IHME.

Nyt tule, oi Musa, minua auttamaan laulaakseni siitä, miten suoritti Gyurka Gyurkovics ylioppilastutkintonsa, mikä totisesti ei ole helppo tehtävä tänä meidän epäilyksemme aikana, jolloin totuudestakin jokainen etsii todenmukaisuutta.

Mutta hän suoritti sen kuitenkin.

Maanantaiaamuna, nukuttuaan voitonkohmelonsa, hän hypähti hurjasti pelästyneenä vuoteestaan.

— Jeesus Maaria, huomennahan ovat kirjoitukset ja ylihuomenna suulliset tutkinnot!

Kukapa olisi uskonut, että aika on niin hullun kiireesti livahtanut? Aivan hiljattain oli hän lohduttanut itseään sanomalla: vasta kuukauden kuluttua… Sitten hiukan myöhemmin: kahden viikon päästä… ja nyt oli tutkinto aivan tuossa paikassa käsillä. Se oli tullut aivan äkkiarvaamatta, varastautunut salaa, hyökännyt kimppuun… Kunpa olisi vielä vaikka kuukausi valmistuksen aikaa! Tai edes viikon verta! No vaikka vain pari kolme päivääkin!

Ensi hädässä herahtivat häneltä kyynelet. Mutta sitten hän painoi tuskansa hiljaiseksi ja istahti pöytänsä ääreen. — Alkaisiko nyt viime tingassa päntätä päähänsä? Se olisi ollut yhtä järjetöntä kuin Raamatun juutalaisten olisi ollut lusikalla ammentaa tyhjäksi Punaisen meren syvyydet, voidakseen kulkea sen yli jalan kastumatta. Vaikka virkoisikin laiska lauantaina, ei häntä enää muu auttaisi kuin ilmeinen ihme.

Yht'äkkiä hän herpaantui säikähdyksestä yhtä voimattomaksi kuin on vaivainen talvikärpänen. Ankara pelko, jonka voittamiseksi muut ylioppilaskokelaat kuukausia valmistautuvat, yllätti hänet auttamattoman masentavasti.

Ankarassa tuskassaan hän lähti hiukan jaloittelemaan. Kirkkotorin yllä hän näki kyyhkysparven kaareilevan. Koulupojat ovat hyvin taikauskoisia, varsinkin silloin, kun ovat pulassa.

— Jos niitä on parillinen luku, läpäisen tutkinnossa, jos pariton, saan varmasti reput.

Yhdeksän oli kyyhkyläisten luku.

Viereiseltä kadulta tuli muuan lihava pappi. En tiedä onko niin kaikkialla, mutta ainakin etelä-Unkarissa pappi ennustaa pahaa, jos hänet aamulla tapaa. Paras keino papin pahaa silmää vastaan on heittää olkitukko hänen askeliinsa. Vankkureilla ajavat talonpojat eivät sitä koskaan laiminlyö. Mutta jalkamies, jolla ei olkia ole käsillä, auttaa itsensä parhaiten sillä, että hän — suokaa anteeksi — sylkäisee kolmesti. Gyurkakin sylkäisi kolmesti, sitten hän tunsi mielessään hartautta ja astui kirkkoon.

Erään sivualttarin yllä hän näki Pyhän Yrjänän taistelevan lohikäärmettä vastaan.

— Kas tuossahan on minun suojeluspyhimykseni! sanoi hän itsekseen.

Hän seisoi siinä mietteisiinsä vaipuneena pyhän suojelijansa edessä, ja hänen ajatuksensa muovautuivat jonkinlaiseen hiljaiseen ja nöyrään rukoukseen. Se oli omituinen rukous, mutta rukous se oli kaikessa tapauksessa.

— Rakas suojelijani, minä olen verraton velikulta. Laiska ja kiusantekijä olin minä vemmelpuun Vaulasta saakka. Tyttöjen jäljissä minä juoksin, kun olisi minun pitänyt fysiikkaa oppia, ja uskontotunnilla olen vuollut penkkini piloille. Ja kun toiset ovat työskennelleet, olen minä vetelehtinyt ja tupakkapaltureita poltellut. Jos voisit minulle ajatuksesi ääneen lausua, et sinä voisi minua syyttää näiden minun sanojeni valheesta ja ajatuksen epärehellisyydestä. En ole sinua koskaan rukoillut, nyt vasta tulen luoksesi, kun olen pulaan joutunut. Minä häpeän itseäni enkä rohkene astua alttarillesi. En uskalla sinua edes vakavasti rukoilla, sillä minä pelkään häpäiseväni sinut. Pyhä suojelijani, anna minulle anteeksi, että olen tuottanut häpeää sinun nimellesi. Jos minä saan reput tutkinnossa, ammun kuulan otsaani tai lähden Amerikkaan. Mutta jos sinä mahdollisesti luulet minun vielä miehistyvän mieheksi, niin tee ihme!

Ken ei koskaan vielä ole sillä tavoin rukoillut, hän heittäköön Gyurkaan ensimmäisen kiven!

Pari paljasjalkaista poikaa joutelehti kirkon ovella, ja suntio tuli heitä kutsumaan.

— Osaako joku teistä olla kuoripoikana? Ken taitaa, hän saa armolliselta herralta neljä kreutseria.

Pojat selittivät, että he osaavat ainoastaan soittaa kirkonkelloja.

— Minä rupean kuoripojaksi, sanoi Gyurka, — enkä minä siitä rahaa pyydä.

Konventtilaiset eivät juuri milloinkaan ruvenneet kuoripojiksi, ja suntio tarkasteli Gyurkaa tutkivasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän puheli sakaristoon:

— Armollinen herra, täällä on jo kuoripoika. Muuan nuorukainen, joka juuri rukoili Pyhän Yrjänän alttarin edessä, tahtoo nyt ruveta kuoripojaksi.

— Annahan minun nähdä sitä hurskasta nuorukaista, kumahti syvä ääni holvista. Sakaristossa pukeutui parhaillaan sama lihava pappi, jonka Gyurka vastikään oli nähnyt kadulla.

— Käsisuukkonen, Nektar-setä! huudahti poika.

— Ka, sinäkö se olet, Gyurka? Aiotko sinä olla minun kuoripoikanani!

— Jos vain sallitte, Nektar-setä.

Pappi oli korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbacsin nimirovasti in partibus infidelium, Gyurkan setä. Hän asui Kalocsassa, eikä Gyurka ollut häntä tavannut sitten joulun. Gyurka ankarissa sieluntuskissaan aivan riemastui tästä odottamattomasta kohtauksesta, eikä vanha herra sen vähemmin.

— Katsohan vain, poikani, tämä oli kunnon teko, sanoi hän. — Et nähtävästi ole sittenkään niin viheliäinen lurjus kuin miksi sinua mainitaan. Nähdäänhän piankin, mitä taidat tutkinnossasi!

— Tuleeko setä sinne? kysyi Gyurka kirkastuvin kasvoin.

— Tietysti! Teitähän minä tänne tulinkin kuulustelemaan, sillä ylitenttaattori on sairastunut… Mutta aloittakaamme, poikani!

Gyurka ei edes itse tietänyt, kävelikö hän omin jaloin kirkossa, iso messukirja kainalossa, vai kantoivatko häntä enkelit ilmojen halki. Hän polvistui Pyhän Yrjänän alttarin eteen, jolla jo silloin kynttilät tuikkivat, ja riemusta vapisevin äänin hän lauloi kuorilaulunsa.

— Ad Deum, qui laetificiat juventutem — hihheli hei! Minä en saa repposia, en saa repposia, en, en — auttaa Nektar-setä.

Hänestä tuntui samassa, kuin olisi pyhimys kumartanut sädekehäisen päänsä hänen puoleensa ja sanonut:

— Sinä veitikka! Et ole vielä läpäissyt ja nyt jo ilvehdit jälleen! Mitä hyödyttää sinun tähtesi tehdä ihmettä!?

— Mitä sinä oikeastaan tiedät? kysyi häneltä Kolumbacsin nimirovasti, kun he yhdessä poistuivat kirkosta.

Gyurka painoi päänsä surullisesti alas eikä vastannut mitään.

— Kait sentään jotakin tiedät? Esimerkiksi mitä tiedät maailmanhistoriasta?

— Olen lukenut arabialaisten kirkollisesta kulttuurista, sanoi Gyurka luoden nöyränä katseensa katuun.

Siitä hän todellakin jotakin tiesi. Kerran oli hänen hammastaan pakottanut ja silloin oli hän lukenut hiukan aikansa kuluksi.

— Entä Unkarin historiasta?

— Tiedän Mátyás-kuninkaasta…

Siitä hän ei oikeastaan tietänyt, mutta hän arveli, että hän vielä ylihuomiseen sen ehtii oppia, jos oikein kireälle ottaa. Kun he siten olivat vielä hiukan keskustelleet muutamista tutkintoaineista, laski rovasti kätensä siunaavasti Gyurkan päälaelle ja sanoi:

— Lue nämä asiat, niin minä siihen mennessä otan selon, voitko odottaa pyhimyksesi Pyhän Yrjänän erikoista suojelusta.

Hän tiesi kaiken, mitä häneltä kysyttiin. Tai kysyttiinkö häneltä juuri sitä, minkä hän tiesi? Suojeluspyhimyksen avunantoa helpotti paljon se, että siihen aikaan ei tunnustuksellisissa kouluissa käytetty kirjallista kuulustelutapaa. Ainoastaan Unkarin historiassa hän oli vähällä joutua kiikkiin. Opettaja, joka oli hyvin hajamielinen mies, kyseli häneltä Ludvig Suurta. Mutta hän tiesi ainoastaan Mátyás-kuninkaan historian. Olisiko hän tiuhaan oppinut ulkoa koko ylpeän Wienin kaupungin kukistamisen? Siunaaman hetken hän vaikeni, katseli ällistyneenä rovastia ja hajamielistä opettajaa, mutta sitten hän hämmästyttävän rauhallisesti katkaisi gordilaisen solmun:

— Ludvig Suuri polveutui Anjoun suvusta, eikä Hunyady-suvusta, niinkuin Mátyás I, joka vuonna 1440 syntyi Kolozsvárissa Hunyadi Jánoksen ja Szilagyi Erzsébetin poikana. Mátyás-kuningas sai lapsuudessaan erittäin huolellisen kasvatuksen — j.n.e.

Hän kertoi kaiken minkä tiesi Mátyás-kuninkaasta. Ja kun hän kielensä liputtavalla nopeudella valutteli sanojaan, sai kuningas Ludvig Suuri parka murheissaan palata Fehervárin hautaansa.