V.

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen.

Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.

Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi, että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia, joka tämän kautta menisi Sandomiriin.

Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi, ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:

"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."

"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.

"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."

"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"

"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies järkähtämättä.

Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän, ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon. Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan, astui ulos.

"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja minkä tähden ette tottele vartijaa?"

Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa pääsy teidän luoksenne."

"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.

Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen, kysyi eversti:

"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin luona?"

"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä puheesta.

"Oletteko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Mitä sanoo hän sodasta?"

"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia, ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."

"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"

Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti, lyöden häntä olalle:

"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha akka."

Hieman punehtuen vastasi Vilho:

"Hyvin, eversti."

"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.

"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus, jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös, levottomuus kuvattuna kasvoissaan.

"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki…"

"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi, sitten on kaikki hukassa!"

"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.

"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."

"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon viimeisille sanoille.

"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.

"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."

"Te olette siis itse ollut tappelussa?"

"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun, ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua, kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa, tulkaa, niin näytän sen teille."

Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta puheesta.

Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, avatessaan toisen oven:

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."

Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:

"Eleonora!"

"Vilho!"

* * * * *

Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia. Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät monen epäilevän rohkeuden.

Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas. Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana Veikseliä mennyt sen yli.

"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."

"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja…"

"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta", keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille armeijoille."

Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.

Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa, mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään. Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä, kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä! Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.

Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan puheille.

"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis, harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.

Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö, nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen, levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:

"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi Mikolaiovin linnassa."

Kaarlo Kustaa vastasi:

"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin hän itse tahtoo täällä olla."

"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä säihkyivät.

Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.

"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini. Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa minun luonani."

Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:

"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen, ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"

Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.

Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas hiljaisuuden, sanoen:

"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot kasvot!"

"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli… Tapani Czarnecki."

Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.

"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi miekan kahvassa untamme."

Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille. Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.