XIV.
Reading edition
Leif heräsi seuraavana aamuna levottomasta unestaan kuullessaan siipienräpytystä päänsä päältä. Hän avasi silmänsä ja katseli levottomasti ympärilleen. Mistä se kuului, tuo levoton räpyttely? Vieläkö hän uneksi?
Samassa hän näki pienen pääskysen, joka oli eksynyt avoimesta ikkunasta sisään ja ponnisteli löytääkseen ulos. Lintu lenteli tuskaisena edestakaisin huoneessa lyödä rapsauttaen välisti siipiensä kärjillä kattoon. Sitten se joutui kaakeliuunin takaiseen ahtaaseen loukkoon — kuului rasahtava putous, ja yht'äkkiä syntyi hiljaisuus.
Leif viskasi peitteen yltänsä ja hyppäsi sängystä lattialle. Hänet valtasi sanomaton kauhu, kun hän ajatteli, että lintu ehkä oli loukkaantunut, mahdollisesti kuollutkin. Se oli pelkoa, joka ei ollut missään järjellisessä suhteessa alkusyyhynsä — mutta nyt, kun hänen kaikki ajatuksensa risteilivät Ebban ympärillä, saivat päivän mitättömimmätkin tapaukset vertauskuvallisen merkityksen. Ja hänestä tuntui nyt, että pieni pääskynen oli pelastettava hinnalla millä tahansa, sillä sen elämä oli jollakin selittämättömällä tavalla yhteydessä Ebban elämän kanssa.
Pääskynen virui perimmäisessä nurkassa aivan seinän vieressä. Se läähätti kauhistuksesta ja räpytteli uupuneesti siipiään. Se siis eli vielä. Hän kumartui ja otti linnun varovasti lattialta. Kuinka omituiselta tuntui pitää kädessään tuota pientä lämmintä ja pehmeätä ruumista! Kiiltävät, mustat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin, ja sydän tykytti pakahtuakseen — kuin tytön sydän — — —
Hän kantoi linnun hellästi ikkunan luo, joka oli raollaan, niin ettei lintu ollut löytänyt tietä ulos.
Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa pääskysen siipien ympäriltä.
Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.
Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.
Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee…