XIII.

Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille.

Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut mikään harhakuva.

"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan, "olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"

Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:

"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."

"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"

"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"

"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.

"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.

Czarny alkoi:

"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan…"

"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.

"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi, mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme, vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat tässä mennä yli ja…"

"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"

"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi. "Everstistä minä kyllä pidän huolen."

"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.

"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."

Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:

"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän, että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois. Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny, autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä meitä auttaa."

Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan vastausta.

"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."

"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään sydämelleen:

"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin, ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen. Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi, olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso. Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa, ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!" huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat. Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle", jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti. Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa, ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan kuvalle.