SISÄLLYS: (continued 14)

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis kuunteli?"

Kuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä, voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä. Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la Vallièrea vyötäisiltä.

"Te kuulitte keskustelun, sire?" sopersi Athénais.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä omassaan.

"Parbleu!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat. Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle, tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään onnea."

Kuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.

"Ei sanaakaan, kreivi!" nuhteli hän.

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi. Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin, että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar — yhtä kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä — kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille. Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren. Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu, että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa. Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Mitä siis jutellaan?" kysyi Madame.

"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut."

"Keneen?"

"Siihen pienoiseen la Vallièreen."

Oli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.

"Hoo!" virkahti hän; "ja onko siitä jo kauankin?"

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni tyttönen on viehättävä."

"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani."

"Minäkö! Miten niin?"

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?"

"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä."

"Oh, niinkö luulette?"

"Hän on kihloissakin."

"Hän oli."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän kieltäytyi sitä antamasta."

"Kieltäytyi?"

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas, kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa kauan sitten sattuneissa tapauksissa."

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"En."

"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen."

"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?"

"Sydänjuuria myöten."

"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!"

"Harvinaisen haaveellinen seikkailu."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"No, nähkääs…" Monsieur vaikeni.

"Minä kuuntelen."

"Kuninkaan tammen alla… Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?"

"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?"

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Oo!" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.

"Ja milloin se tapahtui?"

"Tunti sitten."

Madame säpsähti. "Ja eikö sitä rakkautta kukaan tiennyt?"

"Ei kukaan."

"Eikö hänen majesteettinsakaan?"

"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja kirposi hänen huuliltaan."

"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?"

"Siten kuin kaikki muutkin."

"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?"

"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."

Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa käsivarresta.

"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?" kysyi hän.

"Niille vaihein."

"Ja tietääkö kuningas siitä?"

"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli Saint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta mielenkiintoisesta keskustelusta."

Madame tunsi survaisun sydämessään. "Mutta minähän olen tavannut kuninkaan sen jälkeen", virkahti hän ajattelemattomasti, "eikä hän maininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta."

"Parbleu!" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; "hän tietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin siitä teille ilmoittamasta."

"Mitä sanottekaan!" huudahti Madame kiusaantuneena.

"Minä sanon, että se tahdottiin pimittää teiltä."

"Mutta miksi se minulta salattaisiin?"

"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin nuorelle kuningattarelle, — siinä syy."

Prinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti loukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan. Kuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä puhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset kertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä etsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin kohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la Vallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän suoraan:

"Entä se pienoinen?"

"Mikä pienoinen?" vältteli kuningas.

"Neiti de la Vallière… Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli mennyt tainnuksiin?"

"Hän on yhä kovin huonovointinen", vastasi kuningas teeskennellen mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

"Mutta sehän vahingoittaa huhua, jota teidän oli levitettävä, sire."

"Minkälaista huhua?"

"Että muka olette viehättänyt häneen."

"No, toivoakseni se huhu silti leviää", vastasi kuningas hajamielisesti.

Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.

Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia. Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tämä:

"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina."

"Ei tarina, vaan kertomus."

"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne saapuvilla?"

"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla."

"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?"

"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"

"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla."

"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on aurinkokin, — sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui hänen syliinsä."

"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?"

"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la Vallière kaatui taaksepäin ja…"

"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa."

"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä kuningas oli vähällä pyörtyä."

Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan kiehuvasta suuttumuksesta.

"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen kertoja, herra de Saint-Aignan."

Ja yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa kohti.

118.

Yöllisillä retkillä.

Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti. Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut. Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:

"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?"

"Mitä niin?"

"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen majesteetiltaan."

"Näennäisen?"

"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle suosiollisuutensa."

"Mutta sitä en minä havainnut", vastusti prinssi.

"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa — sen sijaan että olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut luonnollista — hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa, salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"

"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?" kysyi Monsieur.

"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?"

"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että hän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt pikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein."

"Ma foi!", väitti chevalier, "minä puolestani tunnustan, että se jalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti."

"Ja miksi?" tiedusti Filip.

"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa kademielisyyttä", vastasi junkkari häijysti.

Filip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin ärsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.

"Kademielisyyttä!" kivahti prinssi; "kademielisyyttä! Mitä se sana merkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?"

Junkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten toisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin kauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.

"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä", vastasi hän teeskennellyn yksinkertaisesti; "mistä muusta voisi kuningas olla kateellinen?"

"Kah, vai niin", murahti prinssi.

"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo kreiville armoa?" jatkoi junkkari.

"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika, mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo hänelle pahaa enkä hyvää."

Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.

— Hyvä on, hyvä on, — tuumi junkkari itsekseen; — minäpä odotan de Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä minä luulen — Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon — että hän on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan, että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.

Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen yöilmaan.

Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta. Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä, pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille päin.

Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella, joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon puistoon päin.

Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.

"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."

"Hyvä, hyvä", sanoi junkkari; "jääköön huomiseen."

"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties mielellään lukisi heti."

"Vai niin!" elähtyi junkkari; "ja mistä tulleita?"

"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti, ja se lienee hyvinkin tärkeä."

"Calaisista? Kuka lempo minulle sieltä voinee kirjoittaa?"

"Luulin tuntevani teidän ystävänne markiisi de Wardesin käsialan."

"Kah! Tulen heti", huudahti junkkari, unohtaen vakoilun.

Hän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset katosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen junkkarin lukemaan kirjeitänsä.

Päästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo etummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti linnikkoaan.

"Olemmeko vielä kaukanakin siitä puusta?" kysyi hän

"Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta Madamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää näin perille asti."

"Te olette oikeassa."

Ja prinsessa nojasi puuta vasten.

"No, mademoiselle", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, "älkää salatko mitään, sanokaa minulle totuus"

"Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara", virkkoi nuori tyttö vapisevalla äänellä.

"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani; rauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette levoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen alla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa mieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla."

"Oi, kyllä, Madame, — kuningas oli niin lähellä."

"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin joitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?"

"Me uskoimme olevamme ihan yksin, madame."

"Ja teitä oli kolme?"

"Niin, la Vallière, Montalais ja minä."

"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan suhteen?"

"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen majesteettinsa anteeksiannon."

"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla tarpeeton ilmianto teitä vastaan."

"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren, olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."

"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?"

"Emme suinkaan, Madame, — mutta kun toinen niin ihastellen puhui kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan vastakohtaisina."

"Tuo Montalais on sellainen hupakko!" virkahti Madame.

"Oh, Montalais se ei ollut, — hän ei haastanut siitä mitään, vaan la Vallière."

Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei, ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.

"Voi, kyllä, Madame!"

"Ja voitte sen löytää?"

"Vaikka silmät ummessa."

"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin olitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun pensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne."

"Kyllä, Madame."

"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on selvästi kuullut, niin…"

Athénais näkyi jännittyneesti odottavan aloitetun lauseen loppua.

"Niin… minä kyllä puolustan teitä", jatkoi prinsessa tukahtuneella äänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti yhäkin vauhtiaan.

Äkkiä hän seisahtui.

"Mieleeni johtui aatos", virkahti hän.

"Oi, varmastikin hyvä aatos!" sanoi neiti de Tonnay-Charente.

"Montalais kaiketi on yhtä pahasti hämmennyksissään kuin toisetkin?"

"Vähemmän, sillä hän ei puhunut niin paljon kuin la Vallière ja minä."

"Samantekevää, hän kyllä silti auttaa teitä pikku valheella."

"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti esiintyy puolellani."

"Hyvä; minä luulen löytäneeni apukeinon, lapsukainen."

"Se on onnellista!"

"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi sen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de Saint-Aignan oli hänellä seuralaisena."

"Kyllä, Madame."

"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan tahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te kuulutte hänestä lausuneen."

"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran Saint-Aignan tarttuu minun sanoihini!" huudahti Athénais.

Madame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja kiirehti huomauttamaan:

"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa hänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen omasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko kuningas kuullut vai eikö."

"No niin, Madame, hän on kuullut!" äännähti Athénais toivottomasti.

"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki kolme — kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei toisiakaan uskota — tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin läsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella."

"Oi, Madame, kuninkaan kustannuksella! Sitä emme ikinä uskaltaisi sanoa."

"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista naisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki hyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista, la Vallière…"

"Hän oikein tahtoisikin ottaa sanansa takaisin!"

"Oletteko varma siitä?"

"Oh, kyllä, sen takaan."

"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra de Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de Saint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi kuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen arvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle on hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa."

"Ah, madame, te olette hyvä ja viisas kuin enkeli!"

"Tätähän vaatii oma etuni."

"Kuinka niin?"

"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani kokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän, lapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta nyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?"

"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle, Madame, jos suvaitsette."

"Voimmeko siis luottaa Montalaisiin?" aloitti jälleen prinsessa.

"Kyllä, varmasti."

"Hän tekee mitä pyydätte?"

"Kyllä, ilomielin."

"Mutta sitten la Vallière…" vihjasi Madame.

"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on hänestä sietämätöntä."

"Kun hän kuitenkin huomaa oman etunsa mukaiseksi…"

"Minä pelkään, että se ei vaikuta hänen käsityksiinsä."

"Niin, niin", sanoi Madame, "olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin; hän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa nokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen, vaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä naurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt kuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin kauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa kyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin seuduilla, mistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla paimenidyllejään."

Nämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de Tonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin paljon kuin vain tarvitsi.

Tällaisella mielellä saapuivat Madame ja hovineito Kuninkaan tammen luo.

"Nyt olemme perillä", sanoi Tonnay-Charente.

"Saammekin heti nähdä, voidaanko siten kuulla", virkkoi Madame.

"Sh!" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla liikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.

"Huomaattehan jo, että kuulee", sanoi Athénais.

"Miten niin?"

"Kuunnelkaahan."

Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:

"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan häntä rajattomasti, — rakastan kuollakseni!"

Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan. Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei enää kuulunut.

"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."

"Minustako, Madame?"

"Teistä, niin… tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa." Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.

Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:

— Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme mitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu rakastaja.

119.

Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta.

Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten luottavaista haastelua lemmenasioista.

Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus."

"Ah, niin kylläkin", huudahti toinen; "hyvin suuri!"

"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä. Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata rakkauttasi."

"Kuinka niin?" huudahti de Guiche.

"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi surmata itsensä kuin pettäisi sinut, — et huomaa laisinkaan, sanon, että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi, vaan jokaiselle vastaantulijalle."

"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan väittää niin päättömiä, Bragelonne!"

"Minä puhun totta."

"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?"

"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat, vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle, kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi kukaan kuulla."

De Guiche huokasi syvään.

"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään? Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."

"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä sanoja.

"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche."

"Onpa kyllä."

"No, mitä siis vastaatkaan?"

"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin tänäänkään."

"Minä en käsitä."

"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun. Tänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa tyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset voimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun taistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja lähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai kuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan. Sitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos ilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin kannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata itsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi taistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas tullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä lisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää tuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni: antauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni."

"Rakastamaasi ei suinkaan sovi moittia", vastasi Raoul; "syy on sinussa."

"Miksi niin?"

"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen, uutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi sokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat karrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi rakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta rakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten häntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi."

"Kiitos, Raoul."

"Mistä kiität?"

"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua sanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin ajattelet."

"Hoo!" virkkoi Raoul; "sinä erehdyt, Guiche, — aina en sano, mitä ajattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa teeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa."

Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin kahahdusta lehvistössä.

"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche. "Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma. Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua, Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."

Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton! Millaisen?"

"Millaisenko?"

"Niin, millaisen?"

"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne, minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"

"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet hullu!"

"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai turkkilainen armahtaa minua luodillaan."

De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.

Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä, ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään, sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."

Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen, olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän, joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.

Madame odotti, — tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti, kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin käsivarrelle.

He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset tuikkivat.

Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi nähdä jonkun matkaa ympärilleen.

"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."

"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies koneellisesti.

"Niin."

"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.

"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä aaltoon, joka hänet nielee.

"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi Madame.

De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."

"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut niin."

"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."

"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes, onko minua olemassa vai eikö?"

"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin katsahtanutkaan."

De Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.

"Te", sanoi hän, "te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!"

"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."

Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.

"Ah, Madame, Madame!…" sopersi hän.

"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta, ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma, että tämän rakkauden — anteeksi — tämän hulluuden asemesta tarjoatte minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni ottavani vastaan."

Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.

"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä koskaan suostu sellaiseen kauppaan."

"Ja miksi", kysyi Madame, "hylkäätte ystävyyteni?…"

"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."

"Herra kreivi!"

"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen, jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois, kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen. Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."

Mutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin nuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän aikaisemmin oli salannut ilmettään.

"Rakastatte siis minua hyvin suuresti?" kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä huolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä."

"Se on siis toivoton tauti", sanoi Madame nyt hilpeästi, "sairaus, johon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa minulle kätenne… Sehän on jääkylmä!"

De Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat polttavat kädet huulilleen.

"No, rakastakaa minua sitten", myöntyi prinsessa, "koska ei voi toisin olla."

Ja hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen hänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi rakastajatar tehnyt.

De Guichen koko ruumista värisytti.

Madame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä todella rakasti häntä.

"Käsivartenne, kreivi", pyysi hän. "Palatkaamme."

"Oi, madame", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi silmissään. "Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon."

"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?" vastasi toinen. Ja hän vei kreivin Viisikulmiota kohti.

120.

Aramiksen kirjeenvaihtoa.

Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin. Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.

Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin. De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.

Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä. Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei vielä ollut Buckinghamia edempänä!

Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti ajatellen:

— Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi kelloaan.

"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona. Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta esiinny…"

Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti, jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.

— No ihme ja kumma! — ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; — Jumala minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa olekin se salaisuuteni!

Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan, vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään. Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.

Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti, jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä saavuttaa hänet.

Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa. Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.

"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."

"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin asioista, läksin matkalle."

"Onko Pariisissa rauhallista?"

"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."

"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."

"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."

"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten", selitti junkkari.

"Ehkä hän on Madamen luona?" kysyi Fouquet.

"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken kulki ohitsenne, ollut kuningas itse…"

Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa herrasmiehen nimen.

Mutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:

"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas."

Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä ryhmässä, hän lisäsi:

"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä."

"Kuka?" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon läpi.

"Herra Colbert", vastasi junkkari.

"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"

"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."

"Kiitos, monsieur."

Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.

"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"

"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.

"Ja miksi ette?"

"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo… Olen noussut niin korkealle… Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."

Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.

"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna. Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos ne sattuisivat minulle itselleni."

"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin maailmallinen."

"Pyh! Ripityksenä?"

"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet huokasi.

Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin kuin mykällä hymyllään.

"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve", virkkoi hän sitten.

"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut ja tulee tänne päin."

"Colbert?"

"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, — en tahdo, että se myyrä näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."

Aramis puristi hänen kättänsä.

"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on teidät!"

"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa", vastasi Fouquet surumielisesti.

"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti, "me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet, miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"

"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.

"Niin kylläkin… Madamen."

"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista, että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä. Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa. Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä liittolainen."

"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"

"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."

"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla olemaan esittelyvälinekin — kaksi komeata vanhanaikaista kameaa timanttikehyksessä."

"Olen ne nähnyt, — kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."

Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.

"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen Fouquetille kirjeen.

"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa, pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.

Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.

Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja, käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'

Siinä kaikki.

Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.

Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.

Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella — mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin — seuraavan tiedonannon:

'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.

Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'

Ei sanaakaan Madamesta.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.

"Noh?" kysyi Fouquet.

"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"

"En tosiaankaan!"

"Koettakaahan muistella."

"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."

"Varmaankin sama."

"Entä sitten?"

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä iltana."

"Mitä ihmettä?"

"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."

"Jopa nyt jotakin!"

"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."

"Mutta näin odottamatta…"

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi sydämessään.

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä, niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa Sammakosta, joka tahtoi pullistautua härän kokoiseksi."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä, keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi. Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta… Me olemme köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet vähäisten varojemme mukaisesti."

Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur, olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä puutarhoissanne… noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet kuusikymmentä miljoonaa."

"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.

"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan suurellista."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa kannatukseenne?"

"Tietysti, monseigneur."

"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.

"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.

"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää kutsuni kuninkaalle."

"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.

121.

Järjestykseen piintynyt virkamies.

Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä — eikö siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi, mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa laittautuessaan kysyi:

"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière on?"

"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa, nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy… En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä puhutaan."

"Häntä kiitetään siveäksi."

"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun sitä kerran levitellään."

"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni… Ja onko hän hyvää sukua?"

"Ehdottomasti, — markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin… Nyt muistankin ohimennen nähneeni hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista huomaavaisuutta."

"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne ajan."

"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole rakastajaa?"

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä kilpailijoita."

"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.

"Mitä suvaitsette, sire?"

"Muistelen."

"Ah!"

"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."

"Sulhanen!"

"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"

"En."

"Sinä, uutisten kertoja?"

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän majesteettinne sen sulhasen?"

"Pardieu, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta avioliittosopimukselle! Hän on…"

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen, mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"Hän on…?" toisti Saint-Aignan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin, — en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti mennä naimisiin… mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?" kysyi Saint-Aignan.

"Saattoi olla", myönsi kuningas.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Kun olet ne saanut."

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Ei ollenkaan, sire."

"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"

"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Todellakin, sire."

"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."

Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä. Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut, otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen. "Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani vasta myöhään?"

"Kello yhdeksän illalla, sire."

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?" jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen hiippakuntaansa matkustettaessa…"

"Kuka hän sitten on?"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Enpä tosiaan… Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

"Odottaako hän?"

"Hän odottaa, sire."

"No, tulkoonhan sisälle."

Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.

Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa.

"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"

"Niin, sire."

"Vannes on Bretagnessa?"

Aramis kumarsi.

"Lähellä merta?"

Aramis kumarsi jälleen.

"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"

"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."

"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli kuningas.

"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.

"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä seikkaa."

"Mitä niin?"

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies, ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen välinpitämättömyydestään."

"Ja millä tavoin, sire?"

"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."

Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.

"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.

"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."

"Sire…"

"Pidän teidät mielessäni."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Eikö hän siis ole lueskellut?"

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen…"

"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."

"Minusta, sire?"

"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Silloin olin kovin onneton, sire."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte olevanne epäsuosiossa?…"

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt koittaneen?"

"Ja tiedättekö, missä vika oli?"

"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."

"Noh, en suinkaan."

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan riittäisi varoja."

"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."

Fouquet kumarsi.

"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"

"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En — Jumalan kiitos — pane teitä koetukselle, herra Fouquet", vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa alkurahastoksi sodan varalta."

"Viisi tai kuusi miljoonaa!"

"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."

"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

Ludvig punastui mielihyvästä.

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden aikana."

"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire… Teidän majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni. Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.

"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies, uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?" kysyi kuningas hymyillen.

"Niin juuri, sire."

"Selittäkää se minulle."

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, — mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Hallinnollisella alalla, sire?"

"Niin."

"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."

"Todellako?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa. Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt rahojani tulvimasta ulos."

Fouquet kumarsi ääneti.

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen, mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko juhlallisuuksien järjestelyä — korukirjauksia, upeita verhokankaita, ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja hellittämättömällä vihallaan.

122.

Fontainebleau toisella aamutunnilla.

Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli erikoinen lajiansa, — niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia, joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa yötänsä.

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle, mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään, jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi, jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä. Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, — häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, — aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, — silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut — niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja — tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"

"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"

"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"

"Kuinka niin?"

"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."

"Te etsitte minua?"

"Niin, ja yllätin teidät."

"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"

"Hyräilemästä lemmenlauluja."

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Sehän teille sopiikin."

"Minulleko?"

"Teille erityisesti, — jokaisen kauniin ja älykkään naisen pelottomalle suojelijalle."

"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen rakastunut."

"Tekö?"

"Niin."

"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."

Ja peläten — kenties liian myöhään — että Saint-Aignan huomaisi valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi, joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"Ja jota te rakastatte?"

"En sano niin enkä näin, paras… Käsitättehän, ettei sovi noin ilman muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän ohjattavaksenne."

"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"

"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."

"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"

"Kuinka niin?"

"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."

"Ohoh!"

"En koskaan!"

"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"

"Neiti de Tonnay-Charente — se teidän täytyy tietää paremmin kuin kukaan, hyvä kreivi — on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Te laskette leikkiä."

"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."

"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"

"Ei minkäänlaista."

"Ettekö tunnekaan häntä?"

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille mitään erityisiä tietoja hänestä."

Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette minusta noin pääse."

"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."

"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, pardieu! Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin sepitetty."

"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."

"Tunnetteko sen?"

"En, mutta antakaa kuulua."

"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."

"No, onhan sitä siinäkin."

"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."

"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."

"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."

"Minä kuuntelen."

"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja…"

"Pardieu, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun, ystäväiseni."

"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de Guiche.

"En tosiaankaan."

"Siitähän voitte olla hyvillänne?"

"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä hymyillen.

"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."

"Tunnetteko hänet?"

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni Manicampin hupeloa kohtaan."

"Ja se onnistui?"

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, — toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään muuta?"

"On loppusointu jäljellä."

"Mikä loppusointu?"

"Jonka äsken oivalsitte."

"La Vallière?"

"Niin."

Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen seurueeseen, se on totta."

"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti järkevästi."

"Peräti järkevästi?"

"Niin."

"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"

"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."

Saint-Aignan säpsähti.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään halusta saada tietää ystävän nimi.

"En suinkaan, hyvä kreivi… Haluaisin vain runoilla sepitelmäni valmiiksi."

"Millaisen?"

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on jotakin pyhää."

"Ma foi, kyllähän!"

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken harkintakykyni."

"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"

"Hyvästi!"

"Mutta kuulkaahan… Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"

"Kutakuinkin."

"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"

"Toivoakseni."

"No, huomiseen siis."

"Huomiseen; hyvästi!"

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi vielä ja hävisi lehtimajan taakse.

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle, missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan ähmissään siitä — kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut —, että hän ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa — ikäänkuin rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.

123.

Sokkelo.

Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa, Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain juurelle.

Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja kuunteli.

Naisella oli nyt puheenvuoro.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta yllätetyiksi."

"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten tuottaa itselleen vahinkoa — olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi, herra de Manicamp!"

— Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, — tuumi de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin, taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, — minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."

— Montalais! — ajatteli de Saint-Aignan; — yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään… Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Herra de Manicamp!"

"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."

"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."

"Ja minkätähden?"

"Antakaa vain tänne."

"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"

"Vedän teidät luokseni."

"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa siihen viereenne."

"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."

"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.

"Olen varma siitä."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan liian tukalaa."

"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."

"Se on totta."

"Te kirjoititte minulle?"

"Niin tein."

"Mutta miksi kirjoititte?"

"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."

"Niin?"

"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."

"Sen hyvin näen, koska olette siinä."

"Odottakaa toki… Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut täydelliseen epäsuosioon?"

"Surullista kyllä!"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä; hän ei ottanut kuullakseenkaan… Äh, lempo!"

"Mikä tuli?"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."

"Oo!"

"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."

"Kuningas, joka hänet karkoitti!"

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö hän ole puhunut minusta?"

"Ei sanaakaan."

"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"

"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."

"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"

"Tanssilla."

"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"

"Loistavasti."

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy tulla täältä teidän luoksenne."

"Kuinka niin?"

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla, vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

"Minä, mademoiselle."

"Kuka minä?"

"Malicorne, nöyrin palvelijanne."

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!… Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan järjiltänne!"

"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.

"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla vietetty yö ei häntä surmaa."

"Mademoiselle!"

"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle. Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle, vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen, jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea. Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti Montalais.

Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden juurelle.

"A propos, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"

"Kah, se on totta… Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte lehtokujaa…"

"Hyvä on."

"Saavutte vihreään tienristeykseen."

"Hyvä!"

"Näette siinä neljä lehtokäytävää…"

"Mainiota."

"Valitsette niistä yhden…"

"Minkä?"

"Oikeanpuolisen."

"Oikeanpuolisenko?"

"Ei, vasempaan poikkeattekin."

"Peijakas!"

"Ei, ei… malttakaas…"

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle, minä pyydän."

"Se on keskimmäinen."

"Mutta niitähän on neljä."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"

"Ei, Jumala varjelkoon!"

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen onnellisen käytävän."

"Silloin jo pääsette perille."

"Hyvä."

"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."

"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi… hm, yksi vai kaksiko käännöstä… No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta, niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile, että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Mitä vielä?"

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten… kuten… Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni. Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"

"Mahdotonta, monsieur!…" vastasi Montalais Manicampille. "Minut voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi Manicamp mielevästi.

"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.

"Sh!" kuiskasi Manicamp.

"Mikä on?" kysyi Montalais.

"Kuulen askeleita."

"Hyvä Jumala!"

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän… nöyrin palvelijanne!"

Montalais punastui.

"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"

"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.

124.

Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.

Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt tehdä minut onnettomaksi, — vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Minäkö?"

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä katsomaan."

"Oliko se muka tarpeellista!"

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Te siis tahdoitte nähdä minut?"

"Niin juuri."

"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"

"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.

"Mitä! Ettekö?"

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin kanssanne."

"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa! Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."

"Miksette?"

"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."

"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Joko hän on kauankin odottanut?"

"Vähintään tunnin."

"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne tyynesti.

"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa, jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa, — aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin, milloin kiikkuvat tikapuut. Morbleu, sellainen asema, mademoiselle, ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle, että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo lippuni. Ihminen minäkin olen, mordieu, ja ihmisenä pysyn, mikäli en saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan Fontainebleaussa?"

"Minä…"

"Sanokaa suoraan."

"Aavistelin kyllä."

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran päivässä?"

"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."

"Loruja!"

"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."

"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan muu."

"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."

"On jo aikakin."

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä", virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Oo, minua ajatellaan…"

"Kautta kunniani."

"Eikä mitään uutta?"

"Mistä?"

"Virastani Monsieurin taloudessa."

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Entä nyt?"

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole mustasukkainen."

"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"

"Siihen toimitettiin käänne."

"Kertokaa!"

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche, huokailija-poloinen?"

"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."

"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää kädessään."

"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"

"Mitä parhaissa."

"Entä kuninkaaseen?"

"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."

"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?

"La Vallièren."

"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"

"Minkätähden?"

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa asiasta vihiä."

"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne, "eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille: herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä tai hänet."

"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.

"Kuningas!" huudahti Malicorne.

"Tietysti."

"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni, ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Miksen?"

"Koska ette vielä tiedä mitään."

"Mitä onkaan tekeillä?"

"Tänä iltana, nähkääs… eihän kukaan meitä kuunnelle?"

"Ei."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi ketään muuta miestä rakastaa.'"

Malicorne hypähti muurillaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"

"Sanasta sanaan."

"Ja ajatteleeko hän niin?"

"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."

"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli Malicorne.

"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"

"Miten niin?"

"Nuo la Vallièren sanat…"

"Niin?"

"Ne kuninkaalle omistetut sanat…"

"No?"

"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."

"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"

"Kuningas oli itse kuulemassa."

"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."

"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Tepä sen sanoitte."

"Se on kauheata."

"Niinpä kyllä."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään. "Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin, muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Sitä teille tahdoinkin selvittää."

"Pitäkäämme huolta itsestämme."

"Samaa minä ajattelin."

"Avatkaa siis sievät silmänne."

"Ja te isot korvanne."

"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."

"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä, armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"Ei kylläkään."

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"Se on aivan oikein."

"Mutta vain me kahden."

"Olkoon niin!"

"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Olen valmis sen vannomaan."

"Ojentakaa kätenne, — kas niin: kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan kätensä.

"Ja mitä nyt on tehtävä?"

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Sovittu."

"Päätetty."

"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."

"Mitä, hyvää yötä?"

"Tietysti. Palatkaa majataloonne."

"Majatalooni?"

"Niin, ettekö asu Komeassa Riikinkukossa?"

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette, kiittämätön!"

"Hm!"

"Palatkaa siis asuntoonne."

"Kas, siinäpä sitä ollaan!"

"Mitä nyt?"

"Se on käynyt mahdottomaksi."

"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"

"Oli, mutta ei ole enää."

"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla sairasta munkkia."

"Munkkia?"

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet omaan kamariini."

"Teidän kamariinne?"

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Ohhoh!"

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen. Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli. Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että…?" virkahti Montalais.

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan ulkosalla."

"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.

"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.

"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin — voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.

125.

Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.

Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja Komean Riikinkukon majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat. Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo — elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan, joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena — sijaitsi vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti oli kuin olikin vain kaksi. Komea Riikinkukko oli kulmatalo, varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten — jalankulkijoille ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita, etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun rauhallista maisemaa, — puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu muuttamaan Komeasta Riikinkukosta, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta. Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa, miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia toimenpiteitä. Kaikki Komean Riikinkukon huoneistot olivatkin nyt luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan; tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia, saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty. Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään, hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti päässyt livahtamaan Komean Riikinkukon vieraaksi. Nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla, olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali, mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan señor Herrebia. Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa. Kauppias esittäysi herr Bonstettina. Venetsialainen senaattori puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä senaattoria puhuteltiin signor Mariniksi. Skotlantilainen aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki jalkaisin. Tämän lairdin nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia. Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut Komean Riikinkukon isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette, kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi selvästi kehoituksen: — Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta, mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria, se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti sanoi;

"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."

"Tallitiloineen?"

"Niin."

"Mistä alkaen?"

"Heti tästä päivästä, jos sopii."

"Mainiosti."

"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani päähuonetta."

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain pieni viereinen kamari."

"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen perusteella oman tilinsä."

"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.

"Oli sovittu?"

"Sanasta sanaan."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi isännälle.

"Ihan."

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian… sillä olemmehan selvillä, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."

Komean Riikinkukon isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.

— Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, — tuumaili Malicorne; — mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, — tiedättehän, hyvä herra?"

"Aivan niin."

"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."

"Kiitos!"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja ystävästäni?"

"Puhukaa, pardieu. Tehän saatte määrätä."

"Hänen piti tulla, kuten tiedätte…"

"Ja on vielä tulematta."

"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."

"Ei."

"Oletteko varma siitä?"

"Tiedän varmasti."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten voi vastata hänen tulostaan."

"Mutta onhan hän teille sanonut…"

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös verba volant, scripta manent."

"Mitä se merkitsee?"

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani… tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän…"

"Mihin oikeutatte minut?"

"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän hinnan."

"Vuokraamaan pois!"

"Niin."

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

"Kah!"

"On vainkin."

"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia ohjeitaan."

"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:

'Komean Riikinkukon majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa. Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle kirjuriparalle.'