XI.

Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä, jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä maalle vedettyinä.

Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.

Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.

Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle kädet ristissä polven ympäri.

Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.

"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"

Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista veistettynä.

"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä paitsi tässä onkin suojainen paikka."

Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.

"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme — yli kaikkien odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun mielestäni kuin valkoinen kukka — kalpea ja hiukan sairaalloinen ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan tavattoman tarmokas te olette ollut."

Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien välissä.

"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.

"Oikeinko todella ajattelette niin!" — Leifin tummat kasvot tulivat aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. — "Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"

"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."

"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. — Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"

Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen. Ja minä olen uskonut, että sinäkin…"

Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.

"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut hänelle vastauksen, jota hän toivoi.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.

* * * * *

Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.

Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita, ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia, joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin. Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.

Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan, ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä vähemmän kuin myrskyn laulu.

Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti, että oli saapunut uusia vieraita.

Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa. "Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."

Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen katsettaan.

Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.

Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.

Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? — Raskainta ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan. Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä puhtaudestaan ja tuominnut muita — omaa äitiään — niin kovasti, millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.

Aviorikos — jo pelkkä sana oli häpeällinen ja inhoittava. Ja kuitenkin hän oli nyt — vain puolittain itsetiedottomasti — joutunut sellaiseen suhteeseen. Hän oli vastannut naineen miehen suudelmiin ja hyväilyihin. Ei mikään ollut niin musertavan raskasta kuin tämä häpeäntunne.

Käytävästä kuului empiviä askelia. Joku naputti aivan hiljaa hänen oveensa. Leifin ääni, tuskasta ja mielenliikutuksesta niin käheänä, että hän tuskin tunsi sitä, kuiskasi ulkopuolelta:

"Ebba, Ebba, aukaise, minun täytyy saada puhua kanssasi."

Kasvot pielukseen upotettuina ja hampaat tiukasti yhteenpuristettuina Ebba makasi hievahtamatta paikallaan eikä vastannut. Veri poltti tulena hänen suonissaan, ja sydän jyskytti haljetakseen, niin että hänen mielestään sen lyöntien piti kuulua ulos asti. Ensi hetken suunnattomassa katkeruudessa hän oli luullut rakkautensa jo kuolleen. Mutta nyt hän tunsi koko olemuksensa kaipaavan Leifiä. Hänen täytyi taistella, kamppailla elämänsä raskain taistelu, voidakseen maata siinä vaiti ja liikkumattomana, vaikka Leifin rukoileva ääni sai hänen kaikki hermonsa värisemään.

"Ebba, sääli minua — kuule minua! En ole niin kurja kuin sinä luulet. Älä tuomitse minua kuulematta. Anna minun selittää…"

Ebba tukki korvansa käsillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Jos hän laskisi Leifin sisään, olisi hän hukassa. Hän ei voinut vastustaa Leifin mahtia. Ja hänen omassa sielussaan ja ruumiissaan piili salaisia voimia, jotka kapinoivat hänen tahtoansa vastaan ja vaikeuttivat taistelua. Hänen silmänsä ikävöivät Leifiä, hänen jalkansa vetivät ovea kohden… Epätoivoissaan hän etsi jotain tukea, kiinnekohtaa pyörryttäville ajatuksilleen. Ja yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä kuva. Vanha, tumma kirkko, jossa valkopaitainen pappi kumartuu kastemaljan yli valaakseen vettä vaaleaan lapsenpäähän. Siinä oli pelastus…

Leifillä oli lapsi, pieni poika, ja tällä lapsella oli häneen suuremmat ja pyhemmät oikeudet kuin kenelläkään toisella. Isänsydäntä ei Ebba olisi saattanut milloinkaan riistää itselleen. Pojan koko tulevaisuus synkistyisi, jos hän saisi kasvaa kodittomana ja isättömänä raukkana. Ja Ebba takertui ajatuksissaan lujasti tähän tuntemattomaan lapseen, asetti pojan suojakseen omia kiusauksiansa vastaan.

Hän oli noussut ja istui sängyn laidalla. Kylmä hämärä vallitsi huoneessa. Ja yhä riehui ulkona myrsky, joka järkytti taloa sen perustuksia myöten.

Leif oli mennyt. Ebba kuuli hänen askeltensa loittonevan ja lähestyvän jälleen. Nyt hän tarttui kovakouraisesti lukkoon ja sanoi käskevästi:

"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Ja nyt minä varoitan sinua. Ellet hyvällä aukaise, niin minä murran oven. Se ei ole vaikeata."

Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, — hän lausui selvään ja lujasti:

"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon, ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä — huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on taistelussa joutunut tappiolle.

Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja — käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä purkauksia.

Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan. Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä. Kenties oli ero vievä häneltä hengen.

Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan, mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi tullut suoraan lumihuipuilta.

Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään. Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen kiidättämä lumihiutale.

Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.