IX.

Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona.

Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan äänekästä nurinaa jälessään.

"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria [Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut. Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."

"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun neuloo tuon haavan umpeen."

"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."

"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot, niin kyllä tarkastan haavasi."

"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen, "tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua, mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa, pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:

"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan olet pelko raukka."

Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa tallella, teki hän rohkean päätöksen.

"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle, ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."

"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna hänen mennä!"

Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun hän tarkasti kertoi.

Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.

"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin, "Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä, nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"

Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.

He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.

Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.

"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.

"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot näyttää, niin kyllä minä…"

"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä ja heittäen viitan taaksepäin.

Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.

"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"

Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa vasten.

"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei olisi niin hyvä parannettava."

"Tuolla… tuolla… tuolla…" änkötti puolalainen, osoittaen oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia…"

"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.

"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä lasta ja…"

"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"

"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti puolalainen.

"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"

Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.

* * * * *

Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka, kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita, löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava, mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.

Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.

"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut, nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni, kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."

"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."

"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora, hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen luokseen, minä pyydän teitä."

"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää teitä erinään."

"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.

"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.

"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen vanhuksen käsivarteen, "en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä!"

Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni. Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen. Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.

Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan, auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.

Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa, ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen pysähtymään.

Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan ruhtinaankin äänen.

Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:

Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.

Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä, vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.

"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi on luonasi!"

Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.

"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"

"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin hän ansaitseepi, te, puolalainen neito…"

"Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso", vastasi Eleonora painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta. Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."

"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi olla mahdollista!"

"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi Eleonora vakavasti.

Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi: "Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."

"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen lutherilaisen kirkon suojassa."

"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen kostava verisesti."

Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.