ANIKÓ.
Matti Kivekäs translation
Gyurkovicsin poikien asuman talon edustalla oli avoin kaivo, jonka kaupunki oli siihen kaivattanut, mutta jonka pojat väkevämmän oikeudella olivat anastaneet itselleen ja pitivät omana luonnollisena omaisuutenaan.
Ei mikään heitä suututtanut enemmän kuin se, että joku vieras vekara ilman heidän lupaansa ammensi vettä heidän kaivostaan. Jos he tapasivat jonkun juuri toimessaan, rangaistiin häntä heti, ja usein ajettiin vesivarasta takaa läpi puolen kaupunkia. Jos he saivat hänet käsiinsä, antoivat he kunnolla selkään, ja — jotta oikeuden ja kohtuuden muodollisuudet täytettäisiin — hänet pakotettiin kantamaan »varastettu vesi» kaivoon takaisin.
He vartioivat lähdettä alinomaa ja pitivät omistusoikeuttaan sitenkin voimassa, että upottivat siihen kaikenlaisia kallisarvoisia esineitä. Esimerkiksi ampumiaan rottia, lasisirpaleita ja muita senkaltaisia.
Kun pojat epämiellyttävästi päättyneen päivällisen jälkeen olivat aikeissa lähteä kouluun iltapäivätunneilleen, yllättivät he pienen tytön, joka juuri aikoi ammentaa heidän kaivostaan vettä pieneen siniseen ruukkuunsa.
— Katso hävytöntä! huudahti Sándor harmissaan.
Tyttönen lensi kadulta niinkuin takaa-ajettu jänis, ja molemmat pojat seurasivat häntä kintereillä niinkuin hyvin opetetut vinttikoirat.
Sivuutettuaan neljä viisi rakennusta he saavuttivat hänet. Tyttö painautui portin karsinaan ja tuijotti kauhistuneena takaa-ajajiaan. Peloltaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, vain hänen suuret, siniset silmänsä katsoivat rukoilevina ja kyynelten täyttäminä. Suloiset olivat hänen kasvonsa, ja sievä pieni tytöntypykkä hän oli muutenkin. Hän oli avojalkainen, ja hänen liivinsä oli kauniilla serbialaisilla ompeluksilla kirjailtu.
Silloin Gyurka laski kohotetun kätensä.
— Sinulle me annamme vettä, sanoi hän, — saat niin paljon kuin haluat. Saat toistekin, milloin vain tahdot.
Sándorka ei ollut oikein tyytyväinen tällaiseen käänteeseen. Hän olisi tahtonut antaa pikku tytölle ainakin kevyen korvatillikan, mutta Gyurkan tähden hän ei rohjennut napista. He palasivat kaivolle ja täyttivät sinisen ruukun, sitten he lähtivät kolmisin astumaan kasarmia kohden. Pikku tyttö kulki ajotiellä ja pojat jalkakäytävällä, mutta siitä huolimatta he keskustelivat vilkkaasti.
— Minne sinä vettä kannat? kysyi Gyurka.
— Betekintin kapakkaan, vastasi tyttönen.
— Mikä on nimesi?
— Anikó… Sunnuntaisin meillä aina soitetaan.
— Torvellako?
— Ei kun sitralla.
— Käytkö koulua?
— En, sillä isä sanoo, että lukeminen ja kirjoittaminen on vain hunttioiden tehtävää…
Pojat myönsivät Anikón sanat oikeiksi ja puolestaan valittivat, ettei heidän oma isänsä kyennyt kohoamaan filosofisesti yhtä korkealle tasolle.
— Onko isäsi väkevä? kysyi Gyurka.
— Hyvin väkevä, sanoi Anikó. — Kerran hän heitti kapakasta rotevan sotamiehen.
— Minun isäni löi kerran ajomiestä korvalle, niin että nyrjäytti kätensä, ylpeili Sándorka.
— Minun isäni on usein juovuksissa, sanoi tyttö ylvästellen hänkin.
— Minusta on kovin hauskaa nähdä juovuspäisiä miehiä, jatkoi Gyurka keskustelua.
— Minusta se ei ole hauskaa, sillä silloin hän aina lyö, vastasi Anikó.
— Lyökö hän äitiäsikin?
— Ei hän enää lyö, sillä äiti on kuollut, mutta Kata-tätiä hän usein lyö.
He pysähtyivät kadun kulmauksessa.
— Miksi te suureksi tultuanne aiotte? kysyi tyttö, joka ei rohjennut sinutella Gyurkaa.
— Minusta tulee Sándor Rózsa.
— Mikä se on?
— Sándor Rózsalla on mustat silkkihousut, ja hän ampuu ja ryövää ihmisiä.
— Ampuuko hän kaikki ihmiset?
— Ei, vain ne, jotka hän tahtoo.
— Tahtooko hän ampua minut?
— Ei, sinua minä en ammu enkä muitakaan tyttöjä, kunhan ette vain anna minua ilmi santarmeille.
— Minä en anna ilmi, vakuutti Anikó.
Gyurka otti taskustaan sateenkaaren väreissä vivahtelevan lasikuulan ja näytti sitä Anikólle. Tyttö laski ruukkunsa maahan ja sanoi, ettei ollut niin kaunista eläessään nähnyt.
— Minä lahjoitan sen sinulle, sanoi Gyurka.
Anikó ei uskonut korviaan.
— Saanko sen ikiomakseni?
— Kunniasanallani: en koskaan pyydä sitä takaisin!
Anikó piilotti kuulan poveensa.
— Osaatteko kiivetä puuhun? kysyi hän.
Gyurka mittasi häntä kiireestä kantapäähän.
— Etkö koskaan ole kuullut puhuttavan Gyurka Gyurkovicsista?
— Jos osaatte, niin tulkaa koulun loputtua Betekintin takapihalle. Siellä näytän teille harakanpesän, jossa on pieniä poikasia.
— Sinne tulemme! huudahti poika kiiluvin silmin.
He erkanivat kukin omalle taholleen. Kymnaasin portilla molemmat pojat, Gyurka ja Sándor, olivat kuitenkin vähällä joutua tukkanuottasille Anikón harakanpoikien tähden. Sándorka väitti, että puolet linnuista, jotka he saavat vangittua, ovat hänen, mutta Gyurka oli aivan jyrkästi toista mieltä.
— Sinulla ei ole niihin mitään oikeutta, sanoi hän. — Jos tahdon, annan sinulle yhden tai pari, mutta jos mariset, et saa yhtäkään.
Ken tietää, mihin riita olisi johtanut, ellei se olisi loppunut siihen, että koulukellon soitto ilmaisi tunnin alkavan.
Neljännestä myöhemmin tapahtui toisella luokalla seuraava vuoropuhelukohtaus:
Luokanjohtaja: György Gyurkovics!
Gyurka: Täällä olen!
Luokanjohtaja: Mitä teit tänä aamuna kello yhdentoista tienoissa?
Gyurka: Olin kotona lukemassa läksyjäni. (Syvä hiljaisuus luokalla.)
Luokanjohtaja: Sinä valehtelet, Gyurkovics, sillä sinä tappelit torilla.
Gyurka: Se ei ole totta!
Luokanjohtaja: Tiedä huutia, opettaja Huszarka näki itse.
Gyurka: Ei hän nähnyt, sillä hän on likinäköinen.
Luokanjohtaja: Elefántovicskin näki, annoitte hänelle vielä selkään.
Gyurka: Kuka on Elefántovics?
Luokanjohtaja: Kolmannen luokan oppilas.
Gyurka: En ole häntä koskaan nähnyt.
Luokanjohtaja: Pidä suusi ja istu! Saat istua neljästä kuuteen.
Gyurka: Minä olen viaton!
Luokanjohtaja: Istu alas!
Gyurka: Minun isäntäväkeni tietää, että luin kotona läksyjäni.
Luokanjohtaja: Pidä suusi!
Gyurka: Tämä on veristä vääryyttä…
Luokanjohtaja: Vieläkö murisetkin?
Gyurka: Hm, hm, hm…
Ensimmäisen luokan johtaja kuulusteli hänkin samaan aikaan Sándorkaa. Mutta kymnaasin kurinpitotoimet sujuivat hänen kohdallaan paljon hiljaisemmin, sillä Sándorka noudatti tällaisissa tilaisuuksissa aivan toista menettelytapaa kuin hänen veljensä.
Hän tunnusti katuvaisesti kaikki, lupasi omasta aloitteestaan parannusta ja kiitti vielä lopuksi saamastaan kurituksesta. Hän ei huutanut koskaan raivokkaasti, sillä hän tiesi, että siten vain ärsytetään opettajia, vaan hän valutteli kyyneliä huoaten.
Luokanjohtajalta oli hiljattain kuollut poika, jolla oli ollut yhtä lempeät, siniset silmät kuin Sándorkallakin, ja sen vuoksi hän aina tunsi sulavansa nähdessään Sándorin katseen. Poika tiesi katseensa salaisen tehon, ja aina kun häntä rangaistus oli odottamassa, loi hän mahdollisimman helliä katseita opettajaansa.
Mutta tänään hän turhaan tuhlasi syviä katseitaan luokanjohtajalle, joka luultavasti oli luvannut opettaja Huszarkalle rangaista ankarasti, ja niin tuomittiin poikapaha kahden tunnin jälki-istuntoon.
Kun sitten avain väännettiin lukkoon kahden naapuriluokkahuoneen ovissa, ja molemmilta Gyurkovicsin pojilta riistettiin kultainen vapaus, ajatteli Sándorka harakanpoikasia ja oli alakuloisen murheellinen. Gyurkakin ajatteli harakanpesää ja joutui niissä mietteissään aivan raivoon. Hän piirusti liidulla kahdella pyöristetyllä vedolla kaksi eläintä, jotka vain lapsen vilkas mielikuvitus olisi voinut selittää ihmisiksi. Molemmille hän piirsi päänkoristeiksi mahdottoman suuret aasinkorvat ja kirjoitti lopulta selitykset alle: Tämä on opettaja Huszarka ja tämä on kaatuvatautinen Elefántovics.
Pitkän hetken hän mietti sen jälkeen täynnä katkeraa mielihyvää mielikuvitusrikkaita kostojuonia. Jo aikoja sitten hän oli päättänyt ruveta ryöväriksi, ja nyt tuntui hänestä varsin helpolta toteuttaa tulevaisuudenunelmansa koko ohjelmassaan. Hän saapuu uskollisine betyáreineen Bajnaan ja vangitsee sekä opettaja Huszarkan että hänen vakoilijansa, joko viekkaudella tai väkivoimin. Tätä varten hän heti mietti valmiiksi yksityiskohtaisen suunnitelman: hän kaivaa maanalaisen käytävän, joka aukenee piirustussalin katederiin, ja niin käy kaikki helposti ja mutkattomasti. Myöhemmin hän päätti, että kun piirustuksenopettaja on katunut epäoikeutettua ja väärää käytöstään, antaa hän hänelle vapauden hyviä lunnaita vastaan. Mutta Elefántovics ei löytänyt armoa hänen edessään.
Nopeasti hän piirsi vielä hirsipuun Elefántovicsin pään ympärille ja kirjoitti alle varoittavat ja esimerkiksi kelpaavat sanat: »Tämä olkoon jokaisen vakoojan kohtalo!» Samassa hän kuuli viereisestä seinästä kolme voimakasta koputusta. Karsseriin suljettujen latinanlukijoiden kansainvälisellä kielellä se merkitsee: »tule ikkunalle!» Viereisellä ikkunalla kurotteli Sándorka vaaleata päätään.
— Gyurka, kuiskasi hän innoissaan, — miten käy harakanpoikiemme?
Voi harakanpoikia! Siihen mennessä kuin he saavat vapautensa, ovat varmaankin niiden siivet kasvaneet kantaviksi ja ne lentävät pesästään. Tai sitten väsyy Anikó odotukseensa ja kertoo salaisuuden toisille…
Yht'äkkiä vei heiltä kaiken vastustuskyvyn ankara metsästysinto, joka on niin luontaisen ominainen kaikille vereville pojille. Sellaisella kuumeensekaisella ikävällä he ajattelivat harakanpesää, että sille ainoastaan rakastuneen hehkuvanunelmoivat ajatukset vetävät vertoja.
Ikkuna oli ainoastaan pari metriä kadun yläpuolella.
Katu oli aivan tyhjä. Gyurka heitti toisen jalkansa ikkunan ulkopuolelle ja ratsasti ikkunalaudalla. Sándorka seurasi uskollisesti esimerkkiä.
— He antavat meille tästä hyvästä kunnon selkäsaunan, sanoi nuorempi arkaillen.
— Emme me pakenekaan kokonaan, rohkaisi vanhempi omaatuntoaan, — me käymme vain katsomassa harakanpoikasiamme, ja kello kuudelta, kun vahtimestari avaa oven, olemme jälleen paikoillamme.
Pohjimmiltaan Sándorka vihasi kaikkea hiuksenhalkomista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat pojat, revittyään muutamia liivinnappeja ja suunnilleen puolentoista neliömetrin alalta seinälaastia, jota rapisten putosi ikkunan alle, juoksivat suin päin kohden lähintä kadunkulmausta. Heidän käpälämäkeään kannusti vielä mörisevä miehen ääni, joka kaikui rehtorin ikkunasta kauheana ja peloittavana niinkuin Herran ääni Madáchin murhenäytelmässä: — Pysähtykää heti! [Imre Madách (1823—64) kuuluisa unkarilainen runoilija, jonka draamallinen runoelma Az ember tragédiája (Ihmisen murhenäytelmä) on saavuttanut maailmanmaineen. Se on aiheeltaan sama kuin Linnankosken »Ikuinen taistelu».]
Kadunkulmauksessa he pysähtyivät hiukan levähtämään.
— Enkö sanonutkin! puhkui Sándorka. — Enkö sanonutkin, että vielä näkee meidät rehtori! Mitä me nyt sanomme hänelle?
— Sanomme, että se ei ole totta, vastasi Gyurka, joka aina oli johdonmukainen, kun oma nahkansa oli vaarassa.
Kasarmin takana he kohtasivat kotiin palaavan sotilasjoukkueen. Gyurka, joka ei koskaan mitään unohtanut (tietysti läksyjään lukuunottamatta), tunsi vielä aamullisen häväistyksen polttavan kunniaansa ja sydämensä pohjasta vihaten sotamiehiä hän käytti heti hyväkseen tarjoutuvaa koston tilaisuutta.
Hyvin tähdätty kivi lennätti viimeisillä tykkivankkureilla istuvan sotamiehen lakin.
Patrulli hävisi juuri kasarmin portista, niin etteivät sotamiehet edes ehtineet ajatella rikollisen rankaisemista. He saivat nuolla näppiään ja tyytyä siihen, että väänsivät kasvonsa hirvittävän peloittaviksi, sylkivät heidän jälkeensä ja samalla kirosivat sekä heidät että heidän isoisänsä ja jälkeentulevaisensa ja sukulaisensa hamaan risti-isään saakka.
Tämä uhkarohkea kivi oli ensimmäisenä renkaana niiden katkerien ja sammumattomien vihamielisyyksien ketjussa, jotka armottomasti raivosivat kasarmisotilaiden ja kymnaasinuorison välillä. Tästä puolin löylyttivät sotamiehet kunnollisesti jokaisen koulupojan, joka sattui heidän kasarminsa läheisyyteen, eikä näistä selkäsaunoista mikään osunut paremmin paikalleen kuin se, että ensimmäisen, mutta ei suinkaan kevyimmän sotamieskorvapuustin sai juuri Elefántovics, joka ei koskaan ollut liian hellästi ajatellut Gyurkovicsin poikia.
Pojat löysivät pian uuden ystävättärensä, joka Betekintin kapakan takapihalla odotti heitä. Hän istui kyykkysillään heinikossa ja etsiskeli huolestuneesti jotakin. Kyynelsilmin hän kertoi hukanneensa Gyurkalta saamansa kauniin lasikuulan. Hänen seurassaan oli iso, pitkäkarvainen paimenkoira, joka aluksi ärähteli pojille, mutta huomatessaan, että he olivat hänen pienen emäntänsä ystäviä, suostui hänkin heidän ystävyyteensä. Anikó esitti uusille ystävilleen koiransa.
— Tämä on Csigány. Minun oma koirani. Se on hyvin hyvä koira.
Hän oli huomattavan ylpeä koirastaan, ja koiran tähden hän heti kohosi poikien silmissä.
Lähellä olevasta puistikosta he löysivät sitten harakanpesän. Se oli koko korkealla, mutta Gyurka, joka kirjavan sulan tähden olisi kiivennyt vaikka Kölnin tuomiokirkon torniin, nousi reippain ottein puunlatvaan. Hän löysi pesästä melkein täysisiipisen poikasen, mutta se livahti hänen käsistään ja hypähti läheiselle oksalle. Poika kurotti jäljestä, mutta astui innoissaan liian heikolle oksalle ja putosi maahan niin että tömähti.
Anikó kauhistui, sillä hän luuli Gyurkan särkeneen jäsenensä; mutta poika ponnahti heti kantapäilleen, hieroskeli nokkosten polttamia käsiään, sylkäisi niihin voimakkaasti (sitä kykyä ihailtiin ja kadehdittiin koko koulussa) ja sanoi: Saakeli soikoon!
Sándorkalta oli onnistumaton metsästys vienyt kaiken halun pitempiin leikkeihin, ja hän sanoi menevänsä haukkaamaan välipalaa.
— Mikä on välipala? kysyi Anikó.
— Omena ja leipä.
Pikku tyttö ei vielä tahtonut erota tovereistaan, jonka vuoksi hän tarjoutui hakemaan heille jotain purtavaa ruoka-aitasta. Viiden minuutin kuluttua hän palasi, pieni esiliinansa omenia täynnä. Hänen sydämensä pamppaili kovasti, sillä tänään hän varmaankin ensi kerran elämässään kävi varkaissa.
Gyurkan ehdotuksesta he sitten leikkivät ryöväriä. Sándorka ja hän olivat ryöväreitä, Anikó oli rikas juutalainen ja omenat puhdasta kultaa. Pojat piiloutuivat pensaistoon, ja kun he hyökkäsivät tytön kimppuun, huusivat he hänelle: Kulta tai kuolema! Csigány näytteli poliisin osaa: hänen täytyi laskeutua pitkäkseen, sillä hänet oli ammuttu.
Heillä oli tavattoman hauskaa, ja ellei hämärä olisi langennut, olisivat he halusta jatkaneet vaikka miten kauan.
Kun he lähtivät kotia päin astumaan, huomasivat he Betekintin kapakan ovella humalaisen miehen, joka odotti Anikóta remmi kädessään.
— Se on isäni, sanoi tyttönen.
— Onko hän humalassa? tiedusteli Sándorka kiinnostuneena.
— Hiukan vain…
Kapakoitsija tarttui lujemmin hihnaan.
— Tule tänne, senkin letukka! Kyllä minä opetan sinua omenia varastamaan!
Anikó heitti hyvästelevän silmäyksen ystävilleen, sitten hän astui pää kumarassa, mutta nopein askelin isänsä luo. Saattoi nähdä hänestä, ettei sellainen ensi kertaa tapahtunut.
Ennenkuin kapakoitsija kuitenkaan ennätti kättänsä kohottaa, seisoi Gyurka jo hänen edessään.
— Setä, sanoi hän päättäväisesti, — jos tahdotte lyödä, niin lyökää meitä, sillä me söimme omenat.
Poika ajatteli, että he kaksin kestäisivät paremmin lyönnit kuin heikko tyttö. Mutta Sándorka ei käsittänyt veljensä ritarillisuutta, vaan lähti suin päin juoksemaan pakoon.
Kapakoitsijaan tehosi huomattavasti Gyurkan esiintyminen, mutta mahdollisesti vielä enemmänkin herraspuku. Hetken hän hapuili miettien mitä tekisi, sitten hän sanaakaan sanomatta kiinnitti vyön uumilleen.
— Älkää olko typeriä, murisi hän.
Purkaakseen suuttumustaan johonkin potkaisi hän Csigánya ja meni kapakkaan. Hiukan myöhemmin hän vilkaisi ikkunasta. Nähtävästi kutkutti hänen itserakkauttaan se, että hänen tyttärensä oli herraslasten ystävä.
Anikó saattoi Gyurkaa puolitiehen. Pitkän hetken hän kulki äänetönnä, mutta lopulta hänen pienestä, aina syrjäytetystä sydämestään nouseva kiitollisuus ja ihailu puhkesi sanoiksi.
— Kun teistä tulee armollinen herra, niin minä rupean teidän sisäköksenne. Minä tahtoisin niin mielelläni olla sisäkkönä ja kantaa kaunista valkeata esiliinaa…
— Mutta minusta ei tulekaan armollista herraa.
— Miksi sitten aiotte?
— Ryöväriksi.
— Onko se enemmän kuin armollinen herra?
— Paljon enemmän.
— Eikö ryövärillä ole sisäkköä?
Gyurka mietti hetkisen, sillä tästä hän ei ollut aivan selvillä.
— Ei, sanoi hän lopulta. — Hänellä on vain rakastajatar.
— Mitä sellaisen täytyy tehdä?
— Kun ryöväri nukkuu, täytyy hänen pitää silmällä, etteivät poliisit pääse häntä yllättämään.
— Hyvä on, kyllä minä hyvin vartioin.
— Mutta jos sinä kavallat minut, kostan minä julmasti.
— Mitä se on, että joku kostaa?
— Minä tapan sinut ja sytytän kapakan tuleen. Anikóta peloitti tämä kamala mahdollisuus.
— Mutta minä en petä sinua, sanoi hän vavisten.
— Silloin en minä tee teille pahaa.
— En ole koskaan kellekään kertonut, milloin vahtimestari tulee Kata-tädin luo, kerskasi Anikó.
Silloin otti Gyurka taskustaan kallisarvoisen aarteen, jota kaikki hänen toverinsa olivat kadehtineet, ja lahjoitti sen Anikólle: kiiltävän messinkisen piipunkannen, jonka hän oli varastanut isänsä piippuhyllystä.
— Minä annan sen sinulle, mutta sinun täytyy varjella sitä visummin kuin lasikuulaa.
Anikó oli onnesta haltioissaan.
— En koskaan petä teitä, sanoi hän, — ja ahkerasti pidän silmällä poliiseja.
Samassa hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi kapakkaan. Gyurka riensi kaupungille. Pian löysi hän Sándorkan. Nuorempi Gyurkovics makasi pitkällään lakkinsa päällä ja huusi innokkaasti Gyurkaa auttamaan häntä vangitsemaan harvinaista yöperhosta, joka hänellä oli lakkinsa alla. Mutta kun he hyvin varovasti kohottivat lakkia, ei perhosesta näkynyt jälkeäkään.