← Table of contents
Elämän langat

XV.

Reading edition

Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä Etelä-Norjassa.

Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena- ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta vasten.

Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.

Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan. Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen, jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä. Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi, saattoi heistä vielä tulla ystävät.

Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan, joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua, joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.

"Leif, sinäkö! — Terve tuloa!"

Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut hänen kouraansa.

"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? — Saanko jäädä tänne luoksenne — tarkoitan, onko sinulla tilaa?"

Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat silmänsä, joissa leimahti ilon salama.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"

Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi poispäin.

"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi sanon sen suoraan. — Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."

Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.

"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."

Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää tänne!"

Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle. Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan, jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.

"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle, mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"

"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi siksi aikaa, Ragna."

Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä, ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä enää.

Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta. Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta. Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan hänellä liittolainen, mahtavin kaikista — pikku Reidar.

Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.

Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista hengitystä! — Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.

Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä — viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja ojensi kätensä.

"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.

Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.

"Oma pikku pojuni — rakas pikku pojuni!"

Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet takaisin kotiin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings