I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.

Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan. Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin, matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa. Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla. Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias. Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä, ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi, mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä. Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan. Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen, silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an, jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä, kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita, herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin", jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi, oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia, melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun. Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt, joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni, kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja…"

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?" kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?" kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään, "toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia, todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä, kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon, josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti. "Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. — Neljästoista päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin [kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille. Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja. Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni, kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa, ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille, joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin. Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä, ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui. Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun, hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan, mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme. Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta, ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle; mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät, saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään, näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni; minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui! Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny; muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun. Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä. "Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten…"

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.

Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.

"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, — sillä niitä hyökkääjät olivat, — ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.

"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa. "Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!" ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.

"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut, jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä, ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."

"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.

"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme vaivat, ha, ha, haa!"

Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi Czarnya:

"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"

"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi ole koskeva teihin."

"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua viimeiseen saakka."

"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?" Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin, uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä. Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. — "Antautukaa", lausui taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika, kiirehtikää vastaustanne."

"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."

Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta. Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän sanaakaan sanomatta vaipui maahan.

"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään, "opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat tapella, kuin sotilaat ainakin."

Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut. Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta, ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.

"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli, "niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."

Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat iskunsa enään käyneet niin tiheään.

"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme, kuten urhojen tuleekin."

Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.

Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan vähintäkään huolimatta.

"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.

"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka ja parta.

"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties, Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"

Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen sivuihin.

"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25 päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin luona se taittui…"

"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä, joka…"

"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen, kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"

Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin, ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt kuulijoita:

"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan. Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."

"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet vastaava töistäsi!"

"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena", vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."

Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi vastustajaansa päin.

"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi", huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta. Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."

Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa, joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.

"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi hiljakseen seuralaistensa luokse.

Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa, karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan, jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.

Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen, miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä ääni huusi:

"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten hevosensa Czarnyn rinnalle:

"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"

Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:

"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."

Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.

Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.