VI.

Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus.

Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona. Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä; suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien vihollisten syöksevän esiin.

"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."

"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.

"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."

"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja…"

"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään, "kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko, nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat vielä säilyvät hänen muistossaan."

Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:

"Ramoski on kait uskollinen, niin että…"

"Ramoski on uskollinen", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon. "Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin. Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä, välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu hukkaan… tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.

Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi, kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:

"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka…"

"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran. "Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää, että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei, ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."

"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään, "ja vielä vähemmin sellaisia asioita."

"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."

Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada puhutella Bernhardia.

"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"

"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan. Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta…"

"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö mitään?"

"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä, ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."

"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he niskaamme."

"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä. Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme [ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen, mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan. Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi, ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään sanojaan koskaan."

Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta, huudahtaen:

"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän, naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä menen nyt määräpaikalleni."

Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin vihastuneen näköisenä.

"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja katseli kummastellen varustuksia.

"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti…"

"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät, rehellinen nainen…"

"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle, Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.

"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny", jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin salasit minulta tämän?"

"Jalo kreivittäreni", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä, "minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa puhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo ennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti kertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään. Mutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta", jatkoi hän, tähystellen metsäänpäin. "Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun käsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava."

Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se katosi pian ja hän kuiskasi:

"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."

"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard: "sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin päivän päästä on siskoni oleva vapaa."

"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen miekkaansa.

"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:

"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua, katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet, ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä olen…"

"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen, "minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta. Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen. Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen tomullensa!"

"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!" Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti Kruse itse!"

Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."

"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.

Eleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.

Kauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen lumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: "Niin kauan kuin tämä käsivarsi voi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva."

Yön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja tantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon lämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä loisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen tantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen takaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla, sitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.

Kolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan ei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi ajatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa. Hiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä kuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa kuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista vihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka puollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä ankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän, sisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut poltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He olivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä odottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet mieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien lupauksia ja vakuutuksia.

Akselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo väsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli kunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.

"Hyvä, hyvä", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, "minä olen nyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän tervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin jotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä käteensä, "vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä neitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa luiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa. Haa!" huudahti hän, nousten seisoalleen. "Tahtoisinpa nähdä hänen raivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin, hän milloinkaan palaa takasin", jatkoi hän vitkaan. "Minun miehieni kanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin ansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla päivilläni ja…"

Samassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan takansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.

"Ethän vielä huomaa mitään?" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua ympärillään, "ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita noita hiipiviä vihollisiamme."

"Ei ole hätää, nuori herrani", vastasi Czarny varmasti, "Erkillä, joka, kuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä kissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on kreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?"

"Maata nyt!" huudahti Bernhard kummastuneena. "Kyllähän hyvä äitini nyt on levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt antautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin rauhallinen ei hän suinkaan ole."

"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa", vastasi vanhus hiljaa, "ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä."

Keskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan luona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän luona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja sanoi, osoittaen vipusiltaa:

"Kestävätkö ketjut?"

"Ei yksikään sissi saa niitä poikki", vastasi Czarny, "ja voidakseen sen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä vähintäänkin pari tuntia."

"Kuulkaa, Czarny!" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja vei häntä vallin partaalle, "ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka saattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa lisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian on meiltä kielletty ja…"

"Mitä nyt, ukko?" huudahti Czarny astuen takaperin. "Mitä tarkoitatte tällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto…"

"Vaiti!" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui taaksepäin, paljastaen miekkansa. "Minä tiedän, mitä aijotte sanoa. Vanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen 'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten että puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon teille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi uskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen epäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä Erkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin sissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies. Hakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot piirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme, mutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!"

Näin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten sanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan sinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin oikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä hetki oli tullut.

Mutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja näki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan vartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän kuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.

"Mitä nyt, mitä nyt?" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna paikoillaan. "Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo…"

Viimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen. Pari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata takasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama välähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen jälkeen.

Joka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla, ja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:

"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!"

* * * * *

Tuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein askelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.

"Hän meni paulaan", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä kiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli vastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. "Nyt, jos milloinkaan, saan hänet pelastetuksi", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen kepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.

Hiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään huomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella kätki pienen veneen.

Hänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.

"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata", ajatteli hän, ryömien akkunan alla kasvavien pensaiden väliin, "Herrevadiin täytyy meidän päästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien kiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta."

Tapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat kätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut, ja suu ei enään hymyillyt.

"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena, peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan! Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys puistutti hänen ruumistaan.

Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"

Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.

Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.

Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän, nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.

Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.

"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."

Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.

"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon pelastaa teidät."

"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."

"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin", vastasi Ramoski, joka ei ollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. "Mutta teidän täytyy uskaltaa minuun", jatkoi hän kuiskaten, "teidän täytyy antaa minun määrätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa."

Berta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos tästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi enään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja paras kaikista oli, että pääsisi häneltä pakoon, jonka katse vielä poltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota enemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä muistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin tutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa, ettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja sanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:

"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä onnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset kuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että äiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä rankaiseva."

Nämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon." Ääneensä sanoi hän: "Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on…"

"Czarny!" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona, "tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?"

"Tunnen", vastasi Ramoski, "minä olen hänen maanmiehiänsä."

"Sittenpä et voi minua pettää", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja lisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia, "sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän hänestä paljon", virkkoi hän viattomasti, "mutta sekä äiti että minä emme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista."

Tämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa tärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:

"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten parhaiten pääsette pakenemaan."

"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!" huudahti Berta, joka nyt vasta taas huomasi tilansa, "mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka hetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä rannassa vakoilemassa."

"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin", vastasi Ramoski, sekä jupisi itsekseen, "ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään palaisi milloinkaan!"

"Missä hän sitten on?"

"En tiedä", vastasi Ramoski; "arvattavasti partioretkellä."

Berta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. "Älä viivy, älä viivy!" huusi hän yhä tuskallisempana. "Vie minut heti täältä; uh, minä tukehdun!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä", vastasi Ramoski, "minä olen kätkenyt tänne veneen, jolla pakenemme yli järven. Mutta olkaa tarkoin varoillanne, vanha Kaisa väjyy kaikkialla."

Näin sanoen hypähti hän notkeasti maahan, katsoi vielä kerran, oliko vene paikoillaan, ja katosi mökkien väliin.

Tuskin oli hän kadonnut, ennenkuin vanhanpuoleinen naishenkilö tuli esille pensaikosta parin kyynärän päässä akkunasta. Se oli Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", jupisi hän käheästi nauraen, "kyyhkynen aikoo lentää haukan pesästä, mutta siitä ei tule mitään, hä, hä, hä!"

Kiirein askelin riensi hän toisen veneen luo, joka oli kiinnitetty parin kyynärän päähän Ramoskin veneestä, ja pian näki hänen kaikin voimin soutavan pientä saarta kohti, jossa vartija oli.

Kuten lukija muistaa, oli ilta kuutamoinen, ja tämä seikka oli suurena haittana Ramoskille.

"Oli miten tahansa", jupisi hän, astellen rantaan, "hätätilassa voin tehdä tietä näillä", Puoliääneen sanoessaan tämän, otti hän vyöstään pistoolin, tutki sitä tarkoin, ja käyttäytyi sitte samaten tikarilla.

Berta odotti häntä mitä suurimmalla malttamattomuudella. Vihdoin hän tuli, ja Berta oli vähällä syöstä hänen helmaansa, kun hän hiipivin askelin astui matalasta ovesta huoneesen. Ramoski näki nuoren tytön riemun, ja tunsi itsensä melkoisesti vahvistetuksi, kun hän kysymykseensä, josko Berta olisi altis kärsimään kaikki paon vaarat, sai vastauksen:

"Vaikkapa tie kulkisi kuohuvien aaltojen tahi pimeimpien metsien läpi, en laisinkaan epäilisi seurata sinua, ja myöskään en epäilisi, jos meillä olisi vaikka kuinka monta penikulmaa kuljettavaa, kun vaan jälleen saan nähdä äitini ja pääsen tuon hirviön luota, joka niin vihaa häntä ja minua."

Ramoski säpsähti: "Vihaa häntä ja minua", toisti hän hiljaa, "tienneekö hän mitään?"

"Minä tiedän paljon", vastasi Berta, joka oli kuullut hänen viimeiset sanansa, "minä tiedän, mikä kohtalo tuli isäni osaksi, ja tiedänpä myös mikä on meidän, jos hän saa määrätä." Hän ei vapissut, kuiskatessaan näitä sanoja, mutta niin syvä suru kuvautui hänen kalpeille kasvoilleen ja äänensä oli niin vaikeroiva, että Ramoskin mieltä aivan karvasteli.

"Tulkaa, tulkaa, älkäämme viipykö kauempaa!" huusi hän, ja tarttui tytön käteen, "jokainen hetki on kallis."

Ulkona paistoi kuu, levittäen haamoittavan huntunsa pienen järven laineille ja rannoille. Ilta oli huumaavan ihana, ja Berta nauttikin syvin henkäyksin luonnon kauneudesta. Nopein askelin riensivät he veneen luo. Ramoski meni edellä, ja nuori tyttö oli juuri aikeissa hypätä veneesen, kun hän seisattui ja kuiskasi, nostaen sormen huulilleen:

"Saarestapäin tulee vene; me olemme tulleet huomatuksi."

Ramoski seurasi katseellaan hänen kädellään osoittamaan suuntaan ja huomasi ihmeekseen, että vene lähestyi kiireesti rantaa. Ja tarkemmin katsottuaan näki hän, miten kiväärejä välkkyi kuun valossa.

"Niin, he ovat todellakin huomanneet meidät", sanoi hän harmin tunteiden valtaamana, "nyt ei meillä ole muuta keinoa, kun koettaa paeta metsän läpi."

"Tule siis", kehoitti Berta, joka nyt sai rohkeutensa jälleen, "minä olen kyllin voimakas…"

"Haa, nyt tiedän", huudahti Ramoski, hypäten veneestä, "käyttäkäämme niitä hevosia, jotka otettiin pari päivää sitten. Osaattehan ratsastaa?" jatkoi hän, kääntyen Bertan puoleen.

"Kyllä maar", vastasi hän, hienosti hymyillen, Ramoskin sitä kuitenkaan huomaamatta.

Minuuttiakaan empimättä riensivät he kopille, jossa hevoset olivat. Ramoskin potkauksesta aukeni ovi, hevoset tuotiin ulos semmoisenaan, sillä satuloimiseen ei nyt ollut aikaa, ainoastaan ohjat ja peite, ja valmistukset olivat tehdyt.

"Jumala meitä auttakoon!" huokasi Berta ja keikahti Ramoskin avulla ratsulle. "Kiirehdi, vene on pian rannassa, ja sitten on liian myöhäistä."

Ramoski oli pian valmis, mutta juuri aikoessaan hypähtää ratsulle, peräytyi hän, kauhu kuvautuneena kasvoissaan. Pakolaisten edessä seisoi vanha Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", huudahti hän pilkkanaurulla, "kyllähän arvasin, että katteinin ystävä kierteleikse ihanan neidin ympärillä, mutta vanha Kaisa tuntee kaikki sellaiset salatiet, ha ha haa!"

Ramoskin hämmästys ei kestänyt kauan. Hän huomasi heti, että ratkaiseva ja pikainen päätös oli tehtävä, ja vielä enemmän, koska hän huomasi vanhuksen levottomasti seuraavan katseellaan venettä.

Ja Ramoski täyttikin heti tekemänsä päätöksen. "Pois tieltä, vanha kummitus", huudahti hän, tykkänään unohtaen kaiken varovaisuuden, "pois tieltä, taikka kyllä sinut opetan!"

Vanhuksen silmät säteilivät, ja koko hänen ruumiinsa vapisi raivosta. "En mene", vastasi hän, purren hammastaan, "minua käskettiin vartioimaan vankia, ja sen teenkin."

Näin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla huudoilla kutsuen apua.

Berta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi häntä tukenut.

"Rauhoittukaa", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, "meidän täytyy päästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen ruumiin yli."

Nämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan. Tuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään parin sylen päässä rannasta.

"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?" sanoi Ramoski, mennen aivan vanhuksen eteen.

"En", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, "tännepäin, pakolaisia, ryövärejä, mur…"

Tätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti hänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.

"Päästä irti ohjat", käski Ramoski vielä kerran.

Vanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista kiinni.

"No, saakoon sitten saatana uhrinsa", jupisi Ramoski kolkosti, "parempi on, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että viaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt suokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään."

Vanha Kaisa oli sillä välin turhaan kokenut päästä vapaaksi, mutta Ramoskin käsi puristi hänen kurkkuaan, ikäänkuin se olisi ollut pihtipenkissä.

"En, en!" kähisi hän taas, ja puristi suonenvedon tapaisesti ohjaksia, "aa-aa-auttakaa." Tikari työntyi hänen rintaansa, käden jäntereet tulivat hermottomiksi, vaahto näkyi vapisevilla huulilla, ja ähkyen vaipui hän maahan.

Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, joiden kuluessa ei Berta ollut uskaltanut katsoa ylös. Mutta kuultuaan vanhuksen putouksen ja nähdessään verta valuvan tikarin Ramoskin kädessä, valtasi hänet kauhu, ja hän kuiskasi, kääntäen pois päänsä ja osoittaen Kaisaa: "Hän oli toki ihminen."

"Ei, vaan piru hän oli", jupisi Ramoski, keikahtaen ratsulle, "ellen olisi tehnyt häntä vahingoittamattomaksi, olisi hän pian tappanut teidät."

Takaapäin kuuluvat hurjat huudot vetivät heidän huomionsa ruumiista vaaran puoleen, joka yhä lähempänä uhkasi heitä. He huomasivat nyt takanaan sissiparven, joka hurjasti huutaen syöksyi esiin, hampaisiin saakka varustettuna. Hetkisen viivytys, ja pako olisi ollut mahdoton. Silloin kannusti Ramoski hevostaan ja kiiti ensimäistä tietä, minkä näki, Bertan seuraamana. Luodit vinkuivat heidän korvissaan ja tempoivat irti oksia, jotka peittivät pakolaiset, mutta korkeampi voima näytti suojelevan heitä; ja kuu valaisi kirkkaasti heidän yksinäisen tiensä. Puhtaan sydämensä pohjasta kiitti Berta Jumalaa, pyhälle neitsyelle ja kaikille pyhimyksille lausui Ramoski hartaan kiitoksensa hänkin, ja äänettöminä riensivät he sitten täyttä vauhtia korkearunkoisten puiden ohi tuntematonta päämäärää kohden.