SISÄLLYS: (continued 13)

Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi sen ja vetäytyi pois.

Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.

Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen siitä, — johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset, — että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan. Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa, puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.

Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä oli kerrassaan rauhoittava.

"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt hänen avioelämänsä taivaalla."

Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta minä pidän Madamea sangen vaarallisena."

"Ja missä suhteessa?"

"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti käänny naisiin…"

"Totta kyllä", myönsi Lotringin junkkari naurahtaen.

"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen osoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen mustasukkaisuuden avulla puolison itseensä."

"Syvällistä! Syvällistä!" huudahti junkkari.

"Se on totta!" vahvisti de Guiche.

Eikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten arvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä sydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea kuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää kekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin aamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin arveluttavampaa tehoa.

"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin", vastas Lotringin junkkari, "ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä."

"Olen kuitenkin kuullut", uskalsi de Guiche lausua, "että kuningas on käynyt Madamen luona."

"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas meni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan."

"Niin ollen…?"

"Ei ole mitään muuttunut päivän tehtävissä."

"Ja balettiharjoitus kerrataan tänä iltana?"

"Tietenkin."

"Oletteko varma siitä?"

"Ihan."

Nuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul huolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka salaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi paikaltaan.

"Mitä siis neuvotte minulle?…" kysyi de Guiche junkkarilta.

"Neuvon teitä nukkumaan rauhassa, hyvä kreivi."

"Minä taasen, de Guiche", virkahti Raoul, "annan sinulle aivan vastakkaisen neuvon."

"Minkä, veikkonen?"

"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne saavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja niin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee."

"Mitä! Lähteäkö pois?" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; "ja miksi de Guichen pitäisi lähteä?"

"Koska — ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön — koska kaikki jo puhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen kesken."

De Guiche kalpeni.

"Eihän toki", vastasi junkkari, "ei millään muotoa; te olette saanut vääriä tietoja, herra de Bragelonne."

"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur", vastasi Raoul, "ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä."

Tämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin kumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä pelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.

"Eikö niin", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, "eikö niin, de Guiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi näkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?"

"Monsieur", intti Raoul, "myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse kohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin uhanneen; tiedän Madamen itkeneen."

"Madameko itkenyt?" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä ristiin.

"Ah, kas vain!" sanoi junkkari hymyillen; "sitäpä seikkaa en tiennyt. Olette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de Bragelonne."

"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä kehoitan Guichea poistumaan."

"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä, herra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton."

"Se on tähdellinen toimenpide."

"Mutta minkätähden hän poistuisi? Antakaahan kuulla."

"Onhan nyt kuningaskin puuttunut asiaan ja ottanut sen vakavasti sydämelleen."

"Niinkö!" huudahti de Guiche.

"Joutavia!" väheksyi junkkari; "kuningas pitää paljon kreivistä ja on erityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi matkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa."

"Kuinka niin?"

"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä tai pelkoa."

"Tai pahastusta väärästä epäluulosta", huomautti Bragelonne. "Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, — mikään ei ole helpompaa; sanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja te ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, — sinä olet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua; lähde, lähde, hyvä ystävä!"

"Oh, ei, de Guiche, jääkää", kehoitti junkkari, "jääkää juuri siitä syystä että — kuten herra de Bragelonne huomautti — te olette viaton. Pyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen aivan toista mieltä kuin te."

"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että esitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi lopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta hän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan ensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn, jonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa."

Junkkari hymyili.

"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin", hän mutisi hiljaa itsekseen. Samalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt kreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin näyttäisi raukkamaiselta.

"Ei, ei", hän huudahti, "olen päättänyt. Minä jään, Bragelonne."

"Kelpaan tässä profeetaksi", sanoi Raoul surumielin. "Onnettomuus kohtaa sinua, de Guiche, — soisit vielä menetelleesi toisin!"

"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana; päin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra kreivi."

"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.

"Minulla on siitä taattu tieto."

"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti, "näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin. Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"

Raoul pudisti päätänsä.

"Minulla ei ole enää mitään sanottavana", hän virkkoi.

"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun prinssin läheisimpiin?"

"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun. Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."

Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä apukeinoaan.

"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."

"Ah, niinkö todellakin!" huudahti kreivi.

"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä. Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"

"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin häiriötä."

"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena; olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota Pomonalle, kreivi."

"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion vallassa.

"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin junkkari mennessään.

Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä; hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.

"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota rakastat… No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan sinua…"

"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.

"Miksi niin sanot?"

"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."

"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna, jos sallit minun arvostella niin."

"Millä perusteella hupsuna?"

"No, oletko ihan varma siitä — vastaappas nyt suoraan — että sinä et toivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?"

"Oh, kyllä, ihan varma."

"Niin ollen rakastakin häntä loitommalta."

"Mitä! Vetäytyisinkö sivulle?"

"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla, kun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta muistoa."

"Raoul!"

"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, — rakasta rakkautta, antaen ihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi tulevat, — en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja vastoinkäymisessä, de Guiche."

"Pardieu, sinut otankin aina lukuun kunnon ystävänä."

"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de Guiche, — hyvästi!"

"Etkö sinä tule balettiharjoitukseen, varakreivi?"

"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de Guiche. Hyvästi!"

Kokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret, sitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko niinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi ryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin siihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen edellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään kutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta paljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri taiteilijat olivat piirtäneet Puolijumalain balettia varten, — täten nimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun kuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään piirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa oli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään erittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä melkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä kylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi de Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava, että Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin korkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan esiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli jotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan käly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä kohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka rakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, — vieläpä hän oli saattanut pahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen jonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta kärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä valituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei liiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin herttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan Filip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan kreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä ulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä seurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun Monsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt herttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen huolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli herättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian suurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle huomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on tehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on tuollainen käsitys arvostaan.

Sitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata merkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin Jupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt rahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti tarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja lausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden asianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä, joka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken solmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten lausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig lähestyi kuningattaria ja virkkoi:

"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt valmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa."

Ryhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla kiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.

"Matkustan huomenna", lisäsi hän.

Seurueessa syntyi jännittynyt hiljaisuus.

"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla", lopetti kuningas, "valmistautumaan saattueekseni."

Mielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan Monsieur näytti yhä hiukan jurolta.

Sitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten naisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi de Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:

"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!"

Kreivi kumarsi. Madame kalpeni.

De Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas pitkitti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät tiluksillanne."

Ja tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti, unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta puhutella, ja sopersi:

"En tiedä, ymmärsinkö oikein…"

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.

Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa aavistuksissaan itsepintaisena.

"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja tyrmistynein ilmein.

"Niin, niin, se on totta, niin…"

Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana sohvapieluksille.

"Ja Madame?…" kysyi Raoul.

"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen kätensä taivasta kohti. "Hän!…"

"Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin."

"Mitä hän siis teki?"

"Hän nauroi!"

Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa. Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.

109.

Fontainebleau.

Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.

Herra Colbert hyöri ja hommasi… Aamuisin oli tehtävä laskut yön menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti, millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä. Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan. Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden tuntemattomien kansojen — garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten, kaukaasialaisten ja patagonialaisten — lähetystöjen puheisiin, kun ne ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa ja rakkautta.

Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään toivomuksia, — että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan, jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät, päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla, konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen — ei hennolta ja heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.

Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin, missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston porteilta.

"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."

Ja hän kutsui väkeään… Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan Madamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain luo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut, avonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida kaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen. Tallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.

Suuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja marssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan olevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren edessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai huomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen näky herätti hänen uteliaisuuttaan.

Nuori kuningatar ei ainoastaan itkenyt, vaan myöskin valitti.

"Niin", haastoi hän, "kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee pelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa."

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni", vastasi Itävallan Anna espanjankielellä.

Sitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei ymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä syytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana baños; Maria Teresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.

— Kylpyjä, — ajatteli prinssi, — kylpyjä! Hän näkyy olevan närkästyksissään niistä kylvyistä.

Ja hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä toisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar pahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti häntä lohduttaa, joskin onnistumatta.

Monsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi parhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti. Monsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä ja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen mitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis vain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.

"Mitä haluat, poikani?" kysyi hän.

"Minäkö?… En mitään…" sopersi Filip; "minä hain…"

"Ketä?"

"Hain Madamea, äitini."

"Madame on uimassa."

"Entä kuningas?" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren vapisemaan.

"Kuningas myöskin, koko hovi samoin", vastasi Itävallan Anna.

"Miten siis te, madame…?" ihmetteli Monsieur.

"Oh, minä", virkkoi nuori kuningatar, "minä olen kaikkien huvittelijain kammo."

"Minä nähtävästi samaten", sanoi Monsieur.

Itävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui kyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.

"Onpa tämä surullinen talo", huomautti hän, "vai mitä te ajattelette, äitini?"

"Mutta… ei… ei suinkaan… kaikkihan täällä etsivät huvitusta."

"Sepä totisesti tekeekin ne surullisiksi, joita tämä huvittelu kiusaa."

"Kuinka synkästi tuon lausutkaan, rakas Filipini!"

"Ma foi, puhun kuten ajattelen, äiti."

"Selitähän; mistä sinulla on haittaa?"

"Sitä kysykää kälyltäni, joka vastikään kertoi teille tuskiaan."

"Tuskiaan… mitä?…"

"Niin, minä kuuntelin, — sattumalta vain osuin kuulemaan… Niin, kylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä."

"Oh, hupsuttelua!"

"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta… Baños, sanoi kuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?"

"Toistan sinulle, poikani", vastasi Itävallan Anna, "että kälysi on lapsellisen mustasukkainen."

"Siinä tapauksessa, madame", sanoi prinssi, "tunnustan nöyrästi itseni syypääksi samaan vikaan kuin hänkin."

"Sinäkin, poikani?"

"Niin juuri."

"Sinäkin, sinäkin olet mustasukkainen noiden kylpyjen johdosta?"

"Totta tosiaan!"

"Oo!"

"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta kuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä minulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi tyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?"

"Mutta, rakas Filip", nuhteli Itävallan Anna, "sinähän puhut järjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja saanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin pois Fontainebleausta?"

"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."

"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!"

"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen, luulevainen, luulevainen!"

"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene puolustautumaan moisilta houreilta."

Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä, ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan, kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"

110

Kylpy.

Valvinsissa — kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla — oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita kaikki saapuvilla olevat runoilijat — ja jokainen innostui runoilijaksi Madamen nähdessään —, nuo kaksikymmentä nelistävää runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö, ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.

Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo, ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos, kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä; hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.

Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija, jonka pitkä häntä lakaisi maata, — koko ruumiiltaan tahrattoman valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa. Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.

Kuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien, peitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen painostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja karauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin Dianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä vilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.

Hänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan päässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä kuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien hevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat siihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten säädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä sommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa, kohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa Monsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka todella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa. Sillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan kuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä puhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät ratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä tömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset, luottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut vihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä levisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti kirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen valituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät parvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä tiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti tielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma kaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan hurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän käsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi hänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi olevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan — toista etenkin.

Mutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle vastattiin, että herttua nukkui.

Ja sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi kuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan ja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen. Mitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig XIV:lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö arvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun päätyttyä palasi äitinsä luota.

Ja kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme lukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet tietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme ilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.

111.

Perhospyynti.

Palatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen ajatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun, jonka käsiala näytti muunnetulta.

Hän avasi sen ja luki:

"Tulkaa pian, minulla on tuhat asiaa teille sanottavana."

Ei ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet, jotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta, jotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun välisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle paljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään Madamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä, vaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen lähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä olevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.

Madame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja värihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin lehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa juoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli tämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai hänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut maahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi nurmelta pökertyneenä.

"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen, "tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."

Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin, yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa. Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen hattuunsa.

"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?" kysyi hän.

"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi, mutta kaikkien näkyvissä pysyen."

"Niin minunkin", vastasi Ludvig.

"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!"

"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä tärkeämpää."

"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa."

"Teiltä! Ja minkätähden?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia toisillemme kerrottavana!"

"Mitä teille sitten on tapahtunut?"

"Tahdotteko, että minä aloitan?"

"Minä olenkin jo pahimman ilmaissut."

"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka vei minut huoneeseensa."

"Oh, leskikuningatar!" virkahti Madame levottomana; "se kuulostaa vakavalta."

"Sitä se onkin. Hän, katsokaas… Mutta sallikaa minulle ensin pieni johdanto."

"Puhukaa, sire."

"Eikö Monsieur ole koskaan puhunut teille minusta?"

"Useinkin."

"Eikö Monsieur ole koskaan maininnut mustasukkaisuudestaan?"

"Oh, vielä useammin."

"Minua kohtaan?"

"Ei, vaan…"

"Niin, minä tiedän, tarkoitatte Buckinghamia, de Guichea."

"Aivan."

"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen minusta."

"Kas sitä!" äännähti prinsessa veitikkamaisesti hymyillen.

"Ja kuitenkaan emme mielestäni koskaan ole antaneet aihetta…"

"Emme koskaan! En ainakaan minä… Mutta miten olette saanut tietää Monsieurin luulevaisuudesta?"

"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut hänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän…"

"Sanokaa, sanokaa vain."

"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen kohtuuttomaan epäluuloisuuteen."

"Te olette kovin hyvä, sire."

"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan liian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen."

"Eikö hänen olisi ollut parempi olla laisinkaan välittämättä?"

"Sitä minäkin sanoin."

"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi haastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta huomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, — siihen ei meillä ole mitään halua?"

Ja hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen, joka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin povessa.

"Ei, se on totta", huokasi Ludvig.

"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy minun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te käytöstämme: onko siinä mitään vikaa?"

"Oh, tietysti seurustelemme kaikin puolin sopivasti."

"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin voisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?… Minulle te olette veli, ette mitään enempää."

Kuningas rypisti kulmiaan. Madame jatkoi:

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla…"

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti. "Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"Mitä sanottekaan!"

"No… ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä ollessanne lähelläni."

"Voi, sire… sitähän en sano… minun ystävyyteni…"

"Henriette… riittää… pyydän vieläkin… Jos luulette minun olevan marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän kohtauksemme… kädenpuristuksemme… vaihtamamme silmäykset… Anteeksi, anteeksi… niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä aiotte sanoa."

Hän kätki päänsä käsiinsä.

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä… Luulee saaneensa ystävän, ja siinä onkin urkkija… ystävättären, ja puhutteleekin vain… sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!" jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!"

"Maria Thérèsia?"

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt. Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Ja minulle", tokaisi Madamen katse.

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan baños, jota kuningatar hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi minuuttia kului siten.

112.

Mitä perhosia pyytäessään saa.

Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"No siis…?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Mitä tahdotte sanoa?" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.

"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen."

"Mihin päätökseen?"

"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne."

"Milloin?"

"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta."

"Mitä silloin sanoittekaan?" kysyi Ludvig levottomana.

"Ettekö sitä enää muista, sire?"

"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin pian!"

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette; "mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Hyvä Jumala!"

"Ja minä taivun siihen."

"No, sanokaa, mikä se koettelemus on."

"Ero!"

"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?"

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta itseäni vastaan… Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!" huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, — ja lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti…"

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän muutoksen kärsivällisemmin?"

"Julmuri?"

"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."

Kuningas katsahti ympärilleen.

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan, Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut…" Henriette kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi. "Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne… tai pikemminkin sydämenne keksisi mitään muuta?"

"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta mustasukkaisuuteen, — siis rakastamalla vain häntä."

"Oh, minä odotin parempaa."

"Mitä niin?"

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Teeskenteleminen on vaikeata, sire."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?"

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Mikä siis?"

"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta."

"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin."

"Vaikkakin, — mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista, että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Miksi niin?"

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa. Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja nerokas tohtori Dawley — ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä, olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän, 'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen onnistuakseni parantamaan toisen.'"

"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas hymyillen.

"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley, Darley… mikä hänen nimensä olikaan?"

"Dawley."

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan, että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa, sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä. Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on nuoruutta ja kauneutta."

"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."

"Niinkö teistä tuntuu, sire?"

"Ehdottomasti."

"No, se on sitten minunkin arvostelmani."

"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente on liian kaunis viitaksi."

"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.

"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta; sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla, jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni, huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän, Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla hellät ajatukset, joita minussa herätätte, — hänelle osoitan katseen, jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä, huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.

"Niin."

"Eikö hän sovi teille, sire?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, — hän on laiha, melkein näivettynyt!"

"No, olenko minä sitten lihava?"

"Mutta hän on kamalan surullinen!"

"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta hilpeydestä."

"Mutta hän ontuu!"

"Niinkö luulette?"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Niin, mutta hän on hovineitojani, — ottakaa se huomioon."

"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?"

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne. Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä, jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"Joka ontuu."

"Juuri hiukan."

"Joka ei koskaan avaa suutansa."

"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin."

"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille."

"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan."

"Henriette!"

"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?"

"Ah, niin!"

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen. Alistukaa sopimukseemme."

"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä vaatisitte."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

Ja Madame purskahti nauruun.

"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!"

"Siihen olisi minulla kyllä oikeus."

"Olkoon menneeksi."

"Sopimus on siis tehty?"

"Allekirjoitettu."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden, kuninkaan lemmellisyyden?"

"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten."

"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?"

"Niin toivon."

"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?"

"Varmasti."

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa siten panetelluksi?"

"Voi, onko hän väärässä?" kuiskasi kuningas hellästi.

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta myötätuntoa?"

"Ei, ei", änkytti kuningas. "Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta."

"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette. Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin kello kymmeneltä."

"Nytkö jo?"

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin silmät."

"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!"

"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?"

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni… Tekö varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?… Mutta tehän aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, — silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin. Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä. Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni, riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte, että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin, ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että eroamme?"

"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan."

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen, niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä…"

"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista."

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.

113.

Vuodenaikojen tanssikuvaelma.

Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Onko teillä käyttövaroja?"

"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire", vastasi Saint-Aignan.

"Ahaa, hyvä on."

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan alkavaksi."

"Tulkoon hän siis nyt."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis paikoillenne, hyvät herrat!"

Saint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin ikkunan luo.

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän. "Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Kuinka niin?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi, tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne rahastoon."

"No?"

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Kaikki neljä?"

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?"

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja kirkasti inha ilahdus.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ludvig.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan.

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä, "sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, — se on varsin suuri summa."

Colbert kalpeni.

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen hanke."

"Enpä kyllä, herra Colbert."

"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan."

"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur."

"Mitä, sire, — eikö teidän majesteettinne enää usko, että suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin."

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se on silloin vain tehokkaampaa."

"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?"

"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire."

"Te saatte minun yksityisestä rahastostani."

Colbert kumarsi.

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, — laatimani toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä, neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla. Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan, jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö. Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas, keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä. Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan, ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas, ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen seisomaan.

"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien tanssia."

"Kyllä; se on peruutettu."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää, kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Mutta, kreivi, en sitten…"

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi; mutta…"

"Mutta mitä?"

"Kreivi de Guiche on täällä."

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?… Oletteko varma siitä?…"

"Täydessä balettiasussaan, sire."

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle, näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä, saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan, katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus, taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut teitä takaisin, kreivi."

"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman. Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan; Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, — kun tämän aikakauden alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, — kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta, käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.

114.

Fontainebleaun puiston luonnottaret.

Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen, ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin, kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla. Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi. Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi. Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, — että de Guiche näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman. Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa. Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi. De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä tyynenä:

"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni."

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niinkö teistä tuntuu?" virkahti Madame yli olkansa.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?" kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, — ja sydän täynnä tuskaa ja vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"Kuulitteko, mesdamoiselles?" kysyi prinsessa.

"Mitä niin, Madame?"

"Mitä kreivi de Guiche sanoi."

"Emme."

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä mielenkarvauden puuskasta, tai kenties — sellainen on ihmissydän — hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä, joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, — ja ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä, kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Hyvää iltaa, mademoiselle!" tervehti hän elähtyen.

"Hyvää iltaa, herra kreivi!"

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti, "sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin; kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Minä? Ei, en tietääkseni."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, — muistan sen ja olen siitä hyvilläni, mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Minä?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, — pyydän tuhannesti anteeksi. Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan mullistanut mieleni."

"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"

"Niinkö luulette?… Hyvin vastaan… kenties… niin…"

"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?"

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

Neiti de la Vallière säpsähti nimestä.

"Miksi sitä kysytte?" sanoi hän.

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche. "Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte kärsivän julmasti."

"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!"

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, — ja varakreivi de Bragelonne, jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle, hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."

"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.

"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"

"Ei."

"Eikä koko näytelmäkään?"

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle tuottaa mielihyvää…"

"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan kekseliäs."

"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä, jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa, kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon. Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin paljon haaveilimme?"

"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.

"Niin."

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne…"

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei, pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät lymyyn.

"Se on herra de Guiche", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten korvaan.

"Varakreivi de Bragelonne", supatti tämä la Vallièrelle.

Nuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä puhuttelinkin."

"Olet siis varma?"

"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin."

"Kuinka niin?"

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

Nuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät", huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni… mutta…"

"Mutta mitä?"

"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan liitollemme."

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?" huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

Athénais remahti nauruun.

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain; "käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta — edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin, täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia. Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla; alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan. Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi. Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat noustessaan taivasta kohti.

115.

Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.

Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä, jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière, "johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä, ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!" virkkoi Montalais.

"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?" jupisi kaunis neitonen.

"Onhan hän toki komea mies?"

"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni."

"Siinäpä se."

"Sanon enemmänkin, — hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä pulskin ja…"

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen sammalpenkillä.

"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle."

"Minä pelkään vain miehiä", sanoi Athénais.

"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?"

"Lopeta jo se naljailu… Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche esiintyy Madamea kohtaan."

"Kreiviparka!" surkutteli la Vallière.

"Miksi parka?… Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen nainen."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän, "ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret: rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

Montalais remahti nauramaan. "Sydän, silmät, — voi siirappia!" ivasi hän.

"Puhun omasta puolestani", vastasi la Vallière.

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta kylmäkiskoisesti.

"Etkö sinä ajattele samoin?" kysyi Louise.

"Kyllähän, — mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin se jää kreivin eduksi."

"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."

"Millä tavoin?"

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän. "Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä, antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen, niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä ei enää muuta olekaan."

"Voi, voi!" hymähti la Vallière.

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"

"Oi, joka jäsenestäni!" vastasi ilvehtijä.

"Laskenet leikkiä, Aure?" virkkoi Louise.

"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta…"

"Mutta mitä?"

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten leikkiä, — mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei tulekaan mitään."

"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.

"Ihan surkeasti."

"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun valinnan?"

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa: unelmoitsen keisareista ja tapaan vain…"

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Aure!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi; miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin. Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni. Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan äänensävyyn.

"Inhoittavaa!" jupisi Louise.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua", pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy; hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme. Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti; "minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin sorrolta."

"La Vallière vain ei hiisku mitään."

"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot, jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!" sanoi Montalais.

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle, saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee langennutta!"

"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee, mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, — sitä, nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin. Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden, uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä käytännössä toteuta!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi. Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt keimailuun."

"Oh!" huudahti la Vallière.

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun, että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä, mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja kyyneltymäisillään.

Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.

"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."

"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, — poikaparalta, joka on tuntenut sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan — jos saamme sinua uskoa — ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi Athénais la Vallièrelle.

"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen käteensä.

"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista, sitä vakuutan vieläkin."

"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"

"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla, hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla, hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Vaikka vain, mutta niin on asia!"

"Joutavia, — sehän on mahdotonta!"

"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"

"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua."

"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka."

"Mikä? Anna kuulla."

"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani enkä rakastakaan."

"Mitä, etkö muka rakasta häntä?"

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, — että hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais: "eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä… Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä täyttänyt… millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Hupsuja, hupsujahan te olette!" jupisi Louise.

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden sanoja."

"Varmasti!"

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais. "Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Minkälaisen?"

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan, eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes tunne."

"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?"

"En."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"Ja näenkin niillä hyvin."

"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?"

"Kyllä jokseenkin."

"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan."

"En osaa muutakaan sanoa."

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de Guichea, herra…?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."

"Se ei ole ihanne."

"Se on siis sittenkin olemassa?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra… kuka se nyt olisikaan? — vaikka kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin suusta.

La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle pyörtänölle.

116.

Kuningas on huolissaan.

Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan, että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille vain, Saint-Aignan."

"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."

"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"He ovat jo kaukana."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät, kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?"

"Dame, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta, sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide meistä."

"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta."

"Millä tavoin?"

"Parbleu, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui minusta, oli hurmaava ääni."

"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne."

"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni."

"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli."

"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, — eikö se siis olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia kuin neiti de la Vallièren!"

"Onhan toisella niin lumoava ääni!"

"Kellä toisella?"

"Aurinkoon rakastuneella."

"Saint-Aignan!"

"Anteeksi, sire!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta, jota olen sinulle osoittanut."

"Kuinka!"

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, — minä olen uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän asian!"

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa puhuttavaksi."

"Saatte olla huoletta, sire."

"Sinä lupaat?"

"Annan kunniasanani, sire."

— Hyvä! — ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; — sitä varmemmin nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas, me olemmekin eksyneet."

"No, emme pahastikaan."

"Minne tästä veräjästä pääsee?"

"Teiden risteykseen, sire."

"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen rinnalla."

"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle, jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani… sanalla sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen…"

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, — teillä on vielä yltäkyllin aikaa muuhun."

"Kuinka niin?"

"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten. Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan, mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?" kysyi hän.

"Voihketta?"

"Niin, kuuntele."

"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin."

"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.

"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.

"Rientäkäämme!"

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli. Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen avuttomaksi. Kuka hän on?"

"Neiti de la Vallière, sire."

"Neiti de la Vallière!"

"Hän pyörtyi…"

"Voi, hyvä Jumala", surkutteli kuningas; "lapsiparka! Pian, pian lääkäri!"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea. Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle. Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!" vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi: "Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Mistä onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti; muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee johtunut?"

Mutta hiljaa hän lisäsi:

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä, olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

Ja hän nousi.

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."

117.

Kuninkaan salaisuus.

Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan", kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.

"Niin, — hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne, sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan, "mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se salaisuus?"

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Hänen nimensä siis?"

"Hän on neiti de Tonnay-Charente."

"Onko hän kaunis?"

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät peloittanut pakoon."

"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut Bastiljiin."

"Minkätähden?"

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne, joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin. Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, — hän ei tahdo sallia minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä, ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la Vallière-paran luo."

— Haa, — ajatteli Saint-Aignan, — mutta onpa se todellakin voimakas intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä; hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho; sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, — niin syventynyt hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

La Vallière ei vastannut mitään.

"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton terveydestäsi."

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun vointiani?"

"Niin", vastasi Montalais.

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa ympärilleen.

"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin korvaan.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa. Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan osaa sanoa."

"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties väsymys…"

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta, "väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de Tonnay-Charenten kanssa."

"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi minulle."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"Se oli mies, se oli mies!" parahti Louise; "siellä oli joku väijymässä?"

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen, koettaen täten salata punastustaan.