X.

Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.

Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian miehenä hän ei tekisi sellaista.

Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.

Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.

Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja pudisti salavihkaa päätänsä.

"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla avata tytön silmät."

Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.

"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.

Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi. Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut — ei näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka, häntä tuli tosiaankin sääli.

Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.

He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta — kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba. Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa, sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan. Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.

Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla. Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.

Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki. Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.

Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan", sanoi hän.

Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.

"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.

"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää. Pysäytä, Ola."

Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.

Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.

Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena. Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.

Leif koetti laskea leikkiä.

"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta kiinni ja katsokaa alas rotkoon."

Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa. Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja painautui vavisten kallioseinää vasten.

"Mikä teidän on — näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen kauhunsa.

"Rotko ja joki tuolla alhaalla… Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut viedään lautalla."

"Mutta rakas neiti Ebba!" — Leif pudisti päätään ja koetti nauraa, vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. — "Mitä meillä on tekemistä kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta. Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"

Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään — kuoleman ajatus valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."

"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan terveytenne ole heikontunut?"

"Ei, ei — päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin — minä luulen, etten elä kauan."

Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt lähestyisi tyttöä.

Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.

Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.

"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."

Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.

He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.

Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.

Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä. Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi. Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla — se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.

* * * * *

Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa, mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia — vanamoita, talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto, ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi; hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.

"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.

"Mistä te sitten olette?"

Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.

"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat pohjattoman syvät. — Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?

Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan osina sen salaperäisestä elämästä.

Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat näkyvistä…

Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen, mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän kullankellertävää valoa vasten.

Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä omansa ohella.

Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.

Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan, jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä, jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.

"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään. Olette väsynyt ja viluissanne — pikku Ebba parka."

"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.

Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.

Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi… Leif jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan. Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja miehekkään naurun kaikua.

Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.

Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa, autiossa rakennuksessa.

Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa. Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? — Ehkä vain tuuli äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.

Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.

Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.

Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut hänen mieltään.

Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi. Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian karkoittanut öiset kauhunäyt.

Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja — somasti leikkiviä vohlia ja valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia, valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.

Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään. Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja alkoi pistää poskeensa sisällystä.

Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen. Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.

Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.

Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa, niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon, joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön. Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.

Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.

"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule sairaaksi."

"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.

"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen vahva kuin muinaisajan soturi."

Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää silmänsä toisaanne.

Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.

Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat, mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.

Hän on hyvä minua kohtaan — ajatteli Ebba — hyvä ja huolehtiva. Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta sellaisia miehet lienevät aina — terveet ja voimakkaat miehet niinkuin hän.

Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa ihailijastaan.

"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei, kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti Lindholm."

Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat, kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.

Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää. Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.

Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.

Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja. Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla, että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan talon läheisyydestä.

Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan. Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien satujen ja tuhansien värien maailmana.

He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä aamutaivasta vasten.

Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat saapuneensa perille.

Jättiläistuntureille!