VI.

Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan. Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle, joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija — ja eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle, aina hopeita ja häälahjoja myöten? — Hän ei käsittänyt, kuinka Eva saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat? Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.

Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä, että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa, juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen, niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi tämän kiellon johdosta.

Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset kohtaamiset.

Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista, punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti, ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.

Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.

Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin — ettei hän ollut alistunut niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage sitten kirjoittanut hänelle mitään — edes paria sanaa, jotka olisivat ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja että Tage vielä rakasti häntä?

Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan, joka eivät olleet tuottaneet nimelle häpeätä. —

Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin, pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.

Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.

"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa, hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä, kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."

Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että Gärda tapaisi häntä.

"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni. Etkö sinä lähde mukaan?"

"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian pimeä."

Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen, joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään. Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein typeryyttä.

Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.

Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi. Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi — valitettavasti huonolla onnella.

Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta. Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin, mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset — mitä he ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella, kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen kaikkia keinoja — sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.

Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä! — Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti… Paroni Lerche oli äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään, eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba, jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. — Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä… Olisi kiusallista, jos hän taaskin jäisi luokalle.

Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen? Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui, että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen, huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.

Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen silkkileningin sängylle… Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.

* * * * *

Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista. Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen, oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni, kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä, ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen napinreikään. — Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.

Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.

Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"

"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. — Voi, Gärda, olen juuri sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."

Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä. Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.

"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.

"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen — jos se edes koskaan enää tapahtuu."

"Eva-täti parka", mutisi Gärda.

"Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, ettei ole tapahtunut vieläkin suurempaa onnettomuutta. Bengt on ollut niin hyvä ja hellä minulle viime aikoina ja hän on luvannut kirjoittaa kerran viikossa. Mutta sittenkin on raskasta erota."

"Niin, sen minä kyllä ymmärrän."

Gärda ajatteli miltä tuntuisi, jos Tage matkustaisi kauas vieraaseen maanosaan Atlantin toiselle puolelle. Nyt he ainakin olivat samassa kaupungissa, saman sateen ja päivänpaisteen alla, ja aina heillä oli joku mahdollisuus kohdata toisensa. Surustaan huolimatta hän oli kuitenkin rikas verrattuna Eva-tätiin.

"Tiedätkö kuka täällä istuu vaunuissa minua odottamassa?" virkkoi Eva yht'äkkiä, ja heikko hymy valaisi hänen surullisia kasvojaan. "Ajatteles, mummo, joka ei vuosikausiin ole ollut talonsa ja puutarhansa ulkopuolella, tahtoi saattaa meitä asemalle, jotta minun ei tarvitsisi yksin ajaa kotiin. Meidän täytyi kantaa hänet vaunuihin, hänhän ei voi seisoa jaloillaan. Eikö hän tehnyt siinä äärettömän kiltisti? Voi, sinä et aavista, mitä hän on minulle ollut tänä aikana."

"Hän on aina ihailtava", sanoi Gärda lämpimästi, "varmastikin paras ystävä mitä vastoinkäymisessä voi saada. Muut vanhukset tulevat helposti ärtyisiksi ja itsekkäiksi, mutta hän ei koskaan ajattele itseään. — Saankohan minä tervehtiä häntä?"

"Saat tietysti — vaunut ovat tässä lähellä. Voithan ajaa kappaleen matkaa meidän kanssamme."

Ne olivat upeat, tilavat vaunut, ja niiden eteen oli valjastettu kaksi kookasta, ruskeaa hevosta. Rouva Rönnov ei milloinkaan olisi uskaltanut ajaa automobiilissa, ja hän koetti, mikäli mahdollista, neuvoa muitakin olemaan käyttämättä näitä uudenaikaisia kulkuneuvoja. Oven avautuessa kuului sisältä pimeästä lempeä, vapiseva ääni:

"Sinäkö siinä olet, Eva? Taisi olla vaikea hyvästijättö?"

"Oli, olihan se. — Mutta katsos, minä en olekaan yksin. Tapasin ulkona Gärdan, ja hän tahtoi mielellään tervehtiä sinua."

"Pikku Gärda" — rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat solmussa vahankeltaisen leuan alla.

"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi", jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"

Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:

"Kiitos, mutta minä en oikein… En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."

"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa kuskille, Eva."

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.

Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:

"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat puhjenneet."

Gärda joutui uudestaan hämilleen.

"Kyllähän minä… kovin mielelläni — mutta nyt on vaikea päästä kotoa, niin kauan kuin Ebba on sairaana…"

"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella vararikontekijän vaimon kanssa."

"Voi, täti Eva…"

"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."

Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle. Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan oikeassa.

"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian, tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin yhdessä suhteessa, muista se. — Tule sinä vain meidän luoksemme, jos mielesi tekee ja jos pidät meistä. — Saisit nähdä, kuinka ihastunut Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin lemmikkinä. — Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten, lapsikulta."

Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön, ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.

Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään, tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan — Evaa ja mummoa ja Tagea — voi, etenkin Tagea kohtaan? —. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle, kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi miten vaikeata… Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään — hänhän oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata…

Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti astumaan kotiportilleen.

Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen säikähdyksensä muuttui iloksi.

"Tage!" — Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään, — "Mistä sinä tulet — voi, kuinka minä pelästyin!"

Tage tarttui niin kovasti hänen käteensä, että ihan kipeätä teki.

"Luuletko, että minä olin täällä ensi kertaa vartioimassa saadakseni nähdä vilahduksen sinusta", sanoi Tage kiihkeästi. "Ilta illan jälkeen olen kävellyt edestakaisin ikkunoittesi alla — mutta jos joku tuli, niin se aina oli hänen armonsa hovijahtimestarinrouva tai teidän hieno sisäkkönne. Minun oma pikku Gärdani ei koskaan näyttäytynyt. Ja miksi et ole mitään vastannut kirjeisiini?"

"Kirjeisiin?" — Gärdan ruskeat silmät tuijottivat Tageen suurina ja kysyvinä. — "En minä ole saanut mitään kirjeitä-"

"Et tänäänkään?"

"En — en."

"Vai niin." — Tage survaisi keppinsä vihaisesti katukiviä vasten. — "Sitten minä tiedän, kuka ne on varastanut. Sinun äitisi, senkin…"

"Tage, Tage!" rukoili Gärda painautuen häntä vasten. Hän oli syvästi kuohuksissaan saamastaan tiedosta. Hänen äitinsä oli tosin kieltänyt häntä kirjoittamasta Tagelle ja toimi ehkä parhaan vakaumuksensa mukaan pidättäessään hänen kirjeitään… mutta se oli joka tapauksessa kovaa. Sanaakaan virkkamatta hän oli sen tehnyt… Viha leimahti Gärdan lempeässä mielessä haihduttaen osan sitä ihailua, jota hän lapsuudesta asti oli tuntenut äitiänsä kohtaan.

He olivat saapuneet portille, mutta eivät pysähtyneet, vaan kävelivät eteenpäin pitkin märkänä loistavaa katukäytävää huhtikuun-illan ensimmäisten tähtien alla.

Gärda katseli Tagen lujapiirteistä profiilia, jossa tiukasti yhteenpuristetut huulet ja syvä ryppy kulmakarvain välissä vielä kuvastivat suuttumusta ja katkeruutta. Hänen pieni kätensä hyväili pehmeästi Tagen käsivartta, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi äitinsä puolesta. Tage kääntyi ja loi häneen hymyilevän katseen, joka lievensi nuorten kasvojen kovaa ilmettä.

"Sääli on sinua, pikku Gärda", sanoi hän lempeästi. "Sääli meitä kumpaakin. Miksi he panevat niin paljon esteitä meidän tiellemme? Ja vain viheliäisten rahojen tähden. Me nuoret voisimme kyllä odottaa pari vuotta, ja kaikki olisi hyvin, kunhan vain saisimme olla ja seurustella niinkuin muutkin kihlautuneet. Mutta isä koettaa houkutella minua tekemään rahakkaan naimiskaupan, ei itseni vuoksi, vaan jotta maksaisin hänen velkansa. Ja sinun äidilläsi on samat tuumat sinun suhteesi. Heille kävisi ansion mukaan, jos me karkaisimme ja menisimme naimisiin heidän luvattaan."

"Ei, Tage, sitä minä en voisi tehdä."

"En minä sitä pyydäkään sinulta, niin kauan kuin en kykene sinua elättämään. Raukkamaista olisi menetellä niin, että sitten olisi pakko palata vanhusten luo heidän elätettäväkseen. Jos olisin sepänsälli, niin olisimme voineet jo mennä naimisiin."

"Tokkohan sinä sopisit siksi", virkkoi Gärda naurahtaen hermostuneesti, itku kurkussa.

"Miksikäs en?" — Tage ojensi toisen käsivartensa ja puristi kätensä nyrkkiin, niin että lihakset jännittyivät. — "On minulla voimia."

"Niin, vahva sinä olet", vastasi Gärda ihailevasti, ja suloinen väristys kulki hänen lävitsensä. "Mutta kaikki sanovat sinua eteväksi upseeriksi. Minä olen kunnianhimoinen sinun puolestasi, Tage. En minä halua tulla sepänvaimoksi, vaan kenraalinrouvaksi, ettäs tiedät."

Hänen pienet, pehmeät kasvonsa olivat saaneet veitikkamaisen ilmeen, somat valkoiset hampaat loistivat, ja poskiin tuli syvät hymykuopat. Silmien kostea kiilto ja pidätetyt kyyneleet tekivät hänet vielä lumoavammaksi, niin että Tage vilkaisi nopeasti ympärilleen melkein tyhjällä kadulla, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. "Kas vain", sanoi Tage hilpeästi, "sitä ylöspäinpyrkivää pikku neitosta! Ja minun pitää tietenkin panna parastani, jotta toivomuksesi täyttyisi."

Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman ivallisesti.

"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."

Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.

"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda kummastellen.

"Hitto soikoon, etkö tiedä." — Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, — hänen äitinsä ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei millään ehdolla voi tehdä… Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin laimeasti: "Paroni on naisten ritari."

Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa, mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja ajatuksensa?

"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi, johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan siis voi estää meitä."

"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva Rönnovin kanssa puhuessaan.

"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. — Ei mitään Verukkeita. — Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."

Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, — Langelinie, mistä aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman — ja missä oli monta yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.

* * * * *

Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä. Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan, mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja hautautuvansa lumen alle…

Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan. Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos? — Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda — Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää. Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.

Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi ovenrivassa.

Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni — miehen ääni — ja Ebban suu sulkeutui. Kuka siellä oli — paroni Lerche? — Mutta äitihän oli sanonut menevänsä teatteriin… Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen lähtönsä.

Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.

"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua tuolla tavoin hänen äidilleen? — He suutelivat! — Ja nyt äiti puhuu… Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana…

Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.

Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan voivansa katsoa ketään silmiin.

Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi tapahtua!

Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan… Parasta olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja puhdasta — ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan…

* * * * *

Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa — mutta Ebba virui vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa asunnossa.

Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä, ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:

"Voi ei, mamma, ei sitä — ei ainakaan sitä!"