyt yksikseen pöytänsä ääreen, ei mitenkään saanut sulatetuksi sitä, että hänet oli syrjäytetty. Häntä kaiveli se, että kukaan ei hänen rahojaan häneltä kadehtinut, ja se häntä vielä enemmän katkeroitti, ettei edes tarjoilija ollut hänestä huoliakseen. Hän sytytti viiden kreutserin sikarin, sitten hän astui lakkipään Gyurkan luo, tarttui häntä aito bunyevácilaisen ylimielisesti käsipuolesta ja sanoi:

— Hei, pikku veljeni, tämä on minun tanssini.

Gyurka ei sen vuoksi ollut tämän päivän iltapuolella iskenyt kunniatuomioistuimen puheenjohtajaa korvalle, että nyt olisi sallinut Csincsákin tehdä mitä halusi. Hän näppäsi isännän lierekkeisen lakin peukalon ja etusormensa väliin, heitti sen keskelle huonetta ja sanoi kylmän ylimielisesti:

— Jos minulle puhut, niin paljasta pääsi!

En kirjoita sankarirunoelmaa, jonka vuoksi suopeat lukijani sallinevat minun hiljaisuudella sivuuttaa sen melun, joka täytti seuraavan neljännestunnin ajan Betekintin kapakan jokaisen sopen.

Odysseus saattoi omin voimin voittaa Itakan kosijaparvet, mutta hänellä ei ollutkaan pitkävartisia saappaita, jotka olisivat estäneet häntä vapaasti liikkumasta. Sen vuoksi voivatkin mustalaiset jo neljänneksen kuluttua virittää reippaan voittomarssin säestämään Jazomirovicsin ja Csincsákin kaksinpuhelua kahden puolen katuovea.

— Saat pitää tyttösi, kapakoitsija!

— Vielä puhutkin minun tyttärestäni, moukka. Minun Anikóni on herrasneiti ja voi valita miehekseen viskaalin tai muun ulosottomiehen!

— Minä kostan vielä verisesti, kapakoitsija!

Jazomirovics nosti Csincsákin lakin lattialta ja heitti sen kadulle.

— Vahinko, sanoi hän palatessaan poikien luo, — että raipat on laissa kielletty. Sen koommin ei enää voi tulla toimeen moukkien kanssa!

Viskyn sukulainen ryyppäsi taukoamatta, vähääkään välittämättä tyttärestään, joka sanatonna istui Gyurkan vieressä pitäen lämpimissä käsissään Gyurkan kättä.

Aamu oli aikoja sitten sarastanut, ja mustalaiset soittivat unisesti, kun muuan palvelija ilmestyi kapakkaan.

— Herra Gyurka, rientäkää kotiin, teidän veljenne Bandi odottaa teitä vaunuilla!

— En astu askeltakaan, huusi Gyurka. — Ilonpito kestää kolmanteen päivään!

Ei se kestänyt kuitenkaan puolta tuntia kauemmin. Silloin pysähtyivät kevyet vaunut Betekintin eteen ja metsästyspukuun puettu herrasmies astui kapakkaan. Uljaasta ryhdistä ja käskevästä katseesta hänet heti tunsi vanhimmaksi Gyurkovicsien pojista.

Bandi astui huoneeseen korskean päättäväisenä. Hän maksoi mustalaiset (mitä hän varmastikaan ei olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut vihiäkään Gyurkan taskussa olevasta viidenkymmenen floriinin setelistä) ja ajoi ulos koko soittokunnan. Tehtyään tilit kapakoitsijankin kanssa tarttui hän veljeään kauluksesta ja talutti hänet kadulle. Gyurka salli kaiken vastaansanomatta tapahtua. Gyurkovics-veljekset erosivat Bismarckista siinä, että he pelkäsivät, paitsi jumalaa, myöskin toisiaan. Ketään muuta he eivät pelänneet koko maailmassa.

Juomaveikot saattoivat heidät vaunuille katsellakseen lähtöä. Samassa alkoivat he hurjasti liikehtiä; raivostunut mies hyökkäsi heidän keskellensä, kiiluva tikari kädessä. Se oli Miklós Csincsák. Ollakseni aivan oikeudenmukainen täytyy minun sanoa, että Csincsák siinä teki aivan oikein Bajnan talonpoikaiskunnian kannalta katsoen. Jos joku ajetaan kapakasta, voi hän saada hyvitystä ainoastaan tikari kädessä. Jos hän sen tekee, pelastaa hän kunniansa. Ellei, on hän siveellisesti kuollut.

Csincsák toimi siis yleisen mielipiteen pakottamana, kun hän tahtoi surmata Gyurkan. Hän iski ja osui. Mutta hän ei osunut Gyurkaan, joka älysi väistää, vaan Anikó-parkaan. Tyttö parahti heikosti ja vaipui Gyurkan syliin, mutta ei pyörtynyt, vaan nousi tuokiossa pystyyn jälleen, ja samassa hyökkääjä suistui pientareelle Bandin voimakkaan nyrkiniskun kaatamana.

Csincsák ei ruvennut puolustautumaan sen enempää; hän ei ajatellut pakoakaan. Hän pisti tikarin tuppeen ja antautui miehekkäästi kohtaloonsa, niinkuin ainakin ihminen, joka on hyvää tarkoittanut, mutta tahtomattaan joutunut pahantyön tekoon.

Tikari oli osunut tytön käsivarteen. Kun hänen puseronsa riisuttiin kaivon luona, oli koko paidanhiha aivan verinen. Verenvuoto ei ottanut tyrehtyäkseen edes kylmästä vedestä, ja Bandi lähetti vaununsa lääkäriä noutamaan. Kesti kokonaisen iäisyyden, ennenkuin tohtori tuli, mutta tulihan hän lopulta kuitenkin. Silloin oli koko seurue jo selvinnyt yöllisestä humusta.

Tohtori tyrehdytti verenvuodon nopeasti ja sitoi haavan.

— Ei se ole vaarallinen, sanoi hän.

— Siinä tapauksessa lähdemme! sanoi Gyurkan veli.

Poika meni Anikón luo, joka yhä istui kaivonkappeella, ja sanoi hänelle kaikkien kuullen:

— Nyt minun täytyy lähteä, Anikó. Älä sure minua, vaan ole rohkea. Jos sinua tullaan pyytämään avioksi, niin älä mene, älä edes Serbian kuninkaalle, sillä parin vuoden kuluttua tulee Gyurka Gyurkovics sinua noutamaan.

Bandi keskeytti hänet.

— Tahdotko korvapuustin? kysyi hän hiljaa.

Gyurka jatkoi ääntään kohottaen:

— Siihen mennessä opi hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, niin että kelpaat rouvakseni.

— Kyllä, kuiskasi tyttö, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Viiden minuutin kuluttua laukkasivat jo raudikot tuttua tamásilaista valtatietä vieden matkassaan Gyurkan, joka itsepäisen äänettömästi torjui luotaan veljensä valikoidut haukkumasanat.