SISÄLLYS: (continued 7)

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään, antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin; tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla, ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö, — te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"

"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"

"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, — ettekö kuullut?"

"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"

"Ettekö kuullut kutsuani?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

Markiisitar silmäili ympärilleen.

"Olemmeko ihan yksin, monsieur?" hän kysyi.

"Siitä menen takuuseen, madame!"

"Niin, tosiaan", virkahti markiisitar surumielisesti.

"Te huokaatte?"

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka lempijutuistanne!"

"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?"

"Oh, en, — te olette hienotuntoinen mies", vastasi markiisitar hymyillen.

"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!"

"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä."

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, — te, jota vuoden ajan olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti…"

"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta."

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä todistetta odotan yhä."

"Tulin antamaan sen teille, monsieur."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille suoda, — alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, — kun saan teitä katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Fouquet vaipui polvilleen.

"Puhukaa, puhukaa, madame", hän pyysi, "minä kuuntelen."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se, jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, — katsella häntä tunnin ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?" virkahti Fouquet hymyillen.

"Hänestä luonnollisesti."

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista, joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta palatkaamme lempeämpään mielialaan, — mainitsemaanne kiintymykseen, tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa, että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä. Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän täälläolostanne, markiisitar, — tai pikemmin, koska nyt näen teidät luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni muuhun, — Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan…"

"Ensiksi, miten tulitte tänne?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"

"Niin juuri."

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert intendenttinä, — se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?"

"Niin sanotaan."

"Kuka sitä sanoo?"

"Koko maailma."

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Madame Vanel."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen; "hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, — se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka likapilkulla?"

"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?"

"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti. Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa."

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut Colbertin intendentiksi?"

"Niin."

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, — mutta selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua, vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten muutkin."

"Hän muita enemmän."

"Vaikka niinkin."

"Hän on kunnianhimoinen."

"Kukapa ei olisi, markiisitar?"

"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin suosiossa."

"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä yli-intendentiksi?"

"Ettekö jo ole sitä pelännyt?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön vaimo."

"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, — jollei kullalla, niin juonilla."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, — te, jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta, Fouquet, — ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, — ei hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?"

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu, markiisitar."

"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?"

"Aivan."

"Onko herra d'Eymeris apureitanne?"

"On kyllä."

"Onko herra Lyodot ystäviänne?"

"Taatusti."

"Herra de Vanin?"

"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Kuka heitä uhkaa?"

"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua."

"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?"

"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi minulle."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'"

"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"Kyllä."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli pöydällä."

"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?"

"Juuri heistä."

"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli."

"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne."

"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!"

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale. Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle sanan."

"Kas vain!"

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"Missä se paperi on?" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.

"Tässä, monsieur; lukekaa se", sanoi markiisitar.

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista: d'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.' D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Teidän ystäviänne", huomautti markiisitar.

"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' — mitä kummaa se merkitsee?"…

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole vielä lukenut loppuun."

Fouquet jatkoi:

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!" huudahti Fouquet; "kuolemaan — kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on todella perää, — herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt olette täällä, — kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden kesken…"

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni", keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain varuillanne…"

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne ole veruke…"

"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne…"

Fouquet nousi vuorostaan.

"Entä minulla?" hän kysäisi.

"Oh, teillä — teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!"

"Siis?"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen uhalla. Hyvästi!"

"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.

55.

Rahaministerin hengellinen veli.

Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa."

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi oven läpi:

"Kuka siellä nyt on?"

"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?" vastasi ääni.

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

"No tietysti, monseigneur!"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan sisälle, "sitä kovuutta!"

"Kuinka niin?"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä. Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja ovet!"

"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?" virkkoi Fouquet.

"On ihan ihmeitä, monseigneur!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän uskottunsa mielenkuohusta.

"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur."

"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?"

"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion."

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Se on tuominnut kaksi ystäväänne…"

"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?"

"Niin, monseigneur… kuolemaan!"

"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, — se on mahdotonta."

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

Gourville pudisti päätänsä.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän, että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on jo pitkällä… Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori — Colbert! Corbleu, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan… No, kaipaan kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville yksinkertaisesti.

Fouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Oletko varma sanoistasi?" hän huudahti.

"Tässä on todiste, monseigneur."

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava rakennetaan… mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville, hän ei kirjoita nimeään."

"Siitä saan kohtsiltään tiedon", virkkoi Gourville.

"Millä tavoin?"

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät pidätettiin?"

"Mutta onko heidät siis vangittu?"

"On toki."

"Mutta missä, milloin ja miten?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa astella edes takaisin huoneessaan.

"Mitä päätätte, monseigneur?" sanoi Gourville.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!" huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

Gourville kohautti hartioitaan.

"Epäuskoisuus", hän huoahti, "sinä olet kaikkien suurten sielujen vitsaus!"

"Gourville!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Lähtekäämme!" huudahti Fouquet; "avaa ovi, Gourville."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gourville; "abbé[37] Fouquet tuli äsken."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin kiidättää minulle? Diable, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin, niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Hän tietää teidät rikkaaksi."

"Ja tahtoo saattaa minut häviöön."

"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden aikana! Corbleu, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti. "Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Älkää pahastuko, monseigneur."

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei liikene kolikkoakaan."

Gourville astahti ovelle päin.

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi, Gourville… abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän myönsi palatessaan.

Tovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin ministerin tapaan.

"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?" hän tiedusti.

"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!"

"Kysyn kesken kiireiden."

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä, sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de Bregille… Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia."

"Sitten?"

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Onko vielä lisää?" kysyi Fouquet.

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä — en totisesti tällä kertaa… vaikka tosin olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

Ministeri mietti tovin.

"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille", hän sanoi; "pukuihinko muka?"

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä, minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!"

"Kiittämätön!" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.

"Kerro asia."

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin. Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä… sata miestä ei riitäkään minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!… niitä pitäisi olla kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi sinut kunniattomana alas viikossa, — ei, ei viikkoakaan säilyisi asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä kananpoikaa."

"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?"

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan ja rasvan."

"Vai niin."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun kustannuksellasi, mort de tous les diables! Roskaväkeä kertyi ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, — häväistys sellainen, joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

Fouquet punehtui.

"Ja sinä peitit?" hän tokaisi.

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, — äsken maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle: 'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"Miten kävi?" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna, hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun kunniaa."

Fouquet painoi alas päänsä.

"Ja minulla on sata tuollaista", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne illaksi."

"Tuleeko täällä illalliskestit?"

"Tulee."

"Mutta kassa on kiinni?"

"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé."

Abbé kumarsi.

"Olemme siis sopuisina?" hän sanoi.

"Varsin. Tule, Gourville."

"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?"

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."

56.

Herra de la Fontainen viini.

Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen pukeutuneen miehen raahaavan Pyhän Neitsyen kuvan krouvista isoa viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!"

"Niin tosiaankin, monseigneur", myönsi Gourville.

"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?"

"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen."

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet. "Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."

"Vaikka!… mitä siitä? Vatel!"

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Hoo, — monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?… Ostatteko viiniä Grève-torin krouvista! Männynkäpyyn tai Vihreihin Raitoihin se kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?… Pidänkö kellariani kehnossa kunnossa?"

"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta…"

"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.

Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini — teidän kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei tarvittaisi Pyhän Neitsyen kuvan apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

Fouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.

"Mitä sanottekaan?"

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Ja te siis…"

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän heidän pistäytyvän Pyhän Neitsyen kuvaan kerran viikossa maistelemaan sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa… hän oli melkein liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan päivällisillänne."

"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?" huudahti Fouquet nauraen.

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, — ja siksi hän mielellään tuleekin vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten oivan lauselman:

"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle asti. Fouquet hätkähti.

"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.

"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion muuttamiseksi."

"Mutta minä en ole sitä varmentanut."

"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."

"Minä lähden Louvreen."

"Ettekä lähde."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet. "Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä jättää virkanne?"

"En."

"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?"

"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin."

"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan."

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen, että ystäväni kuolevat, — heidät on pelastettava."

"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?"

"Gourville!"

"Pitäkää varanne… kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, — äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin pysyisi lujana, — täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi… kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä… Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi, Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa, asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin, Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot, hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään. Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"

57.

Saint-Mandén parvekkeella.

Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina. Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa — josta pikku hovi oli tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan pulmista, — oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan, että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

Pélisson otti sananvuoron. "Herra Colbertista siis puhutaan?" hän virkkoi.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Saituri!" huudahti yksi.

"Tuhrus!" arvosteli toinen.

"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.

Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä, että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn viinillä, ja abbé — älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva mies ainakin — hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä, että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on saanut mielipahaa?"

"Suurta", myönsi ministeri; "antakaa Gourvillen kertoa siitä teille."

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa, tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille. Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Gourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:

"Monsieur, olemme kaikin täällä."

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa. Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus — miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme… Taivaan nimessä, abbé, älä pysähdy, — ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen; kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin, varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin parvekkeelle päin."

Abbé totteli.

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä mahdollisesti vakoillaan… Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé ensimmäisenä.

"Monseigneur", sanoi Pélisson, "tulee vedota hänen majesteettiinsa."

"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson."

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus", sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Tai paremmin vankilanpäällikkö", arveli Fouquet.

"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!" yhtyivät toiset.

"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?"

"Kyllä minä käyttelen rahoja", tarjousi abbé.

"Ja minä käyttelen puheenlahjaa", lupautui Pélisson.

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. — Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan tenhoava!"

Säihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta; Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.

58.

Epikurolaiset.

Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet, ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?" virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, — meidän mestarimme menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, — ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille. Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole käsitettävä, — ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se on samalla hiukan kapinallistakin."

"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta"

"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä — iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'… Onko hän sanonut niin vai eikö ole, Conrart?"

"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin."

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä mässääjäin juomaksi, — joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa, että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Siinä oli jäärä mieheksi."

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Hän tuli juuri Pariisista…"

"Toiko hän vangit?"

"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille."

"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä valtuutena."

"Oh", huudahti Fouquet, "sitä en ajatellut! Sen kyhään heti…"

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta. Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista, mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne joku välittäjä, — hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Tuumin asiaa", lupasi Fouquet, "onhan meillä muuten aikaa koko yö."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin", muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan, että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä kaiken yötä.

59.

Neljännestunnin myöhästys.

Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti — Gourville huomautti oikein, että vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, — viisikymmentä toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet, "sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa mukavasti elelläkseen Englannissa, — ja ystävättäreni taasen ei annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme; vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur, älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."

"Madame de Bellièren talon edustalla!"

"Sh!"

"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.

"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei suorastaan ikinä mitään… Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"En, monseigneur, en."

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson", pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen muistaessanne viivytte vähemmän aikaa… olkaa varuillanne, tuolla pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Pélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan rahaministeristä.

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. — Varokaa", hän lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa… Vain sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus, kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Minä odotin teitä", sanoi tämä armaasti hymyillen.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte toimittanut tuon naisen menemään."

"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta."

"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?"

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä kannalla asianne ovat?"

"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta."

"Millä tavoin?"

"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin."

"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni; tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen kiintymyksestänne, mutta voi — milloinkaan ette saa minua rakastajattareksenne!"

"Säälimätön!" huudahti Fouquet tuskastuneesti.

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne… Nyt ymmärrätte minut, monseigneur… teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne, jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti huudahti:

"Monseigneur, — madame, — suvaitkaa armollisesti suoda minulle anteeksi, madame… Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt… Oh, älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti… Madame, sallikaa minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin tultua?"

"Madame Vanel", vastasi Fouquet.

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Mikä on hätänä?"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen ajoissa!"

"Toden totta", sanoi yli-intendentti, "olenko lapsi, säikkyäkseni varjoa?"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti. "Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta. Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat — jota väkeä he olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!" hän sanoi.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä puhuttelijaansa.

"Monsieur", alotti Fouquet, "pyydän teiltä erästä palvelusta."

"Olkaa hyvä, monseigneur."

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur, niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti; "helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?"

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo. Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun annan teille kaikki keinot…"

"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä…"

"Mitä niin?"

"Että he eivät enää ole täällä!"

"Mistä saakka?" huudahti Fouquet vapisten.

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin torniin."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan käskystä."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä oli lähellä.

"Minne monseigneur lähtee?" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä liikkeelle.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"

60.

Taistelusuunnitelma.

Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille. Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan, jotka sinulle osoitan, määrähetkellä… Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin… Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan… Varmemmin menetät tukeni, jollet kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän, pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, — sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria, jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi… Mutta miten siellä menetellään vankien suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle… Niin, yhä parempaa: muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, — toinen torin puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin…"

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle, että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen kuningasta vastaan, ja minun täytyy voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota… älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä puolesta:

"Talon kyllä tuntee. Pyhän Neitsyen kuvan kapakka edessä, korttelin ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä… eikö tälle hankkeelle tosiaan voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä huolestukseensa."

"En toki, en toki… aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla, puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja puolittain unelmoiden rakkaudesta.

61

Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.

Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä, laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä, "nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa — säveinä ja arkasydämisinä, mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, — ja toiset taasen tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni. Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen. Vieläkin jää kaksi tuntia Mordioux, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen neljännesvuokrani Pyhän neitsyen kuvasta. Se virkistää. Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää… Tässäkin nyt saan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä siis menen Pyhän Neitsyen kuvaan ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos. 2. Pyhän Neitsyen kuva. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert. 5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen, "pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle, että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen, luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur… Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus… Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja… mutta suo anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on inhoittava näky… Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä, että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään. Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria, jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen. Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, — ihan niitä voisi luulla paremmiksi ihmisiksi. Mordioux, mutta täällähän ei ole ollenkaan tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle. Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi. Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen, — siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta, jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku, mordioux!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita, jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä keskenään… No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa. Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle, silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle, niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei ollut jäänyt ketään, — mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu. Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "Cordieu, siinäpä aimo roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen, mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta. Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.

62.

Eläköön Colbert!

Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä. Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee. Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä. Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten. Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen hänet, — siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen; runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana; viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan. Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!" ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle. Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina, sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia laahattiin nyt Pyhän Neitsyen kuvan krouviin päin. Heihin käsiksi hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt, pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa, mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön Colbert!"

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten. Pyhän Neitsyen kuvan krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään, ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa! Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi: "Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla. "Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa. Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät Pyhän Neitsyen kuvassa!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!…" hän karjaisee jylisevällä äänellä, joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne muskettisoturit!…"

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun, kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan, että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!" huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan. D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun. Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

Pyhän Neitsyen kuvalla ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme, chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. — Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin Pyhän Neitsyen kuvaan, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin vuokraa."

63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.

Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille. Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui, kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana, vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, — kymmenellä tulisella säilällä aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon, taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei onnistunut, niin Jumalan tahto…"

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli…"

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa, pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen, tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen jättiläinen — jonka sanotaan olleen sen talon omistaja — erään nuoren miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä. Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä", sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän, jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle. Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun hankkeeseemme, — sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, — minusta tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan, abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti", vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh, mon Dieu", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"Mordioux, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!… teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"Pardieu!, niin oli."

"Pyhän Neitsyen kuvan krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta. Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen. Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti, monsieur, — kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja harkintakykyä, — jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä, että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen. Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Kultaa!" sanoi hän.

"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur."

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne."

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta."

"Voi, monsieur…"

Fouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen timanttisormuksen.

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren palveluksen."

Fouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri tänään."

"Ja ystävänne nimi?"

"D'Eymeris."

"Toinen kuolemaantuomituista?"

"Niin, toinen noista uhreista… No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Mutta, monsieur…"

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän — ja koetan saada sijalle toisen."

"Mutta sentäänkin…"

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän tätä oikein? Mordioux, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen mies… Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."

64.

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä yli-intendentin välillä suuren eron.

Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa? Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!" vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia…"

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?…"

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, — mutta se todellinen kansa antoi meille aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte, että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian… Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, — kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin seurakumppaneita… koko juttu on lähtöisin Fouquetista — olivathan tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

—- Kas niin, — ajatteli d'Artagnan, — nythän olenkin selvinnyt kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan kuninkaalla kunnoton alamainen."

— Kaksinainen nauta! — ajatteli d'Artagnan; — näyttelet minulle sekä kopeutta että ulkokultaisuutta… "No niin", hän pitkitti, "olenpa kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, — suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur? Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut. Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine hyvineen kuninkaan puheille — ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella. Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle, että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes…"

"Minulta?…" keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo; yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi pimittää.

"Ja… yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin, koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä…"

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta; "vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; peste, te laskette kuin edesmennyt Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin… Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt… mutta hän menetteli paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa, ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini, minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia, niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne… suvaitsetteko näyttää sen minulle, valtuutuksenne?"

"Mielelläni, — tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu: 'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan oli siis kuningas teille antamassa, — minkätähden teille on suoritettu enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny", vastasi d'Artagnan.

"No… no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur."

"Sitä en mene kieltämään."

"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa."

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa, tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen kiihtymyksensä kannustamana:

"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon."

"Merkitkää se tililleni luotoksi", vastasi d'Artagnan hieman ivallisesti.

"En suinkaan, monsieur!"

"Ka, kuinka niin?… Otatteko muka minulta takaisin kolme kultakääryäni?"

"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon."

"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!"

"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur."

"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur."

"Vaikka, mutta palautus on tehtävä."

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä, jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä, herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Monsieur, monsieur!" huudahti Colbert; "tämä väkivalta…"

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!" ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

— Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, — ajatteli hän; onpa vahinko, etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.

65.

Sydämen ja järjen todistelua.

Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan… Onko ratsuni nyt saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän hevosenne on taloni silmäterä, — että puotipojat hyväilevät sitä kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni. Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä kylläisyyteensä."

"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään, sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista ilmoitettavaa minulle? Mordioux, puhu suoraan, niin selviydyt joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"En väitä vastaankaan."

"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."

"Paljon mahdollista, Planchet."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette kehittelemään."

Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se nimittäin ei ole minun aatokseni… en saa ottaa siihen osakkaita."