VIII.

Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat, metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki, joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.

Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä. Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen juova näkyi niiden välistä, — sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.

Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä: "Kuolema, iankaikkisuus — kuolema, iankaikkisuus…"

Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.

Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan vaiheet.

Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa kohti nyökäten ja tervehtien — toiset hymysuin, toiset vesissä silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä. Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita, kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.

Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa. Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena — Ebba vältti hänen katsettaan — Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin, Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa. Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa kohti.

Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla. Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla. Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä kuin kourallinen valkeita kukkia.

Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys, hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista. He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin, keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa, että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen opastamaan häntä Kristianiassa.

Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi voittaneensa jonkun lapsensydämen.

Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja koetti nukkua.

Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki. Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan, keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein, ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa. Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.

Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine, lämpimine silmineen.

Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa. Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen, kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa — omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin. Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! — Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" — Sitten heidän välillään oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä — insinööri Leif Bjerke — ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon itsestään — kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano Gudbrandin-laaksossa.

"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut mitään.

Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan, mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman vaikutuksen.

Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin — tehden kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä. Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"

Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä enää milloinkaan kohtaisivat toisensa…

Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten, ametistinsinisten tunturien väliin.

Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä. Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä. Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten… Mutta Ebba tunsi omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.

Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään — ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa, puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.

Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja, jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa — se oli kosken pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.

Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.

Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää, hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen, harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat pojat ja tytöt olivat Amerikassa.

Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä, mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa virkeinä vanhuuteen asti.

Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.

"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."

Sitten hän lähti reippaasti astumaan takaisin kartanoon, ja pian Ebba erotti hänet ainoastaan pienenä tummana pilkkuna helakanpunaisten ulkohuonerivien välissä.

Ebba oli vanhuksen osoitusta noudattaen mennyt näköalapaikalle, mutta ainoastaan heti palatakseen päivänpaisteiselle rinteelle metsän laitaan, missä hän nyt makasi pitkällään ruohikossa katsellen koivujen hienojen, värisevien lehvien lomitse sinisellä kesätaivaalla verkalleen ajelehtivia valkeita pilvenhattaroita.

Joku lintu piti hirveätä melua hänen päänsä yläpuolella puussa. Kuului yhtämittaista kovaa rääkymistä, johon etäämpää vastasi toinen lintu. Nyt hän näkikin rauhanhäiritsijän. Se oli iso ja harmaanruskea ja viipotti lakkaamatta pyrstöään lentäen oksalta oksalle puolisoaan houkutellen. Se oli luultavasti metsäharakka. Sitten kuului viidakosta kyyhkysten pehmeätä, salaperäistä kuherrusta, joka soi kuin itse metsänsyvyyden kutsuääni.

Ebba ei ollut vielä milloinkaan tuntenut olevansa näin kaukana ihmisistä ja elämän levottomasta hälinästä. Ja hän ymmärsi, että tämä yksinäisyys, tämä kauneus ja hiljaisuus oli lääkettä hänelle. Puhdas, pihkainen metsäntuoksu lahjoitti terveyttä hänen ruumiilleen, rauhaa ja elämäniloa hänen sielulleen. Kenties hän todellakin voisi parantua täällä.

Ja tämän uudistuneen elämisentarpeen keralla heräsi epämääräinen toive saada jälleen tavata se nuori mies, jonka reipas "näkemiin" vielä soi hänen korvissaan. Leif Bjerke oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran laivassa kalpeana ja kivulloisena, huopiin ja huiveihin kiedottuna. Mitäpä jos hän voisi täällä ylhäällä kohdata toisen Ebban, jonka raikas metsä- ja tunturielämä on uudestiluonut! Silloin alkaisi elämän onni.

Koivunlehdet lepattivat hänen päänsä päällä, ja valkoiset rungot loistivat tummanvihreätä kuusikko taus taa vasten. Ylhäällä avaruudessa ajelehtivat kevyet poutapilvet. Auringonpilkkeet karkeloivat nurmikolla. Ja kosken kohina oli alkanut hyräillä uusia sanoja — sanoja, jotka saivat nuoren tytön kalpeat posket punastumaan. "Elämä — nuoruus, rakkaus…"