SISÄLLYS: (continued 8)

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa — tyytymättömyyden — nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä, ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja, jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla. Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä. Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään tässä kohden.

— Nyt, — tuumi hän itsekseen, — hengittäkäämme täysin vedoin aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin näppäriä pikku harkitsemuksissamme. — On aika, — pitkitti d'Artagnan, — laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

— Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet miehiänsä? — Herra Fouquet, — vastasi d'Artagnan itselleen, — on pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. — Minä en ole nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia, mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. — Ei, minä saan paremmankin esimerkin, mordioux: olen juuri sillä kannalla kuin samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan. — Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. — Mitä herra Colbert tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra Fouquet ei tahdo. — Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa taskusta, — ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

— No, — mietti hän, — eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: Paljon melua tyhjästä.[40]

66.

Matka.

Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä, kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41] elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan ensimmäisenä pykälänä.

1. §, — sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään, vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

— Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla varma urhoollisuudestani.

Siihen muistutti rehellisyys:

— Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi puuttunut mylläkkään.

— Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

— Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, — tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen sykkimään ja siis elämään.

— Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa. Mordioux, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni, jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

— Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.

— Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää, että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi? Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni: minulla on liiaksi järkeä! — Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. — Tälläpä hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua, ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen. — Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. — Ja nyt, katsotaanpa myös sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista! Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä kapinallisinta lajia."

— Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, — hän ajatteli edelleen. — Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! — Aseellinen kapina!… sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

— Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa, että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten kesken.

— Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta, hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

— Toivoakseni, — jatkoi muskettisoturi, — tämä typerä sydän nyt vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

— Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta, jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, — lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä; kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, — mutta tarpeen tullen lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi oli — tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi — Furet.[42]

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan, jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa, muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, — mutta se oli vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä, ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen, jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin, Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin, siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.

67.

D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.

Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa. Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

— Tämä matkamies on minun lajiani, — ajatteli d'Artagnan. — Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä — epäilemättä tämän yhdennäköisyyden perusteella — on asettanut ne vierekkäin talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen? Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne, monsieur, — olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä, joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur, että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla — jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti, sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, — oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä älykkyyttä.

— Voisipa sanoa, — ajatteli d'Artagnan, — että tämä veitikka on kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi. Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, — jäljellä oli vain viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, — hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur…"

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä… henkisen työn tekijä olen, sanoi kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen; "enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni viettää iltani kirjailijan parissa, — kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!" Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties kuinka minusta — suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun — ties miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän…"

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen", tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä, jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi, mordioux! Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi, koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla — mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas…"

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin; silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano, mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino taskussanne! Peste, onpas tämä ihmeellistä — kaikkea sitä matkustellessaan oppii, mon Dieu!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, mordioux, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta — niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu kahdesta kreikkalaisesta sanasta: hippos on hevonen, ja…"

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole huonompaa — se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, — aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä; "laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon. "Lyhennys", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla, mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?" ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni helpommin painatetuiksi."

— Niin kai! — tuumi d'Artagnan itsekseen. — Mordioux! tästä pitää ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan. — En vielä tiedä, linnoittaako herra Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla. Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä; kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.

68.

D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.

Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa, niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia, jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä, etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, — Guéranden, Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne, huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle, että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

— Oikeastaan, — ajatteli d'Artagnan, — mikään ei ole luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään. Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan Pyhän Neitsyen kuvaa, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö niin?"

"Kyllä. — ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä", vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle — se on minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka. Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin hanhet Loirella, — niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse — nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä — havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi, nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia; joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle, kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen, joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta — vihvilätäpliä ja kanervakaistaleita.

Kello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana, mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä. Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa. Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena. Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, — kakku vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa, joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä. Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kalastetaanko tänään?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden tasaantumista."

"Missä te kalastatte, ystäväiseni?"

"Rannikolla, monsieur."

"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?"

"Ka, miten sattuu, — kiertäen saaret, esimerkiksi."

"Mutta saarille on pitkä matka?"

"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival."

"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!"

Kalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään, "sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Jotakuinkin… saattaa sattua."

"Pitkä matka se vain on… liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan nähnyt."

"Mitä niin?"

"Elävää merikalaa."

"Herra siis tulee sisämaasta?" sanoi toinen kalastajista.

"Sieltäpä niin; olen pariisilainen."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Usein", vastasi Agnan.

"Usein?" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. "Te tunnette hänet?"

"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä."

"Vai niin!" huudahtivat kalastajat.

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja hänen hotellinsa[44] Pariisissa."

"Se on tietystikin komea?"

"Uhkea kerrassaan."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun, joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi. Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Olisiko se mahdollista?" kysyi herra Agnan.

"Miksei, kuvernöörin luvalla."

"Mutta minä en tunne kuvernööriä."

"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne."

"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi…"

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään, kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan. "Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta maihin."

"Me kyllä poikkeamme saarelle, me."

"Te? Kuinka niin?"

"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin."

"Hohoo, kaapparilaivoihin… mitä sanottekaan?"

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta, hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja kutterien miehistöille."

— Kas, kas! — ajatteli d'Artagnan, — yhä parempaa ja parempaa! Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!… Herra Fouquet ei totisesti ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.

"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille; meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja, jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa, toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun venepäällikkö huomautti hänelle:

"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä; "tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun vallituksen juurelta.

"Mikä tuo paikka onkaan?" kysyi d'Artagnan.

"Se on Locmaria", vastasi kalastaja.

"Entä tuo taloryhmä edempänä?"

"Se on Bangos."

"Ja sen takana?"

"Saujeu… ja sitten tullaan linnaan."

"Mordioux, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

— Tuhat tulimmaista! — ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; — hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin rantaan.

69.

Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan vanhan tuttavan.

Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä vasten, odottavain huudot ja hyörinä — kaikki tuollainen monijakoinen aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, — tietenkin työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille, ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia, jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti, että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää, joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti — sillä hänestä näkyi ainoastaan roteva selkä — pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse. Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten voimahankkeissa on tapana.

Hän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?… Corboeuf, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

— Hitto! — tuumi d'Artagnan; — luuleeko hän saavansa yksin hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa laskien sen telalle.

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen, joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

"Häh?" äännähti rojo kääntyen.

"Portos!" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; "Portos Belle-Islellä!"

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!" kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin. Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan nimensä.

Mutta syleilyä seurasi miettiminen.

— Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä nostelemassa? — ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut hänet ymmälle.

"Pardieu, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Todellako?"

"Ihan."

"Etkä tavannut minua?"

"En, mutta tapasin Moustonin".[46]

"Jakseleeko hän hyvin?"

"Paksusti."

"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt Moustonin luottamuksen?"

"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä."

"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta."

"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni ladulla."

Näin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa", muistutti hän.

"Vai tulit valepuvussa", tuumasi d'Artagnan.

"Ihan muina miehinä."

"Ja millä tavoin?"

"Myllärinä."

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja keksinyt."

"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?"

"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston…"

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi."

"Kylläpä olet kärsimätön, Portos."

"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi."

"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?"

"Kyllä."

"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin aequinoctiun ehtii?"

"Se on totta."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen riittävän Portokselle.

Parooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin aequinoctium joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan, tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat, rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi juuri käsivarsissa yhä voima."

Portos kiitti armollisella hymyllä.

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä suunnitelmastaan.

70

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä.

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki, parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai…"

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua, vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta, mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari. Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, — sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä", virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni. Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas — etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä tapauksessa… tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille, joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen sinusta aina epäillyt… tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies; mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä…"

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen muskettisoturilta: — Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni; mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle, niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin…"

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt pitkälle — kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö hänen vielä saada punainen hattu?"

"Hst! Se hänelle on jo luvattu."

"Tyhjää! Kuningas luvannut?"

"Kuningasta mahtavampi."

"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!"

"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta mahtavampi?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu, holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin herra…"

"Kas, kas!"

"Herra Fouquet."

"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella."

"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?"

Portos omaksui pidättyvän sävyn.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun."

"Niin", sanoi Portos.

"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?"

"Aivan."

"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!"

"Kuinka niin?"

"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä."

"Sitäkö mieltä olet?"

"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on valloittamaton."

Portos hykerteli kämmeniään.

"Niin kyllä luulen minäkin", hän sanoi.

"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?"

Portos röyhistäysi.

"Enkö ole sanonut sinulle sitä?"

"Et."

"Etkä sinä aavista?"

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Annahan jo olla", sanoi Portos, "säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan."

"Ah, niinkö?" huudahti muskettisoturi; "sinäkö se… Voi turkanen!"

"Minä pyydän, veikkonen…"

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi olevat katetut käytävät?"

"Heitä jo…"

"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!"

"Hyvä ystävä…"

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden, joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Ka, hitossa, niin!"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti, veikkoseni."

"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!

"Katsotaanpa."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten. Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"Diable", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta, "tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ihan täydellinen", vastasi Portos. "Luehan edelleen."

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti laadittuna?"

"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."

"Mitä! Kuolemaako?"

"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen, veikkonen."

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä, joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen suosiollisuus, veikkoseni."

"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla alhaalla sotamiesten takana."

"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?"

"Juuri niin."

"Hän on herra Gétard."

"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?"

"Hän on talon arkkitehti."

"Minkä talon?"

"Herra Fouquetin."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?" huudahti d'Artagnan.

"Minäkö! Mitenkä?" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.

"Puhuthan talosta, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi kysymyksessä Pierrefondsin linna."

Portos puraisi huultansa.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö niin?"

"Selvä seikka."

"Niinkuin Pierrefonds minulle?"

"Aivan."

"Olet käynyt Pierrefondsisssa?"

"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta takaperin."

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä viivoitin kädessä?"

"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee."

"No niin, se herrasmies on Boulingrin."

"Mikä herra Boulingrin on?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin saattolainen, — onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet, runoilijan tapainen."

"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?"

"Niin luulen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry, Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian."

"Miten hän siis on täällä?"

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi, että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja teette jo tekosianne."

"Kuinka niin, herra parooni?" kysyi Jupenet vapisten.

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta silmiini, corboeuf!"

"Monsieur…" tankkasi Jupenet arasti.

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur."

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, — painokone kitisi niin että se oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"Ei, monsieur."

"Te lupaatte sen?"

"Minä vannon."

"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!"

Runoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle", esitti Portos.

"Oikein", myöntyi d'Artagnan, "haukatkaamme."

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään. Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot lähteväsi Vannesiin?"

"Niin oikein."

"Tervehtimään Aramista?"

"Niin."

"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista…"

"Se on totta."

"Tulenkin nyt mukaasi."

"Sehän sopii mainiosti."

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja lopetan Aramikseen."

"Hyvä näin."

"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?"

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin lähellä piispankartanoa?"

"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni."

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja pisti sen avaraan taskuunsa.

— Hyvä! — tuumi d'Artagnan; — luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana purjehtivat Sarzeauta kohti.

71.

Juhlakulkue Vannesissa.

Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään ollut saatavissakaan ilmi.

— Olkoon, — tuumi d'Artagnan, — puolen tunnin mittaan saan Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä, eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa, d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, mordioux, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!" sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan, "sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Armo on vaikuttanut hänessä", lausui Portos.

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"Peste!" virkkoi Portos, "tätä menoa olemme tunnissa perillä."

"Paljonko onkaan taivalta, Portos?"

"Puolenviidettä lieuen verran."

"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi."

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki muut kulkuneuvot yhteensä."

"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen selässä."

"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni."

"Ja paljonko painat?"

"Kolme sentneriä!" vastasi Portos ylpeästi.

"Onpas sitä siinä!"

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa tunnissa."

"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?"

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen majesteettisesti.

"Minusta näyttääkin", huomautti d'Artagnan, "että hevosesi jo hikoaa."

"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla Vannesin?"

"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki."

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se pahoittaa."

"Miksi niin, Portos?"

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Hm!" tuumi d'Artagnan; "valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla, ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai mitä arvelet?"

"Toden totta", sanoi d'Artagnan, "se on minusta oikea järkipäätelmä."

"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?"

"En ikänäni."

"Et siis tunne kaupunkia?"

"En."

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla auringon suunnassa?"

"Näenpä kyllä."

"Se on tuomiokirkko."

"Nimeltään?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa vasemmalla?"

"Ihan ihmeesti."

"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta."

"Ahaa!"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana. Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para… vain paro…"

"Paradoksi", vihjaisi d'Artagnan.

"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä."

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. Pardieu, sinäpä osaat onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla koristettua rakennusta — kauniiseen goottilaiseen tyyliin suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Kyllä näen. Mitä siitä?"

"No, siinä asuu Aramis."

"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."

"Erinomaista!"

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, — rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.

— Jo oli aikakin, — ajatteli d'Artagnan, — sillä Aramiksen hevonen sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta. Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista, jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita, kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi arkkidiakonia, rahastonhoitaja, penitentiarius ja kaksitoista kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä. Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät, tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu, ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

— Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä, ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias sydän."

Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata meidät ja syleillä ystäviänsä."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:

— Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan minut.

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita. Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota, hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli, saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle. Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

— Ohoo, — sanoi hän itsekseen, — Portos on lihonut, mutta Aramiksesta on tullut suuri.

72.

Vannesin piispan suuruus.

Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja erinomaisen kumppanin, — salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille, avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään; sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, — ei herättänyt halua, vaan kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan — sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa — hän astui suoraan herra Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille. Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

Aramis aloitti keskustelun.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani", vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on herttaista kiintymystä, vai mitä?"

"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä…"

— Kas niin! — ajatteli d'Artagnan, — siinähän älyniekkani Portos jo aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos samaan tapaan.

D'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.

"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä", sanoi hän.

"Mitä tahdoit nähdä?"

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, — kykenisikö jälleennäkeminen vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?" kysyi Aramis.

"Niin ja näin."

"Kuinka niin?"

"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä…"

"Miten minä?"

"Sinä annoit minulle siunauksesi."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen; "se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on tarjota."

"Älä nyt, ystäväiseni!"

"Niinpä tietenkin."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan tuottoisimpia."

"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä", sanoi Aramis kuin havahtuen.

"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä."

"No, puhukaamme sitten siitä", mukausi Aramis hymyillen.

"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?"

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Varsin muhkeata", huomautti d'Artagnan.

"Uhkeata", sanoi Portos.

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Suo anteeksi, sanaa hautautunut en hyväksy."

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, — olet täydellinen kirkkoruhtinas, Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Rikas?"

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua, vaan hurmiota, haltioitumista.

"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, — sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani olen käynyt itaraksi."

"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis äkillisesti.

"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja sinut."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin kotirakas."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani, hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Ka, hyvä Jumala, niin!"

"Kuinka se kävisi?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani. Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä totta, — eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä d'Artagnan, — sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki, hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa rakkausasioissaan."

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Mancinin."

D'Artagnan hengitti jälleen.

"Kah, sitä en mene kieltämään", hän vastasi.

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin eroni."

"Oikeinko tosissasi?"

"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan."

"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?"

"Niin."

"Minun luokseni?"

"Niin."

"Ja Portoksen luo?"

"Niin."

"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?"

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin, että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen; silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut suojaksi vartiokojun."

"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?" kysyi d'Artagnan.

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen, ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan… Miten Atos jaksaa?"

"Kiitos, mitä parhaimmin."

"Entä nuori holhottimme?"

"Raoul?"

"Niin."

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen voiman."

"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?"

"Mon Dieu, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle."

"Niinkö?"

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin. Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan; hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

"Pyh! Mitä hän teki?" tiedusti Portos.

"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin."

"Ka, eipä hullummin!" huudahti Portos.

"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme."

"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?" uteli Portos.

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, — kahdelta herra Fouquetin ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"Ohoh!" äännähti Portos. "Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?"

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä, Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet rahaministeriön piiriin."

"Ihan."

"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!" huudahti Portos.

"Miksei?" kysyi Aramis.

"Minusta tuntuu…"

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene määräysvaltaa hengen asioissa."

"Vaikkapa vain", murisi Portos; "herra Fouquetin sijassa…"

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista."

"Eikö abbé d'Herblaytäkään?"

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Jumala?" kysyi d'Artagnan.

"Niin."

"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta poskipäihinsä.

"Bazin, kautta kunniani!"

"Sitä pölkkypäätä!"

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on peräti hyvä mies."

"Vai niin."

"Suuri valtiomies."

Aramis teki kärsimättömän liikkeen.

"Kaikkivaltias ministeri."

"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista", sanoi Aramis.

"Dame", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille, saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta, hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet, että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin. Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta. Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän iskun viimeiseksi.

"Mikä se Colbert on?" kysyi piispa.

Oh, tämä on jo liikaa! — ajatteli d'Artagnan. — Olkaamme varuillamme, mordioux, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta. Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee mielesi."

"Kahdeksan aikaan!" huudahti d'Artagnan; "niin myöhään."

"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen", muistutti Aramis.

"Aivan oikein."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti muskettisoturia.

D'Artagnan antoi hänen mennä.

— Hyvä! — tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; — viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä oikein voimaperäisesti.

73.

Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.

Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä. Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa; sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi mikään kuulunut.

Aramis laski kätensä hänen olalleen.

"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän kuin kehoitus, — siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen kosketuksensa.

Hän hätkähti.

"Kuka siinä?" jyräytti hän.

"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.

"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"

"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle."

"Häh! Matkalle?"

"Niin."

"Minne sitten?"

"Pariisiin."

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon, silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Pariisiin?"

"Niin."

"Sadan lieuen taival!" ähkäisi Portos.

"Sadanneljän", vastasi piispa.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

Voihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten kärsimättömästi.

Portos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?" sanoi hän.

"Aivan ehdottomasti."

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin, mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla äänellä.

"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!"

"Niin oikein."

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista, tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos: kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja jalkaansa.

"Hyvä on."

"Näkyy olevan kiireellinen asia."

"Enemmän kuin kiireellinen — se on vakava, Portos."

"Mitä sanotkaan?"

"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?"

"Minulle?"

"Niin, Belle-Islellä."

"Ei, hän ei udellut yhtään mitään."

"Oletko varma siitä, Portos?"

"Parbleu!"

"Mahdotonta. Muistele tarkoin."

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa. Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun suustasi."

"_Castrametatio".[49]

"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni."

"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?"

"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli."

"Entä vielä?"

"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia."

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille. Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen, joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit olivat suljetut.

— Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, — tuumi d'Artagnan itsekseen. — Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle. Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"Mordioux, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito, Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa…"

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen, d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini", virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi paternoster, ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa, mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja…?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, — Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen, jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi; "tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti, että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi takaisin."

"Pardieu, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään. Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin, pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin, — minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

'Parahin ystävä!

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani, kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä seurastasi.'

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa, minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla. D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun, jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

74.

D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa, ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.