SISÄLLYS: (continued 12)

"Ei, monsieur", vastasi nuori mies yksinkertaisesti, "en ollenkaan tiedä."

"Mutta se on mahdotonta!" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta. "Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte raivoissanne."

"Niin olinkin ensimmäisenä päivänä"

"Ja miksette enää?"

"Olen harkinnut."

"Ihmeellistä", mutisi Aramis.

"Eikö hän ole hämmästyttävä ilmiö?" kuiskasi Baisemeaux.

"Ja mitä olette harkinnut, — jos saan vaivata teitä?" kysyi Aramis.

"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt mitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua."

"Mutta mitä on vankeus muuta kuin rangaistus?" huomautti Aramis.

"Voi", vastasi nuori mies, "en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä nyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut seitsemän vuotta sitten."

"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin saattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta."

"Minä siedän sitä."

"Siinä varmuudessa, että ennen pitkää pääsette vapaaksi?"

"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur: toivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä päivältä."

"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut vapaa aikaisemmin?"

"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta", selitti nuori mies. "Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli vapauttaa minut myöhemmin?"

"Kuinka vanha olette?"

"En tiedä."

"Mikä onkaan nimenne?"

"Olen unohtanut, millä nimellä minua puhuteltiin."

"Vanhempanne?"

"Heitä en ole koskaan tuntenut. Kasvattajani eivät sanoneet minua pojakseen."

"Olitteko erityisesti kiintynyt kehenkään, ennen kuin tulitte tänne?"

"Rakastin hoitajatartani ja kukkiani."

"Siinä kaikki?"

"Pidin myös paljon kamaripalvelijastani."

"Surette tietysti sitä hoitajatarta ja palvelijaa?"

"Itkin kauan heidän kuolemaansa."

"Kuolivatko he ennen kuin tulitte tänne vai jälkeenpäin?"

"Sen päivän aattona, jona minut vietiin pois."

"Molemmat yhtaikaa?"

"Samana päivänä kumpainenkin."

"Ja millä tavoin teidät vietiin?"

"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden ovet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne."

"Tuntisitteko sen miehen?"

"Hänellä oli naamio."

"Eikö olekin merkillinen juttu?" kuiskasi Baisemeaux Aramikselle.

Kirkkoruhtinas hengitti työläästi.

"On, eriskummainen", jupisi hän.

"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut minulle niin paljon kuin nyt teille."

"Kenties ette ole sattunut niin tiedustelemaankaan", arveli Aramis.

"Mahdollista kyllä", myönsi Baisemeaux, "sillä minä en ole yhtään utelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?"

"Varsin sievässä todellakin."

"Matot lattialla…"

"Niinpä nyt näen, ja komeat."

"Lyön vetoa, että hän ei asunut näin hyvin ennen tänne tuloaan."

"Sen uskon."

Aramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: "Onko luonanne tällaikaa käynyt ketään vierasta?"

"Oh, kyllä, — kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle ja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme kahden kesken."

"Ja mitä hän puhui?"

Nuori mies hymyili raskasmielisesti.

"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, — olinko tyytyväinen ja enkö alkanut ikävystyä."

"Ja niinkö hän vain läksi tiehensä?"

"Hän sulki minut syliinsä, painoi sydäntään vasten ja suuteli minua."

"Muistatteko hänet ulkomuodoltakin?"

"Ihan hyvin."

"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet muuallakin?"

"Aivan varmasti!"

Tyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa Baisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.

"Jokohan lähdemme?" sanoi hän pikaisesti piispalle.

Tämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. "Kyllä minun puolestani", virkkoi hän.

Nuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla kumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus näkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän taivutti päänsä hyvin syvään.

He poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. "No, mitä sanotte tästä kaikesta?" kysyi kuvernööri portaissa.

"Olen keksinyt salaisuuden", vastasi toinen.

"Pyh! Millaisen muka?"

"Siinä talossa on tapahtunut salamurha."

"Mitä kummaa!"

"Kuulittehan, — palvelija ja hoitajatar kuolleet samana päivänä?"

"Mitä siitä?"

"Myrkytys."

"Kah!"

"Mitä arvelette?"

"Se voisikin olla totta… Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen villitty?"

"Eihän nyt toki! Noin hiljainen lapsipoloinenko olisi raaka murhaaja?"

"No, sitähän minäkin!"

"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän on nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan."

"Diable, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen kaksin verroin visummaksi."

"Oh, eipä hänellä näy olevan halua karkaamiseen."

"Vangeista ei voi koskaan tietää."

"Onko hänellä kirjoja?"

"Ei ollenkaan; niistä on ehdoton kielto annettu."

"Ehdoton kielto?"

"Mazarinin omasta kädestä."

"Teillä on sellainen määräys hallussanne?"

"Niin, monseigneur; tahdotteko nähdä sen, tullessanne ottamaan viittanne?"

"En ole koskaan nähnyt kardinaalivainajan käsialaa."

"Se on erikoisen varmasti kyhätty; koko kirjelmässä vain yksi korjaus."

"Vai on sentään korjauskin. Miten hän on muuttanut?"

"Numeron parantanut. Siinä on ollut ensin: päiväraha 50 livreä."

"Siis niinkuin täysiverisellä prinssillä?"

"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty yli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin…"

"Mitä niin?"

"Te ette puhu mitään siitä yhdennäköisyydestä."

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei ole olemassa."

"Mitä hullua!"

"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, taikka jos se esiintyy muutenkin, olisi mielestäni teidänkin parempi olla siitä puhumatta."

"Niinkö!"

"Käsitättehän, että kuningas pahastuisi teille ikipäiviksi, jos kuulisi teidän avittavan sellaisen huhun leviämistä, että joku hänen alamaisensa julkeaa olla hänen näköisensä."

"Tuhannen tulimmaista, se on totta!" tunnusti Baisemeaux kauhistuen; "mutta minä en ole puhunutkaan koko asiasta muille kuin teille, ja saanhan täydellisesti luottaa teidän vaiteliaisuuteenne, monseigneur."

"Olkaa huoletta", rauhoitti Aramis katsomatta tarpeelliseksi muistuttaa, mitä kuvernööri oli äsken kerskannut prinssien tarjoamista lahjuksista.

"Ette taida välittää siitä kardinaalin kirjelmästä?" virkkoi Baisemeaux järkkyneenä.

"Voisihan sitä katsoa."

Siten pakisten he olivat tulleet takaisin kuvernöörin huoneistoon. Baisemeaux otti kaapistaan samanlaisen vankan niteen kuin äskenkin oli vieraalle näyttänyt, mutta lukollisen. Sen avain kuului pieneen kimppuun, jota hän aina piti renkaassa mukanaan. Laskien kirjan pöydälle hän selasi esiin M-kirjaimen ja näytti vieraalleen siihen kohtaan liitetyn kirjeen loppupäätä:

'Ei mitään kirjoja, liinavaatteet hienointa lajia, puvut aistikkaita. Ei kävelyjä, ei vartijan muutoksia, ei minkäänlaista yhteyttä ulkopuolelle.

Soittokapineita; kaikkia viihdytyksen välineitä, joita ei edellä kielletä; päiväraha 15 livreä. Kuvernöörin sopii anoa lisää, ellei se riitä.'

"Kas tosiaan", virkahti Baisemeaux, "olinkin unohtanut, että pitää pyytää korotusta."

Aramis sulki niteen.

"Niin", sanoi hän, "Mazarinin käsialaa se epäilemättä on. No, hyvä kuvernööri", hän jatkoi ikäänkuin jo menetettyään kaiken harrastuksensa äskeiseen puheenaineeseen, "siirtykäämme väliemme loppuselvitykseen, jos suvaitsette."

"Minkähän maksuajan sopisimmekaan? Määrätkää itse."

"Turha panna määräaikaa; kirjoittakaa minulle pelkästään kuitti sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista."

"Lankeava milloin hyvänsä?"

"Vaadittaessa, niin. Mutta ymmärrättehän, etten vaadi ennen kuin itse haluatte järjestää toisin."

"Oh, sitä en pelkää", sanoi Baisemeaux hymyillen; "mutta olen jo antanut teille kaksi kuittia."

"Ne revinkin nyt."

Ja näytettyään molemmat kuitit kuvernöörille Aramis nyppi ne palasiksi.

Sellainen luottamuksen osoitus tehosi kuvernööriin erinomaisesti. Epäröimättä hän kirjoitti sadanviidenkymmenentuhannen frangin velkasitoumuksen, jonka kirkkoruhtinas oli oikeutettu jättämään perittäväksi miten hyväksi näki. Aramis oli tarkannut kynän kulkua kuvernöörin olan yli ja pisti paperin taskuunsa näköjään lukemattomana, mikä seikka antoi Baisemeauxille lopullisen takeen siitä, että saamamies piti koko lainamuotoa vain kohteliaisuutena, paljonkaan välittämättä rahoista.

"Ettehän toivoakseni pahastune minulle", virkkoi Aramis sitten, "jos vien teiltä jonkun vangin?"

"Millä tavoin?"

"Hankkimalla hänelle armahduksen, tietysti. Olenhan jo huomauttanut teille, että tuo Seldon-parka herättää erityistä myötätuntoani."

"No, se on teidän asianne; toimikaa vain parhaanne mukaan. Minä tiedän, että teillä on pitkä käsivarsi ja avoin käsi."

"Hyvästi siis!"

Ja Aramis lähti vankilanpäällikön siunausten saattelemana.

100.

Ystävättäret.

Samaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja, pysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä vielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori säätyläisnainen kahisevassa silkissä.

Kun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä lukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt laittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa. Markiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen silmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta. Vieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut hänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:

"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut hovihuvituksiin?"

"En ollut edes hääjuhlallisuuksia katsomassa."

"Mitä siis teet?"

"Varustelen lähtöä Bellièreen."

"Bellièreen!"

"Niin."

"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, — näytät hiukan riutuneelta."

"Ei, kyllä vointini on erinomainen."

"Sepä hauskaa, olin sinusta levoton. Arvaappas, mitä minulle on sanottu?"

"Puhutaanhan niin paljon?"

"Mutta sinusta kerrotaan ihan merkillistä."

"Sinulla on kuulijakuntasi jännittämisen taito, Marguerite."

"Katsos, pelkään pahastuttavani sinua."

"Oh, älä turhia! Olet itsekin ihaillut tyynimielisyyttäni."

"No niin, — sanotaan, että… Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä sinulle."

"Älkäämme siis puhuko siitä enää", sanoi markiisitar, joka arveli, että tuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä uteliaisuutta.

"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"

"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."

"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!" vastasi rouva Vanel pahanilkisesti.

"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."

Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa ampumiselle huudahti ystävätär:

"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!"

Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää punastustaan.

"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.

"Oh, eihän sinua panetella, Elise!"

"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti halvenneta?"

"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole panettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen — vaikka sinä et antanut minun lopettaa — sinun ei edes uskota antautuneen sen rakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi kaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi varjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä vaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni olikin."

"Sinulla on sukkeluutta, Marguerite", sanoi markiisitar vapisten.

"Aina sinä imartelet minua, Elise… Sanalla sanoen, sinua ylistellään taipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko sinua… Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?"

"Minäkö?"

"Niin, olethan ihan punastuksissasi ja mykkänä."

"Koetan miettiä", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit silmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, "mihin saatoitkaan viitata, kun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen."

"Ahaa!" sanoi rouva Vanel nauraen; "sinä aprikoit sitä?"

"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi laskutehtävän… kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan oppineesti… etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän piti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä."

"En käsitä, mitä tahdot sanoa."

"Mikään ei toki ole yksinkertaisempaa. Väitäthän, että olen rakastunut?"

"Minulle on niin kerrottu."

"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen käsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?"

"Kyllähän, mainitaan sekin."

"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun sinä et ilmaise."

"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun tarvinnut erityisesti etsiä sitä."

"Minua ihmetyttää Danaen mainitseminen. Sehän viittaa kultasateeseen?"

"Niin, Jupiter tosiaan pääsi hänen lähelleen kultasateeksi muuttuneena."

"Rakastajani siis… hän, jonka sinä minulle annat…"

"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi yhteyteen."

"Mutta vihamieliset ihmiset ovat sinun kuullesi asettaneet…"

"Tahdotko, että nimeän hänet?"

"Puoli tuntia jo olet odotuttanut."

"Saat kuulla sen. Älä säikähdä, se on mahtava mies."

"Hyvä!"

Markiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan lähestyessä.

"Se on hyvin äveriäs mies", jatkoi Marguerite, "kenties koko valtakunnan rikkain. Se on —" markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä — "Buckinghamin herttua!" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.

Juoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan aiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki naisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet, jotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de Thoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.

"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi", virkkoi hän; "hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila… En ole koskaan nähnyt herra de Buckinghamia."

"Et koskaan?" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.

"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui Pariisiin."

"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."

Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.

"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"

"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."

"Ehdotat minulle ajoretkeä?"

"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa."

"En ole pukeutunut, Marguerite, ja… jos haluat jutella rauhassa, niin Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."

"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt… Kaipasin saada tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."

"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen katveessa."

"Minulle se ei ole samaa… Vincennesissä olisin edes lähellä sitä paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet." Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä vielä ajattelen Saint-Mandéta?"

"Saint-Mandéta!" huudahti rouva de Bellière.

Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta miekkaa ottelun alkuerässä.

"Sinä… ylpeällä luonnollasi?" virkkoi markiisitar halveksivasti.

"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen… En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."

Rouva de Bellière liikahti tahattomasti.

— Hän on mustasukkainen, — ajatteli rouva Vanel.

"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra de Buckingh… yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä Vincennesiin… Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"

"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa minua."

"Mitenkä?"

"Olet useinkin opastanut minua pulmissani."

"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin anteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta loukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi."

"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua", huomautti Marguerite Vanel neitsyellisen viattomasti.

"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään ole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta sinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni, ja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit."

"Ah, olet ennakkoluuloinen?"

"Mainitsemasi huokaukset antavat selvän perusteen päätelmiin."

"Voi, nyt sorrat minua!" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki voimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen iskun; "sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä minussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole tietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin ajatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista, niin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan nyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi."

"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?" äännähti markiisitar painaen kätensä sydämelleen.

"Etkö siis tiedä?"

"En mitään", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen lamaannuksessa.

"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra Fouquetilta herra Colbertille."

"Niin, sitä kyllä puhutaan."

"Se onkin luonnollista Belle-Islen vehkeen paljastumisen jälkeen."

"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra Fouquetin kunniaksi."

Marquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä hetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.

"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni, vaan hänen pelastuksensa", ilmoitti rouva Vanel. "Kolmen päivän kuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!"

"Ohoh, sepä joutuisaa menoa!" virkahti markiisitar hymyillen vuorostaan.

"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla. Mutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna."

"Millä perusteella?"

"Mitä nöyryyttävimmästä syystä: yli-intendentillä ei ole enää rahoja."

"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja huomenna nostaa miljoonia."

"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli kaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja saivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat kuolleet."

"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita tutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi."

"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, — mutta ikävää vain on, että sinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston, mistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat."

"Miljoonat?" toisti markiisitar säikähtyen.

"Neljä… parillinen luku."

"Kunnotonta!" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen kiduttamana… "Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää", vastasi hän miehuullisesti.

"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen", tuumi Marguerite, "niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden kuluttua."

"Kuningas aikoo yhä saada häneltä suuria summia?"

"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."

"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä… Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin katkerasti?"

"Ei uskoakseni rakastakaan… Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, — hän edistyy pitkälle."

"Hänestä tulee rahaministeri?"

"Luultavasti… No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni, johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa… jota hän katuukin, kuten olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää mahtavuutensa sokaise."

Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan, huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.

"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi murjomasta voitettua vihollista.

"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua alttiiksi korskealle torjumiselle… Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen. Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"

Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.

"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä hän siis todellakin luki minun saapuessani!"

Ja hän vuorostaan syöksähti ulos.

Tällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen ehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin patsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos jalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului juuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin edustalta kadulle.

101

Markiisittaren kalleudet.

Isku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi jonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan hän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.

Suuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa seuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut puheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti edisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan tunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena riemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen menetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa entisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin vihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin arvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII:n viimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta, jolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella kullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja heitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut. Markiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia ja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät sitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa, suoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana ryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?" kysyi hän kamarineidolta, joka astui sisään.

"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle vasta kolmen päivän kuluttua."

"Kaikki koristeeni ja arvopaperini ovat kuitenkin koolla?"

"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun rouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat sullottuina talteen rouvan työhuoneessa."

"Mihin jalokivet on pantu?"

"Lippaisiin."

"Entä pöytähopeat?"

"Isoon tammikirstuun."

Markiisitar vaikeni hetkiseksi ja käski sitten tyynesti:

"Kutsuttakoon kultaseppäni tänne."

Kamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi työhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa sisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille kalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut katsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä kehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat. Tänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui syvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut kultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.

Kultaseppä tullessaan yllätti hänet tässä tutkistelussa.

"Herra Faucheux", aloitti markiisitar, "tehän olette toimittanut minulle kaiken kultakalustoni?"

"Niin, rouva markiisitar."

"En enää muista, mihin summaan lasku nousikaan."

"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille huomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu."

"No, uudesta ensiksikin."

"Se kaikki — kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot rasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset — maksoi rouva markiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä."

"Hyväinen aika, eikö enempää?"

"Piditte laskuani silloin hyvinkin suurena…"

"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin kalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?"

"Niin, madame; siinä oli runsaasti kaiverrusta, pakotusta, uusia sommitelmia."

"Minkä verran tuli työn osalle hinnasta? Älkää arastelko."

"Se nosti metalliarvoa kolmanneksella, madame. Mutta…"

"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni lahjoitti?"

"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi. Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."

"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux; tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"

"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina, kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta omaisuutta."

"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?"

"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa. Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat viittätuhatta livreä kumpikin, — ne voi arvioida kymmeneentuhanteen yhteensä."

"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma laskelmistanne, herra Faucheux?"

"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme."

"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota."

"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar."

"Katsokaamme nyt tätä", virkkoi rouva de Bellière avaten erään lippaan.

"Nuo smaragdit tunnen hyvin", sanoi jalokivikauppias, "olen itse laittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, — no, ei sentään ihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat Guisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla, madame."

"Minkä verran voidaan laskea niiden arvoksi?"

"Kehyksissään?"

"Ei; olettakaa, että ne tahdottaisiin myydä."

"Kylläpä tiedän, kuka ne ostaisikin!" huudahti Faucheux.

"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat muutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?"

"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on tunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette ole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja pidätte mitä olette ostanut."

"Paljonko näistä smaragdeista maksettaisiin?"

"Satakolmekymmentätuhatta livreä."

Markiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän mainitseman summan.

"Entä tästä rubiininauhasta?" kysyi hän edelleen.

"Vaaleanpunaiset rubiinit… ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en tiennyt teillä olevankaan, madame."

"Arvioikaa."

"Kaksisataatuhatta livreä. Tuo keskimmäinen vastaa yksinään sataatuhatta."

"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin", sanoi markiisitar hyvillään. "Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia, ketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä arvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä."

Kultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi, tarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:

"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva markiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina."

"Arvioitsette ne kahdeksaansataantuhanteen livreen?…"

"Niille vaihein, rubiinit mukaan luettuina."

"En siis minäkään paljon erehtynyt. Mutta kehyksillä on myös arvonsa."

"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten kalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien kullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä."

"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä ehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?"

"Mutta, madame", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, "ettehän toki myy korujanne?"

"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle suora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana olette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka ensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin vanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne, toimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?"

"Kahdeksansataatuhatta livreä! Se on tavaton erä!"

"Onhan kyllä."

"Mahdotonta saada pikaisesti kokoon yhdellä kertaa!"

"Oh, ei suinkaan."

"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi tieto jalokivienne myynnistä!"

"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä… Te valmistutatte minulle samanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen, pelkästään jalokivet."

"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur parhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä Madamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti sijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen livren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule tarjolle."

"Kuinka pian luulisitte saavanne sen kaupan syntymään?"

"Kolmen päivän kuluessa."

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän… Menetätte suotta satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar… En tahdo salata, että voitan tässä viisituhatta pistolia."

"Sitä parempi! Miten saan rahat?"

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään — osittain kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti järjestämään maksun suoritus."

"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä…"

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne pöytähopeat… Ostattehan nekin?"

"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame."

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä malleja varten… ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat kullassa… kiireimmiten."

"Hyvä on, rouva markiisitar."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään palkolliseni näkemättä."

"Rouva Faucheuxin vaunuissa?" esitti kultaseppä.

"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne."

"Kyllä, rouva markiisitar."

"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja."

"Kuten madame käskee."

Markiisitar soitti kelloa.

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut. Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"

102.

Myötäjäiset.

Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.

Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin. Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin. Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi, hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.

Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin, miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa, tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen. Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti, edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä taistelutantereella?

— No niin, siitä minun tulee saada selvyys, — tuumi markiisitar. — Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan arkinen, — kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi… "No, no!" huudahti hän itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"

Hän katsahti seinäkelloon.

— Jo seitsemän, — ajatteli hän; — hänen täytyy nyt olla työhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen kärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen uhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi joustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta voipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi polvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi kääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.

Hän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän ei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa täytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin hiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena hänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut piirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja painanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä näöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi kasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan koholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä, yli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle, missä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.

Tämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut myhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen, joka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen kasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet, ikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda naisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi ensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön levottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli voimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui rahaministeriä kohti ja virkkoi:

"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin muistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen ajattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet toisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin tehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua koskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te puolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole teitä unohtanut."

"Oi, te olette enkeli, markiisitar", huudahti Fouquet, jonka ylevää katsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, "ja yhdelläkään ihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on vain nöyrryttävä pyytämään armoa."

"Olkoon se siis suotu teille!" Fouquet aikoi polvistua. "Ei", kielsi markiisitar, "istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan sieluanne!"

"Mistä niin päätätte, madame?"

"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä nyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä sovi olla salaisuuksia?"

"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen ankaruus johtui."

"Ankaruus?"

"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?"

"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne…"

Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.

"Ahdinkoon, — minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden kuvastavan."

"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta."

"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia ylimääräisiä rahavaroja."

"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän."

"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas…"

"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin, jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi…"

"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten laskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen toimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa ilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on saanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna."

"Summa on siis koolla?" kysyi markiisitar levottomasti.

"Olisipa ihme, markiisitar", vastasi Fouquet hilpeästi, "jos rahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa."

"Niin, kyllähän uskon, että teillä ne on tai tulee saaduksi."

"Tulee saaduksiko?"

"Siitä ei ole pitkääkään aikaa, kun teiltä jo vaadittiin kaksi."

"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme enää puhuko rahoista, jos suvaitsette."

"Päin vastoin puhukaamme niistä, hyvä ystävä."

"Oh!"

"Kuulkaahan, minä olenkin tullut vain sitä varten."

"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?" tiedusti yli-intendentti, jonka katse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.

"Nimitetäänkö yli-intendentti eroittamattomaksi virkaansa, monsieur?"

"Mutta markiisitar!"

"Vastaanhan minäkin teille vilpittömästi."

"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä tarjoava."

"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja ja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu."

"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin tähtäätte."

"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa käteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon jättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää tuloa."

"Mutta eihän sillä liene pahaakaan kiirettä?" virkkoi Fouquet.

"Pidän asiaa aivan kiireellisenä ja tärkeänä."

"No, puhumme siitä toisella kertaa."

"Se ei käy laatuun, sillä rahat ovat mukanani."

Markiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin setelitukut ja kultaläjän.

Fouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen ihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille, kätkien kasvot käsiinsä.

"Voi, markiisitar, markiisitar!" mutisi hän.

"No?"

"Mikä mielipide teillä onkaan minusta, tehdäksenne tällaisen tarjouksen?"

"Teistäkö?"

"Päätelmä on selvä."

"Mitä siis itse ajattelettekaan esityksestäni? Sanokaa."

"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa. Oi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?"

"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan teille."

"Olin siis oikeassa!" huudahti Fouquet. "Voi, madame, en tosiaan ole koskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!"

"Loukata teitä!" lausui rouva de Bellière kalveten. "Omituista inhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne minua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani? Ja tarjotessani rahojani te kieltäydytte?"

"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte maineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama vapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden vihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni virheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden älkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!"

"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet", huomautti toinen.

"Mahdollista kyllä, madame."

"Ja nyt ette ymmärrä sydämen kieltä."

Fouquet kouraisi läähättävää rintaansa.

"Murjokaa minua, madame", hän sanoi; "minulla ei ole mitään vastattavana."

"Olen tarjonnut teille ystävyyteni, herra Fouquet."

"Niin, madame; mutta te olette rajoittunut siihen."

"Tämä esitykseni johtuu ystävän harrastuksesta."

"Epäilemättä."

"Ja te hylkäätte ystävyyteni todisteen?"

"En voi muuta."

"Katsokaa minuun, herra Fouquet." Markiisittaren silmät säihkyivät. "Tarjoan teille rakkauteni."

"Oh, madame!" äännähti Fouquet.

"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä hienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä rakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista."

"Oi!" huudahti Fouquet liittäen kätensä ristiin.

"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani polvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen tarjoan."

"Niin, mutta ainoastaan itse tunteen!"

"Rakkauteni, itseni, elämäni! Kaikki, kaikki, kaikki!"

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Fouquet huumaantuneena.

"Otatteko vastaan?"

"Te rusennatte minut onneni ylenpalttisuudella!"

"Oletteko onnellinen — sanokaa, sanokaa… jos minä tulen omaksenne, kokonaan omaksenne?"

"Se on ylin auvo!"

"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon, luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."

"Madame, madame, älkää kiusatko minua!"

"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!"

"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!"

"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi kadulle päin — "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin, estelemättä, empimättä, surematta."

"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?"

"Siinä ovat myötäjäiseni!"

"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona…"

"Sen verran juuri… Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin minä teitä, en enää tarvitse koruja!"

"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun, taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden. Otan vastaan myötäjäiset…"

"Ja tässä on naisesi", sanoi markiisitar heittäytyen hänen syliinsä.

103.

Jumalan alue.

Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja täydessä sovussa Pariisin—Calaisin valtatiellä.

Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle, joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä. Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa, olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin. Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.

Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle. Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa; Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä; Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.

Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa. Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita, tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa. Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden, ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.

Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään. Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi seuralaiseksi.

Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä, käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani. Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa, joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan siipinä — sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.

Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia, joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin. "Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.

"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää tunne pohjaa jalkaimme alla."

"Olen käytettävissänne, mylord, mutta…"

"Mutta me olemme vielä kuninkaan alueella, tarkoitatte?"

"Niin kyllä."

"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan lammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee sikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa nyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä täältä?"

"Kyllä näen. Kuivin jaloin emme sinne nyt kykene pääsemäänkään."

"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että se kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku näyttämö. Miltä teistä tuntuu?"

"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian kohdata teidän säilänne, mylord."

"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat, herra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle: 'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on kenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet ovat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi turhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin on pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de Wardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan."

"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin säätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle", selitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen. "Oletteko kuivin jaloin, herttua?"

"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne — nyt nuo palkollisten tolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme lätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa, kuinka he keikkuvat aallonharjoilla — omituinen näky, mutta se saa minut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin ei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?"

"Huomaatte kuitenkin, että siten saatte auringon silmiinne, mylord."

"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä välittäkö."

"Miten vain haluatte, mylord; muistutukseni johtui hienotunteisuudesta."

"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne. Riisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?"

"Päättäkää te, mylord."

"Paitahihasilla olisi minusta mukavampaa."

"Minulle se sopii hyvin."

"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko teistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä olevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri taistella Englannissakin tai kutterini kannella."

"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa teille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin aikaa…"

Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka laskeusi nousuveden vyöryille.

"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle", virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."

"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."

"Minut se on jo saavuttanut… Olen valmis, herttua." De Wardes otti miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.

"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana, sallikaahan… Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, — syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta, jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin, että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."

Ja Buckingham kumarsi.

"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä, mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni, saadakseni teidät hengiltä."

De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.

Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi. Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.

Herttuan säilää pitelevä käsi painui alas.

"Ohi" äännähti hän.

"Sattuiko, mylord?" sanoi de Wardes peräytyen kaksi askelta.

"Vain keveästi, monsieur."

"Olette kuitenkin luopunut puolustusasennosta."

"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo tointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur."

Ja piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi markiisia rintaan.

"Osui sielläkin", sanoi hän.

"Ei ihan", vastasi de Wardes pysyen lujana asennossaan.

"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena…" selitti Buckingham.

"Niinpä on teidän vuoronne!" huudahti de Wardes raivostuneena, ja alhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin kyynär- ja värttinäluun väliin.

Herttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän vasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja ennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.

De Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä kiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka rusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.

Markiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi toisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin huomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet voihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti ja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:

"Kävikö pahasti, markiisi?"

"Olen voipumaisillani", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti veri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.

"Mitä tehdä? Jaksatteko kävellä?"

Buckingham kohotti hänet toisen polven varaan.

"Mahdotonta", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. "Kutsukaa miehiänne, muutoin hukun", sopersi hän.

"Hoi siellä veneessä!" luikkasi Buckingham; "soutakaa tänne pian!"

Veneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi nopeammin kuin apu läheni.

Buckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin; hän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja piti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei saanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella maalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt kymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman aallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle, löi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti herttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi oli pyörtynyt.

Samassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja ennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he näkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi jätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.

"Ei, ei!" kielsi herttua; "markiisi maalle, joutuin!"

"Kuolkoon se hylky!" kuului seurueesta.

"Kurjia tomppeleita!" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä liikkeellä; "totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan ennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!"

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi. Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän, "jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.

104.

Kolminaista rakkautta.

Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä pohdittaessa, — kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis, nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa; nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla; prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi, jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.

Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi kamaripalvelija.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea; edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä, joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili espanjalaista seguedilloa, jollaisiin Madame oli hurmaantunut kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne", murisi prinssi.

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka, että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?" kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta", ärähti hän.

Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan täällä. Kun Madamen luokse — omiin huoneisiini — tullaan koolle kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!… Miksi pelästytän piiriänne?… Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?…"

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"

"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."

"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"

"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."

"Ja joka päivä rimputellaan harppua?"

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman soitantoa."

"Peste! Ja miehiä mukana?"

"Mitä miehiä, monseigneur?"

"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita."

"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta."

"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Missä voikaan chevalier olla?" virkahti hän itsekseen.

Lähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.

"Sitä ei tiedetä, monseigneur."

"Aina se vastaus!… Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon, porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri arasti kysyä.

"Harjoitan vain soitantoa", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee perässäni."

Filip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari näyttäysikin.

105.

Monsieur le Lorrainen mustasukkaisuus.

Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Olin kuin olinkin, monseigneur."

"Mikä oikku se oli?"

"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus…"

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit siten matkoihisi?"

"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne."

"Mitä puhutkaan?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"En erityisesti mainitse ketään."

"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Kuka siis?"

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin."

"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne."

"Puhu."

"Olen huomannut häiritseväni."

"Ketä?"

"Madamea."

"Miten se olisi mahdollista?" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?"

"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan."

"Mistä saakka?"

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää, niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

Herttua punastui.

"Kaikin ajoin!… Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän ankarasti.

"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin."

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"En puhu enempää", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?"

"Mainitsit erityisestä suosiosta… Mitä tarkoitat sillä suosiolla?"

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen luonansa koko seurapiiristä… silloin…"

"Silloin? Lopeta."

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit. Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de Guichea kohtaan."

"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut."

"Selvästi sen lausuit."

"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta."

"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?"

"Te saatatte minut hämille, monseigneur."

"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?"

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on toistettava muiden puheita."

"Vai niin!… Asiasta on siis puheita liikkeellä?"

"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista."

"Keltä?"

Junkkari näytti melkein loukkaantuneelta.

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte minua kuin syytettyjen penkillä… mutta monenlaiset huhut, jotka ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista. Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin, että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen parissa?…"

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin kertoa itse de Guichellekin, — niin sovinnollisena näen hänen miellyttelevän Madamea, — hänellekin voisin tämän lausua. Mutta käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne. Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset. Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi sitten äkkiä.

"Kuulehan", hän sanoi, "ja ole nyt avomielinen."

"Kuten aina."

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te… epäilisitte…?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin… näen… tulen verranneeksi…"

"Buckingham oli mieletön!"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan… sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta sukkeluudesta.

"Epäilemättä — onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Kieltämättä."

"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Hyvä on! Hyvä on!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"Mitä sinä tekisit minun asemassani?"

"Turvautuisin terveeseen järkeen."

"Millä tavoin?"

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Saammehan nähdä; mietin asiaa."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä, jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan. Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää mitään huolta mielessäni."

Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:

— Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle ollaan nyreissään."

"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."

"No, hän leppyy pian, — hän on suopea mies luonnostaan."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea — käyn tavoittamassa kreiviä ja tuon hänet seuraksemme."

"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"

"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne."

"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!"

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan tekemäni vääryyden."

"Sen myönnän."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion aikaa?"

"Mielelläni, — mene vain… Koettelen sillävälin pukua, jota aion käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

"Kuulusta kuitenkin."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi. Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan puolella.

"Mikä hätänä?" kysyi junkkari. "Mitä tämä varovaisuus merkitsee?"

"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Mitä siellä on?"

"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!"

"Kastanja… niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte… No, joko huomaatte? Soittoniekka, toinen… neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana hoputtamassa heitä!"

"Mutta mitä hän hommaileekaan?"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?"

"Häneltä juuri."

"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?"

"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa."

"Miksi niin erityisesti?"

"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä vihjauksestasi?"

"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur."

"Maksan sata pistolia. Ota!"

"Kiitoksia, monsieur… Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu soittajat sisälle…"

"Montalais?"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Hyvä! En ole mitään nähnyt."

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron taskuunsa.

106.

De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.

Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur", huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Entä Guiche?"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt jotakin."

"Mitä siis?"

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta. Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen päivälliselle."

"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi. Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä."

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, — me olemme nyt apealla mielellä; minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta. Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Saatoin olla."

"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi."

"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

"Saat minut taipumaan; lähtekäämme."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle. Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos! Juokse!"

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä molempia isäntäväkenä.

Prinssikin lähestyi nyt.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin kun luonanne huvitellaan… Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti, sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten, Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

Madame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä; mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Mitä sinä arvelet?" huudahti lopuksi Monsieur.

"Mistä niin, teidän korkeutenne?"

"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!"

"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla."

"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää."

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä matkoihinsa."

"Ja kahta hullummin kävi!"

"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet tapahtuvan."

"Miten juuri niinkään…?"

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset. "Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin selville, mitä on tekeillä!"

"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur…"

"Pardieu, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa sovussa, — kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Puhun Madamesta."

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt kysymyksessä!"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin…"

"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen."

"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ja kenestä, hyvä Jumala?"

"Mitä! Ettekö te ole huomannut?"

"En ole havainnut mitään sellaista!"

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen tauti!"

"Vika tai tauti, minä kärsin siitä."

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi? Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi turmeltuneena sielultaan…"

"Mutta tosiseikat puhuvat!"

"Kerro siis."

"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä."

"Se on viatonta ajanviettoa."

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin, unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, — ja kenties jo menit hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Niin kyllä."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa, mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä piiloiteltiin siellä."

Itävallan Anna rypisti kulmiaan.

"Se oli varomatonta", myönsi hän. "Mitä Madame sanoi?"

"Hän ei antanut mitään selitystä."

"Entä Guiche?"

"Ei sen paremmin… niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä sopersi."

"Mitä siitä päätät, Filip?"

"Että minua johdettiin harhaan — että Buckingham oli vain veruke todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

Anna kohautti olkapäitänsä.

"Sitten?"

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan, ellette te ota sitä asiaksenne, äiti — te, joka olette niin sukkelajärkinen ja hyvä."

"Minä en mitenkään ryhdy siihen."

"Mitä! Poikanne puolesta?"

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon, mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

"Hän on pahastuttanut minua."

"Se on oma asiasi."

"No, kylläpä tiedän, mitä teen!" kuohahti prinssi.

Anna katseli häntä levottomasti.

"Mitä siis aiot?" kysyi hän.

"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!"

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin vain virkkoi:

"Tee se."

Filip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja, kun et ota niitä kuullaksesi."

"Menenkin kuninkaan puheille."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan. Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin. Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen."

"Minkätähden, madame?"

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin englantilaiset."

"Selittäkää väitettänne."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ei todellakaan."

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo toistamiseen valittaa Madamesta."

"Mitä! Yhäkö Buckingham?"

"Ei, toinen."

"Kuka?"

"Guiche."

"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?"

"Niin pelkään."

"Veliparka!" säälitteli kuningas naurahtaen.

"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?"

"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen."

"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon."

"Väkivaltainen mies!"

"Älkää naurako, — hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino."

"Guichen pelastamiseksi, — mielelläni."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon teitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Kyllä, — estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely."

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta mahdista… naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi suoriutua."

"Millä tavoin menetellen?"

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä…"

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi mitään tehota, — pitänee sepittää perusteellinen esitelmä saarnattavakseni hänelle."

"On kiire."

"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla balettiharjoitus."

"Aiotte saarnata tanssiessanne?"

"Niin, madame."

"Lupaatteko käännyttää hänet?"

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea huoneissaan?"

"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista."

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen väkivaltaisuuden pidättely… Parempi ehättää esille aikaisin… Onkohan Madame kotona?"

"On luullakseni."

"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen — Guichen ainainen läheisyys — salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen…"

"Todisteet?"

"Niitä ei ole minkäänlaisia."

"No, lähdenpä siis Madamen luo."

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi."

"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti… Ranskan kaunoisimpia."

"Menestykää hankkeessanne, sire… Olkaa kodin rauhanrakentaja."

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia vaatteistaan pitkin matkaa.

107.

Välittäjä.

Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta. Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin. Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja, jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat — jo nousseina — painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa balettiharjoituksen?"

Prinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine pahoin?"

"Kyllä, sire."

"Kutsutankin sitten lääkärinne."

"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa."

"Te peloitatte minua!"

"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin."

Kuningas liikahti kiivaasti.

"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV:n tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan. "Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Madame, madame!" huudahti kuningas lähestyen.

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään. Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui. "Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä; niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja… rakastan…" Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy, välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset — vähimminkin nokkelat — osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?"

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis vaarallinen minulle?… Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä pamppailevan halkeamaisillaan.

"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?" tokaisi hän.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi Buckingham ajettiin pois."

"Ajettiin? Oh, eihän sentään!"

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, — mitä sanantapaa vain pidätte parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista — Ludvig XIV:n hovista — kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville… anteeksi, sire, unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"Ma foi, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia matkalle… Hän miellytti minua suuresti."

"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut: sen pahempi!

Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan… Mutta ei! Nytpä Monsieur löysi toisen verukkeen; nytpä…"

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on luonnollista: te olette kaunis, madame, — herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua nähtävästi valmistellaan, — mutta ei, minä pidän parempana palata Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle! Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt hänet oikeassa valossa, — sitten kun hän on minulle paljastunut naisen sortajaksi!"

"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire…" Ja hän purskahti pilkalliseen nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista", väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa teitä."

"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."

"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä."

"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut."

"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, — tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Ei millään muotoa, ei mitään."

"Voin siis rauhoittaa veljeäni."

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten, yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta. Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen kanssa."

"Te menette varmastikin liian pitkälle."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on annettavissa veljelleni?"

"Minun lähtöni."

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti, ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen, jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös, siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni, aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!"

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun palata Englantiin."

"Oh, sitä — sitä en voi koskaan sallia!" huudahti Ludvig.

"Olen siis vanki?"

"Sikäli että jäätte Ranskaan."

"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?"

"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni."

"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan hänen henkevyyttänsä…"

"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta."

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta puheestanne, sire!"

Kuningas katseli Madamea hellästi.

"Annatteko minulle lupauksen?" kysyi hän.

"Millaisen?"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa, jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Liitto teidän kanssanne, sire?"

"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?"

"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?"

"Saatte nähdä, madame."

"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?"

"Nyt heti."

"Saanko minä laatia sopimuksen?"

"Kernaasti!"

"Ja te vahvistatte sen?"

"Sokeasti!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko, ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille kiintymystäni?"

"Niin."

"Ja mikä teidät saa epäileväksi?"

"Muuan seikka…"

"Yksi ainoako?"

"Niin."

"Sanokaa — olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan vallassa."

"Mikä se sitten onkaan?"

"Menneisyys."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"

"No, älkää sitä kieltäkö."

"Sallikaa toki…"

"Ei, ei, muistan aivan hyvin."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni — ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin vakuutta."

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle. Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi, mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä, että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen majesteettinsa on kalpea."

108.

Neuvonantajat.

Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa, jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?

Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä: se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti hänestä olevan ylipääsemätön sulku, — olipa hän vielä liian loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän pysähtyy, — ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.

Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori, keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä. Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä. Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias, kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen. Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle luonnollisella kiivaudella, — ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.

Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi, mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden yläpuolella, Jumalan kiitos!"

"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei minun."

"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."

"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää sanottavana."

"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut minkäänlaista varsinaista aihetta."

"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."

"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni", vastasi kuningas.