XV.

Sisarukset. — Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.

Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin, että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana., joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko levollisuutensa kadonnut.

Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:

"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa ainoatakaan tuntia."

Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.

Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!" Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.

Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa täyttämisessä.

"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän vaipui lyhyeen uneen.

Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse. Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään; hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:

"Eleonora, herää sisareni!"

Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.

"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.

"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna, "mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta, vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin…"

"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta taaksepäin.

"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"

"Niin."

"Sinä olet hänen puolisonsa?"

"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.

Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:

"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut. Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.

"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten, "sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli. Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."

Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.

"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri puoleksi kysyvällä äänellä.

"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi Eleonora, "myöskin rukoilevat he…"

"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."

"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä tarkoitat kerettiläisellä?"

Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.

"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe uskonnosta."

"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"

"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät voi heidän vakoojiaan vastustaa… he ovat perkeleitä."

Eleonora kauhistui.

"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat, kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."

"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."

"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä toivot vielä?"

"Vapauden ja siunauksesi."

Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli säpsähti.

"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa, "tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan; näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva olisi ansainnut taiteilijan pensselin.

"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"

Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:

"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."

Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen vaipui hän lattialle.

Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz. Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.

Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.

"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän, huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä, pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin, Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle ilmoitettavana."

"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia urkkimassa."

"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen ympärilleen.

"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on, joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"

"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä tapauksen.

"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on käärmettäkin kavalampi."

"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.

"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären. Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä. Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika, mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko valmis?"

"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten…"

"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota heilutti päänsä yli.

Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin, Czarnyn jälkiä seuraten.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin käsiini."

Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka pian tulikin.

"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu. Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."

"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei…"

"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä", keskeytti häntä Czarnecki.

"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän, korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."

"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas, leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee litvalaisten leiriä."

Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.

Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt piilopaikkaansa.

Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.

Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä. Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren keskivälillä.

"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en voi lähteä täältä."

Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.

"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää, sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."

Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli, sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat. Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan huudon:

"Kuka siellä!"