SISÄLLYS: (continued 11)

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis", sanoi hän.

"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna. "Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen; ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.

"Niin, herttua."

"Ja… enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni vierelle."

"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.

"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin, "niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne: tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne, että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle, kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, — älkää saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa teitä, — hyvästi, Villiers, farewell, Villiers!"

"For ever",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."

93.

Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle.

Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana, jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat, ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.

Nuori mies lähestyi.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas. "Onko herra de la Fère saapuvilla?"

"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."

"Tulkoon tänne ylös."

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen. Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla Ludvig — ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen — kohteli huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen todellakin esittämään anomuksen."

"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.

"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua… Tulin puhumaan kuninkaan kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."

"En aivan niinkään, sire… En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se… Hän on reipas soturi ja otan kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän, "mutta varoja hänellä ei ole."

"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Puhukaa vapaasti, kreivi."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle nuorelle tytölle?"

"Niin todellakin."

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani siitä, sire."

"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan markiisi de la Vallière…"

"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."

"Hän on kuollut?"

"Niin, sire."

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."

"Miten sattuu, miten sattuu… Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren Madamen seurueessa?"

"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole mainittavan sievä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut erityisemmin."

"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar, sire."

"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."

"Niin kylläkin."

"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."

"Niitä voi kiittää."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä; mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de la Vallièren tytär — se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen uskollisuutta kuningastani kohtaan."

Kuningas vaikeni taas.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Minun täytyy se tunnustaa, sire."

"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."

"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle…"

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."

"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"

"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."

"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."

"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."

"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen. Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Vielä kerran, sire…"

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta suosionosoitusta?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä — perheenisiä — musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini keskuudessa."

Atos kumarsi eikä vastannut mitään.

"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Olen matka-asussa, sire."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua. Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin, kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella Bragelonnen odottamassa.

"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi nuori mies kalveten.

"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä uutinen."

"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja aavistuksiaan.

"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi Atos äkkiä.

"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.

"Ole niin hyvä."

"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän perässään.

"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin, ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut teitä."

Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.

"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.

"Lue rauhassa."

Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:

'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'

Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään erityistä satu."

Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:

'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän tulleen jo takaisin matkaltanne.

Harras palvelijanne Villiers, Buckinghamin herttua.'

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona", hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.

94.

Iskuja ilmaan.

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin. Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa. Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan…"

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta. En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, — ystävältäni, veikoltani. Kolme päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan — niin, ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, — mitä minä aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua lausumaan hänen armolleen… Asia on hyvin yksinkertainen… Tahdon vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, — tänään, huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta… Herttuan on täytynyt kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta… Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, — lähtekäämme sinne yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään, vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa, Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea, joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen. Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul ystävälleen.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa häntä kohti.

"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier", aloitti hän.

"Hänen seurastaan juuri tulen", vastasi d'Artagnan.

"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä."

"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu."

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan. Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville, mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?"

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle, mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?" virkahti d'Artagnan.

"On, tuolla häh seisoo."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat oikeudet kuin sinulla?"

"Onhan teillä korkeampi arvoasema."

"Niin, se on totta, — muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että alituiseen unohdan muutoksen."

"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?"

"Herra Fouquet, hitossa!"

"Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran…"

"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, — tai voisikohan…"

"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian."

"Hetki on siis otollinen."

"Niinkö luulet?"

"Menkää, minä rukoilen."

"Samapa tuo."

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra d'Artagnan!"

"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?" kysyi Fouquet muskettisoturilta.

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan huolettomasti.

"Viivyittekö kauankin?"

"En kokonaista päivääkään, monseigneur."

"Ja mitä näitte siellä?"

"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä."

"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur."

D'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.

Sillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia, kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan. Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas: Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin, monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham, "sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Siitä tietysti."

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän, että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur, sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden Ranskan hovista…"

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham; "mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.

"Niin, mutta" — lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan kuninkaallisiin naisiinkin asti — "minä olen sen itämaisen miehen kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä, sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin, monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta oleskeluni pitkittämiseen."

"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.

"Huomenna, monseigneur… Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme päivää."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: — Koska päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, — te ette voi enää olla katkeroitunut minua vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!… Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni…"

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi, kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä loppuun.

Yhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:

"Taidettiin mainita nimeäni!"

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi, ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.

"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.

"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin monta kuin haluatte."

"Ystäviä?"

"Niin, monsieur."

"Hyviä ystäviä?"

"Aivan."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul… Ei olisi hullumpaa, jos saisit suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de Wardes yrittäen hymyillä.

Kapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:

"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."

"En jää pois puhuttelustanne."

"Näkemiin."

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"

Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään, tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Todistajien kuullen, monsieur?"

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"Ihan ääneenkö?"

"Parbleu!"

"Minä puhun siis…"

"Oikein, monsieur", sanoi d'Artagnan kumartaen, "me kuuntelemme kaikin."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Sen olette jo sanonut."

"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä voittamaan sen, monsieur."

"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?"

"Joka tapauksessa!"

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

De Wardes oli vaiti.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

D'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta, asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan.

Läsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan — omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista — ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon. Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin hän joutui.,."

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen mennyt naimisiin Englannissa."

"Naimisiin?" äännähti de Wardes.

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa? Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"Kyllä, monsieur, sen tiedän."

"Hyvä Jumala!" mutisi Buckingham.

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen, joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista, "te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!" huudahtivat useat äänet vilkkaasti.

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö totta?"

De Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, — kun tahdotte esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur", sanoi de Wardes.

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

Seurue kävi jälleen uteliaaksi.

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

Raoulin silmät salamoivat.

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus. Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta, kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla, jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Miekalla, pistoolilla…"

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä — vanha kapteeni — äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Ja ellen tee sitä?" kysyi Wardes.

"No, silloin on seurauksena…"

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen; "seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."

"Ei, monsieur", vastasi kapteeni tyynesti, "te erehdytte."

"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?"

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa olen, — jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de Montlezunia varten, — ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'"

Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua: 'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise, oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Monsieur!" huudahti de Wardes.

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Joko nyt riittää, monsieur?" kysyi de Wardes.

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Kuinka niin?"

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan sydämessäni."

Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana ympärilleen.

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette turhaan ehdottanut muille."

"Herra herttua!" hämmästeli de Wardes.

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan aluetta."

"Hyvä on", vastasi de Wardes; "suostun tarjoukseenne."

"Pardieu", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes, niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Parastani yritän mieliksenne, herttua", vastasi de Wardes.

"On siis sovittu, — otan teidät saattolaisekseni."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne, herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.

95.

Herra Baisemeaux de Montlezun.

De Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan lähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin pihalle.

"Kuulehan", virkkoi Atos ystävälleen, "kyllä Raoulille käy mahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin kaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön kuin pahanilkinenkin."

"Niin, tunnenhan ne penteleet", muisteli d'Artagnan, "oltuani tekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut lujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman sisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet lopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan nähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei kyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka olet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan pelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa otollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten kolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen jalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa reuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa sitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että muistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta."

"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin", virkkoi Atos, "ja Raoul onkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet ratkaisuun."

"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa hyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa de Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi, ja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi pahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin lepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et hevin hätäänny?"

"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna kuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta. Raoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen kohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti."

"Meissä on miestä estämään se räjähdys."

"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin tekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää siinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen lukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten voi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo väki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle Pariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi lyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin kotipuoleeni."

"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen olemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat luotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti. Vanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä, palveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena satuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki, veikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä sata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän miehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota tarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet ei ole pitkäaikainen."

"Kas vain", sanoi Atos hymyillen, "d'Artagnanko siten ensin kohottaa minut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut maahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni. Alistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei mikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan sanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin kyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei, minä en sillä tavoin astu valjaisiin."

"No, ei siitä sitten sen enempää; luovu kaikesta, veljellisyydestäkin!"

"Voi, veikkonen, melkeinpä nyt sydännyt tylyksi!"

D'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. "Ei, ei, lähde kaikista huolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä toimeen, minä pysyn Pariisissa."

"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen ratsaille."

"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut Grimaudia mukaasi?"

"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle. Vanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta minä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen pitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen paluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman Grimaudiani en saa olluksi matkoilla."

"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne joku!" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen yli.

Seitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin alakerran eteisestä.

"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?" huusi d'Artagnan.

"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en mitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen syrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan", kieltäysi Atos.

"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana", lausui joku, "mutta minulla on puheltavaa herra d'Artagnanille."

"Kuka se on?" kysyi d'Artagnan tirkistäen hämyyn.

"Minä, hyvä herra d'Artagnan."

"Herra varjele, eikö se olekin Baisemeauxin ääni!"

"On oikein, monsieur."

"Mutta, hyvä Baisemeaux, mitä te siellä pihaovella värjöttelette?"

"Odotan teidän määräyksiänne, hyvä herra d'Artagnan."

"Äh, minua epäkelpoa!" virkahti d'Artagnan; "teillehän tosiaan oli annettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen sijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!"

"Halusin samalla saada hiukan puhua kanssanne."

"Olisitte ilmoittanut minulle!"

"Saatoin odottaakin", vastasi herra Baisemeaux sävyisästi.

"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan", toivotti Atos ystävälleen.

"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de Montlezunin, Bastiljin kuvernöörin." Baisemeaux ja Atos kumarsivat toisilleen. "Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan", lisäsi d'Artagnan.

"Olen hämärästi muistelevinani", myönsi Atos.

"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän vastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti meille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä."

"Aivan oikein", vastasi Atos, hyvästellen heidät kohteliaasti.

"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos", supatti d'Artagnan Baisemeauxin korvaan.

"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista", muisti Baisemeaux.

"Aivan. No, rupeammeko juttusille, hyvä Baisemeaux?"

"Jos suvaitsette."

"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on luopunut vangituttamasta asianomaista."

"Voi, sepä ikävää!" huoahti Baisemeaux.

"Hitto! Ikävääkö se on?" huudahti d'Artagnan nauraen.

"Niinpä tietenkin", selitti vankilanpäällikkö, "sillä hoidokithan ovat minun pääomaani."

"Kas, se on totta. En tullut ajatelleeksi sitä puolta asiasta."

"Ei siis ketään liikene minulle?" Baisemeaux huokasi toistamiseen. "Teidän sitä kelpaa", sanoi hän sitten; "nyt olette muskettisoturien kapteeni!"

"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi minussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan päällikkö."

"Kyllähän niin", myönsi Baisemeaux apeasti,

"Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, mordioux! Mielelläni minä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!"

"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista", sanoi Baisemeaux, "jollette tahdo kiusata minua ihan suunniltani."

"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista peläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!"

"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan syrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden."

"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet tuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö edessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä nahkoineen karvoineen!"

"Enhän minä sitä!"

"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa kirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte minulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois." Hän veti alakuloisen vankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä kuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:

"No niin, suu puhtaaksi nyt, Baisemeaux! Mikä painaakaan mieltänne?"

"Se on pitkä juttu."

"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään. Kumma paikka tuo teidän surkeilunne — lyönpä kuitenkin vetoa, että te korjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista Bastiljin kyyhkysistä."

"Kunpa niin olisivatkin asiat, hyvä herra d'Artagnan!"

"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä hyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan, mordioux! Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän, kukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte, että silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota kolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä näyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on kuusikymmentäkin vuotta, mitä?"

"Totta kyllä…"

"Pardieu, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen livren vuosituloilla."

Pikku Baisemeaux polkaisi jalkaansa.

"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?" jatkoi d'Artagnan. "Oikeastaan te ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä ennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, — kaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista vuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille tuloille."

"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!" huudahti Baisemeaux kiusaantuneena. "Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut kuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina jonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun nostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä lahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia kahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut toimeen."

"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa. Toivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka on tietääkseni kuusituhatta livreä?"

"Vaikkapa."

"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka keskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin."

"Niillä main kyllä."

"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette kolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta livreä ylimääräistä tuloa."

"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse olette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain toimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!"

"Totta kyllä, niin, — ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi ihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa."

"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan Tremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä."

"Sievä erä!… Entä Louvièrelle?"

"Saman verran."

"Heti näppiin?"

"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut — tai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut — jättää noita kahta herraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä erikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat peräytymisehdot."

"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin suuren hyvityksen?"

"Ajatelkaas — kolmen vuoden ylimääräiset vuositulot päällepäätteeksi!"

"Älkää nyt perhanassa — niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta livreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?"

"Ihan."

"Ja sitäpaitsi vielä…"

"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen korvaus kolmena eränä."

"Se on luonnotonta kiristystä!"

"Eikä siinä vielä kaikki."

"Mitä ihmettä?"

"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat saavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä etuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus."

"Se on eriskummaista, uskomatonta!"

"Niin vain on asian laita."

"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi lemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä suosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät mokomalta nylkemiseltä."

"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa, kun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani tahtoi toimittaa minut virkaan."

"Suojelijanne! Kuka?"

"Parbleu, teidän ystäviänne, herra d'Herblay."

"Herra d'Herblay? Aramis!"

"Aramis, niin juuri — hän on ollut erinomaisen sydämellinen minua kohtaan."

"Sydämellinen! Toimittaessaan teidät tuollaiseen puserrukseen?"

"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin palveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui puolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä paikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin ylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin paljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin käsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta."

"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut — Aramisko meni takuuseen puolestanne?"

"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen virkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain suorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista herroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse tuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi krokotiileilleni."

"Olette siis sataviisikymmentätuhatta livreä velkaa Aramikselle?"

"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta sadassatuhannessa."

"Nyt en oikein ymmärrä."

"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun viimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä. Ellen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo herrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle paikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat nauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta pienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä lainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan."

"Merkillinen juttu!" mutisi d'Artagnan.

"Käsitättekö nyt, että otsani rypistymiseen on aihetta?"

"Onpa totisesti!"

"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin persikka, — vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin myöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa juustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun sammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin."

"Murheellinen paikka."

"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä ainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä."

"Millä ihmeen lailla?"

"Te tunnette abbé d'Herblayn."

"Jo toki!"

"Tiedätte hänen elelevän salaperäisesti?"

"No, niin kyllä."

"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa, sillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut."

"Hiisi vieköön, hän on Vannesin piispana!"

"Vannesin, — Bretagnessa?"

"Niin."

Pikku mies repi tukkaansa.

"Minua onnetonta!" vaikersi hän; "miten minä huomiseksi puoleenpäivään ehtisin siellä matkustaa!… Olen mennyttä miestä. Vannesissa! Vannesissa!"

"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina asu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin kaukana kuin pelkäätte."

"Voi, sanokaa minulle hänen osoitteensa!"

"En tiedä sitä suorastaan, ystäväiseni."

"Olen sitten ehdottomasti hukassa! Menen heittäytymään kuninkaan jalkoihin."

"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran kykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole pusertanut siitä sataatuhatta?"

"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan vangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin."

"No, te ansaitsette luottamusta… Luvatkaa vain kunniasanallanne, että te ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku vihjauksen."

"En tavuakaan virka, hyvä kapteeni, en ikinä!"

"Te tahdotte saada käsiinne Aramiksen?"

"Kaikella muotoa!"

"No, käykää siis kuulustamassa herra Fouquetilta."

"Mitä tekemistä…?"

"Teillähän on nyt paksu pää!… Missä Vannes on?"

"Hitto!…"

"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra Fouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin piispannimityksen."

"Te avaatte silmäni ja annatte minulle takaisin elämän!"

"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille, että te haluatte puhutella d'Herblayta."

"Aivan oikein — erinomainen aatos!" huudahti Baisemeaux innostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän kuin sanoi.

"Ja minulla siis on kunniasananne?" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet ankaralla silmäyksellä.

"Oi, pyhästi!" vakuutti pikku mies ollen kapaisemaisillaan juoksuun.

"Minne nyt niin kiire?"

"Herra Fouquetin luo suoraa päätä!"

"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa varhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä."

"Minä menen; kiitos!"

"Lykästäköön yrityksenne!"

"Kiitos!"

"Sepä oli kummallinen tarina", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan ylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. "Mitä lemmon harrastusta Aramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!… sen me vielä jonakuna päivänä saamme tietoon."

96.

Kuninkaan peli.

Fouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.

Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, — kuninkaalle, joka vastapäätä istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen, järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä, syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.

Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta. Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota Henrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta. Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa, että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien seuraihmisten maineen.

Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus. Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa, hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin rumalle tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.

Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen: "Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"

Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.

Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp — muuten tietysti mitä kunniallisimpana miehenä — niin hajamielinen, että korjasi puoleensa kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes, jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta, unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän koskemattomina jätti ne korttimaksuksi — kelle hyvänsä ne niin ollen joutuisivatkin.

Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon — hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana. Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja sanoi:

"Onko herra Fouquet jo mennyt?"

"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.

Kuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi huolettomasti:

"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan oikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen teitä."

"Aikani on aina kuninkaan käytettävissä", vastasi Fouquet.

"Ja vielä tärkeämpänä kassanne", lausui kuningas kavalasti hymyillen.

"Kassani ennen kaikkea", sanoi Fouquet kylmästi.

"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan Fontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi — siihen tarvitsen…"

Hän loi syrjäsilmäyksen Colbertiin. Fouquet odotti järkkymättömänä.

"Neljä miljoonaa", jatkoi kuningas nähdessään Colbertin julman hymyn.

"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.

"Niin, monsieur", vahvisti kuningas. "Milloin, sire?"

"Kah… miten vain teille sopii… ei, haluaisin kyllä niin pian kuin mahdollista."

"Jonkun verran tarvitaan aikaa…"

"Aikaa!" huudahti Colbert voitonriemuisena.

"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan vaiheille päivässä, monsieur."

"Neljä päivää siis", sanoi Colbert.

"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen käytettäväksi kolmessa päivässä."

Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään. Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä, hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.

Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan; hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet — ne lensivät ja matkalla Fouquet hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.

Tämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti nauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua fasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten urhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja kietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn vuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan, samettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja tiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein neljänneksen nidettä tekstiä.

Ovi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana, kiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.

"Hyvää iltaa, rakas isäntäni", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään heti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa vastoinkäymistä. "Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?" hän sitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.

Fouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä ei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:

"No, jotensakin hyvin."

Pitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen kärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.

"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?" kysyi hän, yhä pidellen kynää kädessään.

"Enemmän kuin koskaan", vastasi Fouquet.

"Mutta teidän tiedetään kykenevän helposti kestämään tappionne."

"Niin ei aina käy."

"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on jälkeenpäin masennuksissa!"

"Peliä on monenlaista, herra d'Herblay."

"Paljonko siis hävisitte, monseigneur?" kysyi Aramis hieman levottomasti.

Fouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti sitten ihan rauhallisena sävyltään:

"Se illanvietto maksaa minulle neljä miljoonaa."

Mutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut odottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.

"Neljä miljoonaa!" toisti hän. "Olisitteko pelannut pois neljä miljoonaa? Mahdotonta!"

"Herra Colbert piteli korttejani", vastasi yli-intendentti, taaskin kolkosti naurahtaen.

"Haa, nyt ymmärrän, monseigneur! Siis uusi vetoaminen valtiorahastoon?"

"Niin, hyvä ystävä."

"Kuninkaan taholta?"

"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin hymyillen."

"Tuhannen tulimmaista!"

"Mitä ajattelette tästä?"

"Parbleu, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti häviöön!"

"Se on siis yhä mielipiteenne?"

"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään ihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että hyökkäys jatkuisi."

"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä kertaa neljä miljoonaa."

"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan vielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä."

"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte vähemmän levollinen, hyvä d'Herblay."

"Ja te lupasitte?"

"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii Colbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa puheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!"

"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo neljä miljoonaa?"

"Kolmen päivän kuluttua. Kuningas näytti olevan kiireissään."

"Kolmen päivän kuluttua!"

"Voi, ystävä", virkkoi Fouquet, "tuskastuttaapa ajatella, että kansa vastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas Fouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää järkensä!"

"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, — ei tässä vielä niin pitkällä olla", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen kirjeelle.

"Siis apukeino, apukeino tähän auttamattomaan pulaan?"

"On vain yksi: maksakaa."

"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla tyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden maksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa, ovat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta, niin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty tähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin ihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna päivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen mennyttä miestä!"

Aramis kohautti hiukan olkapäitänsä. "Teidän asemassanne, monseigneur", hän sanoi, "ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy."

"Kansalainen ei missään asemassa voi taistella kuningasta vastaan."

"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli Ranskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali."

"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt Belle-Islenkin!"

"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan teidät…"

"Niin mitä?"

"Niin ilmestyykin vielä joku odottamaton käänne pelastamaan kaikki."

"Ja kuka kykenisi toimittamaan sen ihmeellisen käänteen?"

"Te itse."

"Minä! Ei, minun täytyy tunnustaa, etten pysty enää keksimään mitään."

"Minä sitten."

"Kenties. Mutta teidän tulisi viipymättä ryhtyä toimimaan."

"No, meillä on ihmeesti aikaa."

"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!" sanoi yli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

"Ettekö siis muista, mitä teille tässä taannoin sanoin?"

"Mitä silloin sanoitte?"

"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko teillä rohkeutta?"

"Luulen ainakin."

"Älkää siis olko levoton."

"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni, d'Herblay?"

"Maksan silloin vain takaisin, mitä olen teille velkaa, monseigneur."

"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te olette, d'Herblay."

"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen hyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan yhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä on tehtävissä."

"Sen saamme siis nähdä jo piankin."

"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että olette nyt vähissä rahoissa."

"Miksi niin?"

"Olin aikeissa pyytää teiltä käyttövaroja."

"Itsellennekö?"

"Itselleni tai omaisilleni, puoluelaisilleni tai meikäläisille."

"Minkä verran?"

"No, pyöreähkön erän kyllä, mutta yletön se ei kuitenkaan ole."

"Sanokaahan siis summa."

"Viisikymmentätuhatta livreä."

"Rahtunen!"

"Niinkö?"

"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei tuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan välittäisi. Milloin tarvitsette rahat?"

"Huomenna aamupäivällä."

"Hyvä, ja…"

"Niin, se on totta, — mihin tarpeeseen ne käytetään, tahdotte sanoa?"

"Ei, chevalier, ei; siitä en kaipaa selitystä."

"Parempi on selvittää. Meillä on huomenna kesäkuun 1 päivä."

"Entä sitten?"

"Silloin lankeaa maksettavaksi muuan sitoumuksemme."

"Meillä on siis juoksevia sitoumuksia?"

"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen sadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään."

"Baisemeauxille! Kuka hän on?"

"Bastiljin kuvernööri."

"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla sataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle."

"Minun esityksestäni se sovittiin."

"Mutta mistä se taas johtuikaan?"

"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme Louvièresilta ja Tremblaylta."

"Tuo kaikki oli jäänyt mielessäni kovin hämäräksi."

"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita hommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin tämä."

"Mutta sanokaakin siis, missä tarkoituksessa olemme ostaneet sen viran."

"Tietysti auttaaksemme häntä eteenpäin."

"Hm!"

"Häntä ensiksikin."

"Ja sitten?"

"Sitten itseämme."

"Mitä! Itseämmekö? Te laskette leikkiä."

"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin kuvernöörin kanssa, monseigneur."

"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä riippuvaisuutta, d'Herblay."

"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma arkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat maalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin."

"Ah, niinkö uskotte?"

"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur! Voimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra Fouquet", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden huultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin Marie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole liiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että tavallisesti käytätte rahojanne paremmin."

"Tulee päivä, jolloin tunnustatte erehtyneenne."

"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä valmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä."

"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi, uskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä. Olen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista, ja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo sanoin, monseigneur."

"Viheliäinen keinottelu! Kiskomista hyväntekeväisyydestä!"

"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on kiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta meille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia."

"Siinä nähtävästi piileekin joku erityinen vehkeily, d'Herblay."

"Sitä en kiellä."

"Ja Baisemeaux on kätyrinä?"

"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis ottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia huomiseksi?"

"Tahdotteko jo tänä iltana?"

"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain; Baisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on tietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä."

"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän sadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata minulle neljää miljoonaani", pahoitteli Fouquet nousten.

"Ken tietää, monseigneur!"

"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin käyn levolle."

"Nukkukaa hyvin, monseigneur!"

"Toivotatte minulle mahdotonta, d'Herbiay."

"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille, että teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain, monseigneur."

Tästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet poistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.

97.

Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.

Paavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja porvarillisessa asussa — sinisessä verassa, jonkunlainen metsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena — Rue du Petit-Muscia myöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin vankilan ulkoportille.

Sen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja osoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden rakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan varsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin parhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti tulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis kohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de Montlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle vartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta hyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti toivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla etupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin esikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti ratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen päin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.

"Sitä en voi teille sanoa, monsieur", vastasi Aramis; "ilmoitan vain pyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen ennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii kyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö, jota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, — ja silloin hän varmasti itse saapuu minua vastaanottamaan."

Upseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä mahtavan virkamiehen silmissä.

"Sattuukin juuri sopivasti", muisti hän; "herra kuvernööri on lähdössä kaupungille, — näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla. Häntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi."

Aramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään kovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä odottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua kaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi vaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään sama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän vahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä porttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa vartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että kukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.

Vaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi upseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita sanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki vieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi riemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi tarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa hän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.

"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri", sanoi Aramis. "Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat tänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä niin pidätellään loitolla?"

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on nähdä teidän korkea-arvoisuutenne!"

"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä ajatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa asussa?"

"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei, toimittakaa herran ratsu talliin!" luikkasi Baisemeaux.

"Ei, ei millään muotoa!" esti Aramis.

"Eikö se olisi mukavinta?"

"Satularepussa on viisituhatta pistolia!"

Kuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit olisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen prinssin joutuneen hänen hoidokikseen.

"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen. Nousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?"

"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi? Ei, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin."

Baisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen ei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux hykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen mustia ja alastomia muureja.

Avara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora porraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja ruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen salaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka ikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti Baisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen huomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee; hän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja siirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti laski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli kantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää sakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen perässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista silmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.

"No, kylläpä te, monseigneur", virkkoi hän istuutumatta, "olette ennen kaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!"

"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen velvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me emme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa suosiollisuutta."

"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni huolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi."

"Terveydentilastanne, kyllä, todella", sopersi Baisemeaux.

"Olinkin tulossa eilen, mutta olin liian väsynyt", jatkoi Aramis.

Baisemeaux kiirehti sujauttamaan toisen pieluksen vieraansa ristiluiden alle.

"Mutta päätin käydä tervehtimässä heti aamulla varhain", pitkitti Aramis.

"Te olette äärettömän avulias, monseigneur."

"Ja hyvä näkyy olleenkin, että pidin kiirettä."

"Kuinka niin?"

"Olittehan lähdössä ulos."

Baisemeaux punastui.

"Niin, tosiaan, aioin kyllä käväistä kaupungilla", myönsi hän.

"Häiritsen siis teitä?"

Baisemeauxin hämminki kävi ilmeiseksi.

"Niin ollen pidättelen teitä", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen kuvernööriparkaa. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin hankalaa hetkeä."

"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan häiritsette minua, — te!"

"Olitte kaiketi rientämässä hakemaan rahoja."

"En toki!" sopersi Baisemeaux: "ei, minä vannon, päätin vain…"

"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?" huusi aliupseerin ääni alhaalta.

Baisemeaux karkasi ikkunaan kuin mieletön.

"En, en", kiljaisi hän tuskastuneena. "Mitä lempoa siellä herra Fouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä, kun minulla on asioita?"

"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille", virkkoi Aramis puristaen huulensa yhteen; "abbén vai yli-intendentin?"

Baisemeauxin teki mieli valehdella, mutta häneltä puuttui rohkeutta.

"Herra yli-intendentin", ilmaisi hän.

"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella sitä miestä, jolta liikenee."

"En suinkaan, monseigneur."

"No, no, te epäilette minua."

"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain tietämättömyys siitä, missä te asutte…"

"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra Baisemeaux; hän on avokätinen mies."

"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra Fouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä kaikki."

"Minun osoitettani herra Fouquetilta?" huudahti Aramis, jonka silmät väkisinkin remahtivat suuriksi.

"Niin, kyllä, häneltä tietenkin", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan katseen ahdistamana.

"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain, minkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta."

"Kirjoittaakseni teille."

"Sen käsitän", sanoi Aramis hymyillen. "Siltä kannalta en puuhaanne kummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä, miten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?"

"Kah", änkkäsi Baisemeaux, "kun herra Fouquet omistaa Belle-Isien…"

"Mitä siitä?"

"Kun Belle-Isle on Vannesin hiippakuntaa ja te olette Vannesin piispa…"

"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa, niin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra Fouquetilta."

"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?" sanoi Baisemeaux masentuneena. "Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi."

"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, — pienessä harkitsemattomuudessa", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili kuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux oli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin vieraaksi.

— Minun pitää ottaa siitä selko, — tuumi hän.

"No niin, rakas kuvernööri", sanoi hän sitten ääneen, "ryhdymmekö heti laittamaan kuntoon pikku tilejämme?"

"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä, ettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte luokseni aamiaiselle."

"Varsin mielelläni."

"Sepä hauskaa!"

Baisemeaux näpäytti kolmasti pöytäkelloa.

"Mitä tuo merkki tulkitsee?" kysyi Aramis.

"Että saan aamiaiselle vieraan, joten on toimittava sikäli."

"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä vastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?"

"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani osoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut saada niin aulista kannatusta kuin teiltä."

"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä Bastiljissa?"

"Tuossapa tuo menee."

"Vangeista lähtee siis riittävästi?"

"Ei voi kehuakaan."

"Sehän on ikävää!"

"Herra de Mazarin ei ollut kyllin jäntevä."

"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali Richelieun kaltaista miestä ohjaksissa."

"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli sai täältä rikkautensa."

"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi, "nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa, kiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa, varovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden ylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?"

"Voi, hyvä Jumala, kyllä!"

"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne viisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?"

"Niin."

"Ja teille ei ole vielä jäänyt juuri mitään hyötyä virka-asemastanne?"

"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla kannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin viiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä lisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra d'Artagnan eilen illalla ihmetteli."

"Ahaa!" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti sammui; "te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!… Miten se rakas ystäväni jakselee?"

"Mainiosti."

"Ja mitä hänelle sanoitte, herra de Baisemeaux?"

"Huomautin vain", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään salaisuutta, "että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa."

"Paljonko teillä onkaan sellaisia hoidokkeja?" tiedusti Aramis huolettomasti.

"Kuusikymmentä."

"Kas vain, onpa sitä siinäkin!"

"Voi, monseigneur, entisinä vuosina täällä istui väliin kaksisataakin."

"No, kuudessakymmenessäkään ei vielä luulisi olevan suuresti valittamista."

"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa keskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa."

"Sataviisikymmentä pistolia!"

"Dame, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä saan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi."

"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne", huomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.

"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä mahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä livreä."

"Vai niinkin paljon!"

"Valtakunnanmarskista kuusineljättä livreä."

"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin prinssejäkään?"

"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on toki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta."

"Kas, kas!"

"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan viisitoista livreä."

"Ja montako teillä on niitä?"

"Onhan edes neljä."

"En olisi luullut, että neuvokset arvioidaan siksikin korkealle."

"Niin, mutta viidestätoista livrestä taksa sitten putoaakin heti kymmeneen."

"Kymmeneen?"

"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee kymmenen livreä."

"Onko sitä lajia väkeä paljonkin?"

"Parhaillaan seitsemän."

"No, se sentään on jo parempaa!"

"Ei, heistä päinvastoin en kostu juuri mitään."

"Mistä se johtuu?"

"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä sen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat säätyhenkilöitä."

"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken viiden livren eroa."

"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän tai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea puolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta vilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien armeija täällä asustaa."

"Panisitte niitä vastaan puoli tusinaa kissoja."

"Ei kannata enää yrittää, — ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte hiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt tilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne syövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne toisinaan repivät kaniinejani ja kanojani."

Olisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan; alasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti liikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.

"Kuten sanoin", pitkitti Baisemeaux, "välttävä siivekäs tulee minulle maksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai viiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole mitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren miehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen souta."

"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin viidentoista väelle?"

"Niin, aivan."

"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista livren miehistä?"

"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta", sanoi Baisemeaux huomatessaan, että oli puhunut itsensä pussiin.

"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole vankeja kymmenen livren allekin?"

"Oh, on kyllä, porvarit ja vapaiden ammattien harjoittajat."

"Mikä päiväraha heidän osalleen tulee?"

"Viisi livreä."

"Ja syödäkseen hekin saavat?"

"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai kananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään kolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin päivällisellään."

"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja te toimitatte itsenne häviöön."

"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole kalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on jättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren poloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän ihmisen olla armelias."

"Ja paljonko suunnilleen saatte säästöön viiden livren asukista?"

"Kolmekymmentä souta."

"Tepä olette kerrassaan kelpo mies, Baisemeaux!"

"Kiitän kohteliaisuudesta!"

"Ei, vakuutan oikein tosissani."

"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa. Mutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä sääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita ajatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea."

"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?"

"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu. Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen tryffelipiirakkaa — ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"

"En osaa aavistaa."

"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse. Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun täyshoidolleni!"

Aramis myhäili epäuskoisesti. "Te hymyilette?"

"Tulin vain ajatelleeksi…"

"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman nimen."

"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen."

"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on ankarasti salassa vierailta."

"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä."

"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä hoidosta, monseigneur."

Baisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis tarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski luetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen kohdalle.

"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota", sanoi hän. "Martinier, tammikuu 1659. Martinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä, mazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin ivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se miekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen tänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä meikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa."

"Kolmen livren! Miesparka!"

"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan, pikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri heille minä suon hauskimpia yllätyksiä."

Aramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen, näköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä kohtaan.

"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen", virkkoi Baisemeaux; "sama määrä vankeja oli vuonna 1659."

"Kah, Seldon!" sanoi Aramis; "sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri te kerran maininnut häntä nuorena miehenä…"

"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti… miksi taas sanotaankaan kahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?"

"Tarkoitatteko distikonia?"

"Sitä juuri."

"Kova onni! Distikonin takia!"

"Peste, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen distikoninsa jesuiitteja vastaan?"

"Vaikka vain, — rangaistus tuntuu silti liikanaiselta."

"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna herättävän mielenkiintoanne…"

"Kyllähän."

"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias, monseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin viidentoista livren miestä."

"Siis kuten tuotakin", sanoi Aramis, silmäten seuraavaa nimeä.

"Aivan."

"Onko tuo Marchiali joku italialainen?" kysyi Aramis, sormellaan osoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.

"Sh!" varoitti Baisemeaux.

"Mikä siinä on vikana?" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen valkoista kättään.

"Muistelen jo kerran puhuneeni teille tuosta Marchialista."

"Ei, nimi on minulle varmasti ihan outo."

"Sitten kai olenkin maininnut hänestä nimettömänä."

"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?" tiedusti Aramis yrittäen hymyillä.

"Ei, päinvastoin ihan nuori."

"Ahaa, hänen rikoksensa lienee jotenkuten tavaton?"

"Anteeksiantamaton!"

"Salamurha?"

"Pyh!"

"Murhapoltto?"

"Mitäpä tuo olisi!"

"Herjaus?"

"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka…" Ja Baisemeaux kiversi molemmat kätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan korvaan: "Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan muistuttaa…"

"Ah, niin, niin", sanoi Aramis. "Viime kerralla tosiaan huomautitte siitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä."

"Vähäiseltä!"

"Tai oikeastaan niin tahattomalta…"

"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla tahallinen tavoittelu takana!"

"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki. Mutta hei, hyvä isäntäni", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, "tuo koputus lienee kutsu meille."

Baisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin, lukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.

"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?" huomautti hän. "Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla."

"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri." He siirtyivät ruokailuhuoneeseen.

98.

Herra de Baisemeauxin aamiainen.

Aramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä varsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi sen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.

Tämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut mukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen rupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena katseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan näköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.

"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa", virkkoi hän silmiänsä siristäen; "kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin saavat puolikaspullonkin tätä burgundia!"

"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä", sanoi Baisemeaux. "Se on hyvin vanhaa volnayta."

"Ylioppilasparkakin — Seldon — siis kulauttaa palansa painimeksi näin erinomaista kostuketta!"

"Ei, eihän nyt sentään!"

"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren luokkaan."

"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä töhertäjälle, joka sepustaa distikkeja… mitä ne nyt olivatkaan?"

"Distikoneja."

"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi viidentoista livren hoitolainen."

"Naapurinsa?"

"Niin."

"Kuka siis?"

"Se toinen, — Bertaudièren kakkonen."

"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii jonkun verran opiskelua."

"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee sen tornin toisen huonekerran asukasta."

"Joku Bastiljin torni siis on nimeltään Bertaudière?"

"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä. Tulkaahan katsomaan", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; "se on tämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla."

"Vai niin. Ja siellä siis se viidentoista livren mies istuu?"

"Niin:"

"Onko hän jo kauankin asustanut siellä?"

"No, siinä seitsemän tai kahdeksan vuoden paikkeille."

"Mitä! Ettekö tarkemmin tiedä vankienne olosuhteita?"

"Eihän hän ole tullut minun aikanani, hyvä herra d'Herblay."

"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää sellaisista seikoista."

"Oh, hyvä herraseni… anteeksi, anteeksi, — teidän ylhäisyytenne, piti sanomani."

"Eipä mitään. Niin, miten se olikaan?"

"No, Bastiljin salaisuuksia ei luovuteta uudelle haltijalle avaimien mukana."

"Vai niin! Tuon vangin asia onkin kenties valtiosalaisuus?"

"Ka, enpä luule, — samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset yleensäkin."

"Mutta miksi siis", kysyi Aramis, "puhutte vapaammin Seldonista kuin tuosta…"

"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen distikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen yhdennäköisyyteen…"

"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos mies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi…"

"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana, jota kaikki alati veisaavat!"

"Mutta eikö tuo yhdennäköisyys herätä vartijain erityistä huomiota?"

"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä tuollaista ajateltavaa pikku seikoista!"

"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä volnayta, pyydän."

"Ei pisaraa, vaan lasillinen."

"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän, sillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen teille."

"Olkoon sitten niin."

Piispa ja kuvernööri kilistivät.

"Niin, kenties", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa rubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle ikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, "kenties toinen ei huomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?"

"Hoo, kyllä toki, — ken vain tuntee henkilön, jonka näköinen hän on."

"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de Baisemeaux!"

"Ei totisesti!"

"Katsokaas", jatkoi Aramis, "olen nähnyt montakin miestä, jotka jossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen tunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi."

"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan merkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte itsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta häiriötä."

"Mahdollistahan se juuri on", sanoi Aramis keveästi; "mutta näkemättä hän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan koppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi haudattu elävältä."

"Ei ollenkaan, — asumus on hyvinkin mukava."

"Jopa jotakin!"

"Ettekö usko?"

"Meillä on erilaiset käsitykset, siinä kaikki."

"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto, hänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin lattialla!"

"Ohoh!"

"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin luovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!"

"No, no", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, "turha on minulle kiitellä Bastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne väritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita…"

"Sammakoita? No, pimeissä kopeissa saattaa olla!"

"Mutta kyllä kalusto ei ole kovinkaan häävi, ja matoista ei puhettakaan."

"Uskoisitteko omia silmiänne?" innostui Baisemeaux.

"En, totta tosiaan, en tässä kohden!"

"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka kiellätte kuten matotkin?"

"Näen jo ajatuksissani valjun haamun, haudan partaalla riutuvan varjon."

"Ei, lempo soikoon, ei! Reipas nuori mies, elinvoimainen kuten te ja minä."

"Alakuloinen, juro?"

"Hilpeä kuin kiuru!"

"Hupsutusta!"

"Oikein totta. Hän on aina hyvällä tuulella, siitä en peräänny."

"Mahdotonta!"

"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin saattehan nähdä."

"Viitsisinkö… Mutta ohjesääntö?"

"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi tarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus."

"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen kirskettä!"

"Joutavia!"

"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen tai neloseen… huh!…"

"Laskette leikkiä?"

"Ei, kyllä puhun vakavasti."

"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät prinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti suosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!"

"Onko se siis muka niin tavattoman mielenkiintoinen näky?"

"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te kirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on."

"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen runoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani."

"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa. Kenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen kamariin."

"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on katsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella perusteella."

"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on aina mielenkiintoinen."

"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty viidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti kuuluu vain kolmen frangin luokkaan."

"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin kuninkaan hyväntahtoisuuden…"

"Kuninkaan! Kuninkaan!"

"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut, 'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan…'"

"Miksi?"

"Dame, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten rangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä."

"Ikuinenko?"

"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon, käsitättehän… ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä Bastiljin ilma on hyvin terveellinen."

"Järkeilynne on tosiaankin sattuvaa, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kai se pitää paikkansa."

"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä sovittamattomasti ja loppumattomasti…"

"En sano kärsiä, monseigneur! Viidentoista livren päivillä!"

"Kärsiä vankilaelämää ainakin?"

"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se on tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte, että se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja, mitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle. Pardieux, voitte itse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka, tämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, — Marnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, — tämä kaikki lähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta, jota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette toivoakseni enää epäile."

"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette onnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini, Seldon-paran."

"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne olkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja makeiset sekä portviini-pullon."

"Te olette kelpo mies, sanon vieläkin kerran, hyvä Baisemeaux."

"Lähtekäämme, lähtekäämme", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena sekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.

"No, teidän mieliksenne", myöntyi kirkkoruhtinas.

"Oh, palatessanne te olette hyvillänne siitä käynnistä."

"Mennään sitten."

"Malttakaas, kun kutsun avaajan." Baisemeaux näpäytti kahdesti pöytäkelloa; vartija astui sisälle. "Lähden torneihin", ilmoitti kuvernööri. "Mutta vartiota älköön huudettako esiin, — ei mitään rummutusta tai muutakaan hälyä!"

"Ellen jättäisi tänne viittaani", virkkoi Aramis pelokkaasti, "niin kuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!"

Avaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen kannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla puolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät jäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux vei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten tultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun tunsivat esimiehensä.

"Teillä on hyvä muisti, monsieur?" virkkoi silloin kuvernööri kumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien täytyi kuulla.

"Toimeen olen tullut", vastasi Aramis.

"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi", kiirehti kuvernööri selittämään, "kun kerran arkkitehditkään eivät ole vapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan paperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona."

— Kas vain, — ajatteli Aramis, — täälläkin minä siis käyn arkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi, nähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!

Ääneen hän sitten lisäsi:

"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii toimimaan tarkan silmän ja muistin varassa."

Baisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat luulotellulle vankilan-arkkitehdille.

"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen", oli Baisemeaux vasta esittävinään,

"Se sopii", mukausi Aramis.

Kuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:

"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat."

"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, — numero kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.

"Aivan oikein", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.

Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina, että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen, joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.

99.

Bertaudière n:o 2.

Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.

"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli portaissa jättäytynyt taammaksi.

"Ei, ei!" epäsi Aramis vilkkaasti; "parempi mennä ensin ylempään kammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, — sen tarkastus on ensimmäisellä sijalla."

He nousivat ylemmäksi, ja Aramis kuiskasi:

"Pyytäkää mieheltä avaimet."

"Kernaasti."

Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi. Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.

Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin, Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi ristissä käsin valittaa:

"Äitiparkani! Äitiparkani!"

Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista väkisinkin värisytti.

"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että oloillenne, — sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."

"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden päästä näen jälleen äitini!"

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja puutteessa, kun sitävastoin täällä — hitto!"

"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina mukava olla!"

"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt sen onnettoman distikonin…"

"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen vannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi, monsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi, jolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut jo takaisin äitini luo!"

"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni", sanoi Baisemeaux; "mutta tiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä annostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa aterianne vaihtelua jollakulla leivoksella."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" parkaisi nuori mies heittäytyen taaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.

Aramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi porrassillakkeelle.

"Sitä onnetonta!" jupisi hän.

"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin", myönsi Baisemeaux seuraten; "mutta se on hänen vanhempiensa vika."

"Millä tavoin?"

"Niinhän tietenkin… Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?… Liiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi… Minäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan vankilassa."

Aramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei mielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan melkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä tehonneen noin huonosti.

"Hei, entä ovi, — ovi!" huomautti avaaja; "herra kuvernööri jätti oven auki!"

"Niin tosiaan", sanoi Baisemeaux. "He, ota, tuossa avaimet."

"Minä ryhdyn hommaamaan armahdusta tälle lapselle", virkkoi Aramis.

"Ja jos ette saa sitä toimeen", esitti Baisemeaux, "niin pyytäkää, että hänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin hyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan."

"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään", tuumi Aramis, "niin en tulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta."

"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti", puuttui puheeseen avaaja; "kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään, joka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa."

"Mennään sitten sisälle", sanoi Aramis kumeasti.

"Oikeinko herra on vankilan arkkitehti?" kysyi vartija.

"Se on virkani."

"No, kas kun ette ole jo tottunut tällaiseen!"

Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.

Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden juurella."

Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla, kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon, mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:

"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?"

"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos", vastasi nuori mies.

Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"

"Ei koskaan, monsieur."

"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän lisäsi jälkimmäiselle.

"Ei suinkaan."

"Eikö vaivaa ikäväkään?" tiedusti Aramis.

"Ei koskaan."

"Mitäs nyt sanotte!" supatti kuvernööri; "olinko oikeassa?"

"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä kuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?"

"Miten vain mielenne tekee."

"No, tiedustakaahan te siis häneltä, tietääkö hän pidätyksensä syytä."

"Tämä herra pyytää minua kysymään", virkkoi Baisemeaux, "onko teille tunnettua, miksi asustatte täällä."