XVI.

Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen: "Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta, eikähän minua työt odota."

Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse, jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."

Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin uskovinaan toinen toisensa puhetta.

Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä. Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa emäntääni."

Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti kellastuneen maan.

Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt, lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa — puutarhuri, joka oli monta vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta. Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.

Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.

Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.

"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa, voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."

"Mutta rakas mummo" — Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä kättä, jota piteli kädessään. — "Bengt ja minä olemme jo saaneet sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."

"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov, ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"

"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä minä voi millään palkita…?"

"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi, "sinä ja pikku Vivika. — Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen — hän on kelpo poika. Ja Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi tehdä hänestä miehen."

Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.

Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa "Margaretaksi" — se oli ollut hänen tyttärensä nimi —, ja eräänä päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla varma siitä,, että loppu oli lähellä.

Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta. Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua. Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä. Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan. Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan — eikä koskaan palannut.

Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa, joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.

Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän ajatteli yhtä ainoata kysymystä — miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?

Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa, joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan. Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet, että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.

Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi. Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.

Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella tuikki iltatähti.

Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.

Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven ja kuiskasi:

"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä itkusta."

Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.

Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.

"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.

Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.

"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.

Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin, syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti esiinpyrkivästä itkusta.

"Kyllä — kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus kuulosti hätähuudolta.

Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.

Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti katseensa — olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.

Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.

"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä kouristaa."

Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän. Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.

Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.

"Jack on kuollut", sanoi hän hiljaa. Ja hän kantoi vanhan koiran vasuun ja levitti peitteen sen päälle.

Rouva Rönnov ei ollut tajunnut tapausta. Hän oli vaipunut pielukselle silmät ummessa. Gärda ja Tage vetivät kätensä hiljaa hänen kädestään. Kun Eva palasi ja kumartui kuolevan puoleen, huomasi hän heti muutoksen tapahtuneen. "Nyt olisi kai parasta, että jättäisitte meidät yksin", kuiskasi hän. "Loppu on käsissä."

Vieraat poistuivat sairaan huoneesta ääneti niinkuin olivat tulleetkin. Ainoastaan Gärda viipyi vielä hetkisen painaakseen suudelman valkoisille hiuksille ja kuiskatakseen viimeisen kiitoksensanan kuolevan korvaan.

Arkihuoneessa hovijahtimestari kaatoi itselleen uuden lasin portviiniä. Hän tunsi ruumiissaan vilunväristyksiä, selitti hän eversti Barnerille. Se koiran kuolema oli vatkuttanut niin järkyttävästi.

Tage piti silmällä ovea, kunnes Gärda tuli takaisin. Silloin hän meni Gärdaa vastaan ja laski kätensä hänen vyötäisilleen. Viedessään hänet lattian poikki nurkkasohvalle hän katsoi kiinteästi isäänsä ja Gärdan vanhempia. Mutta nämä eivät tehneet mitään vastaväitteitä. He alistuivat äänettöminä mummon määräykseen; hänen viimeinen tahtonsa oli täytettävä.

Huone alkoi pimetä. Ainoana valaistuksena oli heikko kajastus, jonka lumi heijasti ikkunasta sisään. Ihmiset näyttivät aavemaisen kalpeilta hämärässä istuessaan hiljaa odottaen. Kellon verkkainen naksutus muistutti raukeata suonentykytystä.

Sairaan huoneessa valvoivat Eva toisella ja Kaisa toisella puolen sänkyä.

Pieni yölamppu oli sytytetty ja levitti himmeätä valoaan vanhan rouvan kuihtuneille kasvoille ja seinässä riippuville muotokuville. Siinä olivat kaikki hänen rakkaansa, pitkä sarja elämää, joka oli liittynyt hänen elämäänsä. Ja sängyn jalkopäässä riippuva kuva esitti miestä, joka oli voittanut hänen nuoruudenrakkautensa, suuren suvun kantaisää.

Oliko mummo vielä tajussaan? Kulkiko hänen sielunsa silmien editse hänen pitkä elämänsä vaihtelevine suruineen ja iloineen — vai oliko hän jo mennyt suureen lepoon?

Hän hengitti heikosti. Jumalan kiitos, hän oli kuoleva kamppailutta ja tuskatta, hiljaa ja rauhallisesti niinkuin vanhat kuolevat, kun heidän elinvoimansa loppuu.

Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun hyvä hengetär hän oli aina ollut.

Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.

Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut. Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun. Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen. Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.

* * * * *

Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.

Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.

"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."

Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.

"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."

He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.

Talvinen pimeys kietoi vaippaansa puistokujan. Ympäristön tulet sammuivat. Ainoastaan harmaasta talosta loisti punertava valo ikkunasta, jonka takana mummo nukkui syvää untansa. Ja korkeudessa, mahtavien puunlatvain yläpuolella, valvoivat ikuiset tähdet.