SISÄLLYS: (continued 5)

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta…?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja, niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista…"

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen… eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan, hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut… olin kuulevinani… jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on yhtiökumppani…"

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!… No niin, siihen lohkeaa satatuhatta… Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin sointuva… Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas. Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat, onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia", ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme… hänen ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus… Odds fish, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin! Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire…"

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen… Mutta hänellä on niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta itsetuntoa, — grande supercilium, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää…"

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään… Jos teidän majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse palveluksiani…"

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä. Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta… tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!… Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo — hän on Buckinghamin herttua, chevalier — ja pyydät herttuaa esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne; saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire…"

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère… sama, jota te puhuttelette Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier, hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet puutarhaan.

35.

Kanavalla.

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers — Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] — komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi, ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut — pyydän anteeksi, piti sanomani myhäillyt — tuon kelpo Parryn joutaville jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester, tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, — kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi; "minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa, jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: — Mutta mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi; reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi kolmannesmiljoonan varallisuuteen, — ilman pöyhkeilyä, mutta myös vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin muistelevinani… Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, — valitettavasti viesti saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille, monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle, koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur", virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan…"

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne, joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa…"

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra d'Artagnanilta, — hän selittää teille."

36.

Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta arkusta huvilan.

Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta, oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia, Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua. Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla, voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle kursaili, niin kuningas kuin olikin — sillä vastikään valtaistuimelle nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa, joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle, jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan. Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta kuin hymyillen lausutut te absolvo, tai pergamentin alareunaan piirretyt harakanvarpaat: Charles the king, ja näillä kahdella lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä. Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

— Ehdottomasti, — ajatteli gascognelainen edellä selostamamme hiljaisen mietiskelyn tuloksena, — ehdottomasti minun täytyy sopia herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos — mistä Jumala varjelkoon — hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. Mordioux, se on päätetty asia! Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä accinctio. Hän saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan, "mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille, että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette täydellinen, — että te jo kauan olette ollut inhimillisten heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, my dear?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin, mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun verraten. Mutta… ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän…"

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan kiinnijoutumisenne, mordioux, se ei merkitsisi mitään, — mutta…"

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on… mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku, muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti, mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä käytin sellaista keinoa, — minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin, herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea, mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon, olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja; tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen, ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

— Hyvä! — tuumi gascognelainen, — hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa…"

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, — että minulla on tovereita, ja millaisia tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte…?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani… Turkanen, jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa, se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä sanotte!… Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää, mutta armeijan renttujen… God damn!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne…"

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana; minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan", virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden ympäröimä cottage, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord…"

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta äsken puhuitte."

"Minä… minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille, mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää, että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä… Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä. Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.

37.

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin vakaannuttaa varapuolen.

"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, — joka loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin. Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi, kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja, jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan omistajaksi. Ymmärtäväinen — toiset olisivat sanoneet jalomielinen — Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin…"

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa…"

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa… niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta… Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien… Olen useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja… Minä puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta, ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin, pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon. Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani, joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa…"

"Minäkö?… Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat. Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta. Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, — sillä nyt minun pitänee ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa. D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä, hän kun on ystäviäni…"

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä, ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'…"

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan kohentaa elämänlaatuanne, — jos teistä tulisi nyt kunnon kansalaisia…"

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla…"

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan, mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas: pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan. Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä. Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja mordioux, minä teen teistä silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta. Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää, että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut meidän tietoomme, — ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.

38.

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo seisemännellätoista vuosisadalla.

Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin. Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: Kultaiseen Huhmareeseen."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät, jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista, jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta aluksi sietämätön olento — tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun, järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin. Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla? Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein. Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

— Armias taivas! — ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä; — hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi, Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen, "mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla hänen aikovan niellä kielensä, — niin paisui hänen kurkkunsa, silmien veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä sentään!…"

D'Artagnan — pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina sylissä — oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä, monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"Cordieu, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"Mordioux!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, mordioux!" selitti d'Artagnan säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet, rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi tuomaan molemmat muut, — ja joutuin, mordioux, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta päästettyinä, — kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure; sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys, sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.

39.

Herra de Mazarinin peliseurue.

Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana, jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä, milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia; mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan, sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se, että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun, joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan, kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari — chevalier de Lorraine — nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa, että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla… ja että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän. Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen; "Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun — Rocroyn kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu", huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon, taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti; tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, — kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi. "Tiedättekö te, veljeni?"

Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin, Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea… Voittakaa minulle hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.

40.

Valtion asioissa.

Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa, vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen, mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua, jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän ylhäisyytenne."

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur", lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja uhkeita arvomerkkejä.

"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali", vastasi Atos.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia lähettiläikseen; se on oiva enne… Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle…?"

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle…"

Mazarin rypisti otsaansa.

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota. Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.

"Kyllä… monseigneur."

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien niitä.

"Näyttäkäähän siis."

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta, monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa, jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa? Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia; tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa; "nyt minä muistan!"

Atos katsoi häneen ihmeissään.

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä; "niin, ihan varmasti… Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, diavolo, en enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva… herra… herra… mikä nyt olikaan nimenne? Malttakaas… joen nimi… Potamos… ei… saaren nimi… Naksos… ei, per Jove, vuoren[28] nimi se oli… Atos! kas niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa, missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29] Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun, monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali", vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana — olisitteko välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra… Atos… että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin…"

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra kardinaali", muistutti kreivi, — kuitenkin vähemmän purevasti, sillä hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut toimeksenne…"

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, — minä en tavoittele valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, — välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä pikimmältään käy minunkin käsieni läpi… Älkäämme hukatko kallista aikaa… lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette omaa kantaanne puolustanut… Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?… No, se sopii; tulkaa kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta… ja kuninkaan edessä. Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen? Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt…"

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!" Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin unohtuessa.

"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki… voittoako?"

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, — niin, monseigneur", vastasi kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko summan, peste!"

"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!…" tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs… Valtion asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul, luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää liittoa Monsieurin — kuninkaamme veljen — ja mademoiselle Henrietten, Henrik IV:n tyttärentyttären kesken… Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.

41.

Kertomus.

Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville, jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen, ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita", huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, — kuningattarena, jonka elämässä myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä; sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja; hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle luovutti valtaistuimen kenraali Monk?…"

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos, "sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen, uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas. "Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"He ovat ranskalaisia, sire."

"Sepä todella hauska tieto!"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Niin", jupisi kuningas.

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä alamaisvelvollisuuden varassa… Tämä onnistui muutamista vastuksista huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon, mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut rahaa kyytihevoseen, — niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies — teidän majesteettinne alamaisia — olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin, "ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys, josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan. Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hei, mainiota!"

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli leirissään…"

"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."

"Merkillistä!" kummasteli Filip.

"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan", tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta lähteestä saaduiksi, monsieur?"

"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."

"Te!"

"Niin, monseigneur."

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV kääntyi kysymään kreiviltä:

"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"

"Ehdottoman tarkalleen, sire."

"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"

"Niin, sire."

"Hänen nimensä?"

"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne — sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä; mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."

"Tietenkin", mukasi Mazarin.

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut hänet haltuunsa?"

"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."

"Ei sen enempää tukea?"

"Ei muuta."

"Ja kuka hän olikaan?"

"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen luutnantti."

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan; sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika saivat puristaa toistensa kättä.

42.

Mazarin heittäytyy tuhlariksi.

Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan, mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen. Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi, nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon korskeutta.

Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi heti.

"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää, että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella", vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli päälliköillä vasta sotureita…"

"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta päälliköitä."

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon aavistuksiani."

"Aavistuksianne?"

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin pöydässä?"

"Peliseurassa?"

"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä, jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä ihmeellisen onnen suosimana.

"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.

"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."

"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule tänne."

Suosikki riensi saapuville.

"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille, jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista meidän päivinämme arvosteltaisiin.

Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki, mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan… Jopa se painaa, — sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on… Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta livreä!… Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi? Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, — Anjoun herttua tulee tänne päin puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa teille näin suuren summan… Varokaa, teiltä tippuu rahoja, monseigneur… Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi, samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen osalleen oli summasta pirahtanut.

"Huomenlahja, chevalier!"

"Mitä! Huomenlahja!"

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te… te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa ihmiskujaa pitkin.

"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.

"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."

"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?"

"Niin luulen."

Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät seinälle… pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien, pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.

"Mitä monseigneur tahtoo?"

"Guénaud… kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä; "minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen, ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen editse Saint-Honoré-kadulle.

43.

Guénaud.

Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin, hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

"Hohoi", mutisi hän.

"Mitä nyt, Guénaud!… Noin vakavana?"

"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, — teidän tilanne on vakava."

"Nivelsärkyä… niin, niin, nivelsärky se vain repii."

"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi, virkahtaen:

"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha… Herra de Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti. Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur… Kuinka kauan kestikään frondelaisliikettä?"

"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"

"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."

"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta… roihuten tai kytevänä."

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi tavalliseksi… saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi, monseigneur… ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:

"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"

"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"

"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti sairaana."

"Niin, totisesti, monseigneur, — saatanhan suoraankin lausua sen teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli surku.

"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."

"Niin kyllä, monseigneur."

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä sokeasti, ja niinpä…"

"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.

"Paranenhan siis?"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa, eikä siinä auta mikään…"

"Onko tautini… siis… kuolemaksi?" kysyi Mazarin.

"On, monseigneur."

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena. Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja kysyä heiltä neuvoa… tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä… hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Ja mitä ne sanovat?"

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia tauteja olemme havainneet. Ensiksikin…"

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia, puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"

Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen kuollut!"

"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.

Mazarin tarttui hänen käteensä.

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle… minulle, jonka jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Ei, ei, monseigneur."

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen kuiskaten:

"Kiitos, Guénaud, kiitos!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:

"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen — kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"

44.

Colbert.

Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta — isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, — Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa, johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta. Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.

"Huomenna."

"Huomisaamuna?"

"Niin, monsieur."

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.

"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, — ja asettaen hattunsa polvien väliin hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.

"Avaan käärön, monseigneur."

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen, monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi unohtaa… Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä, tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin, niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä. Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi. Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen olen uurastanut… Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta…"

"Kyllä tiedän, monseigneur."

"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.

Kardinaali hätkähti vuoteellaan.

"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei tiedetä."

"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"

Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.

"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:

"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."

Mazarin epäröitsi.

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni… ja mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."

"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."

"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."

Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään vuodeuutimet kiinni.

45.

Kunnon miehen rippi.

Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että yleinen rippi olisi pakollinen… Ja se olisi hyvin väsyttävääkin, säästäkää voimianne!"

"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän kunnianarvoisuutenne?"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"Oi, se on totta… Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."

"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni ylentämiseksi… minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Hm!" äännähti munkki.

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, — hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista Haolanderin kronikka kertoo… Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi, teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki, "niin en näe siinä teille mitään kiusallista… sillä olihan Pyhä Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur, on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia, avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista Casa Mazarinista aivan liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän kunnianarvoisuutenne… toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä… Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630… voi, siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa", huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen osoittamasta urheudesta."

Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.

"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"

"Mitkä seuraukset?"

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret… Sitten kun olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, — kun olin haistanut ruutia ja hyörinyt rintamalla, — sitten minä hiukan väheksyin kenraaleja."

"Ahaa!"

"Siinä paha… enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin kiusannut, olen tosiaan!"

"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja kunniaa."

"Vaikka nyt niinkin… mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä uhrausta… Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka määrittelemistä arastelen…"

"Kyllä minä sen määrittelen… puhukaa vain asia."

"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Saa nähdä, monseigneur."

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on ollut… hänen majesteettiinsa leskikuningattareen… Pahansuopaiset ihmiset…"

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani raskaan taakan."

"Vähäpätöisyyksiä kaikki!… Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."

"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."

"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."

"Tiarankin tavoittelu?…"

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija — miksette olisi sitä asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä, hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas. Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Ilmaiskaa."

"Pelaaminen."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"Pidin voittamisesta…"

"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."

"Puijasinkin hiukan…"

"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne. Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.

"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.

"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."

"Mutta minä olen jo valmis."

"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."

"En tietääkseni."

"Miettikää tarkoin."

"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."

"Sitten minä autan muistianne."

"Katsotaan."

Munkki köhi muutaman kerran.

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille kuuluvia."

Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.

"Kuinka niin?" hän änkkäsi.

"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan palveluksessa…"

"Hm, suuretko… ei liikaa."

"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"

"Valtiolta."

"Valtio merkitsee kuningasta."

"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan, jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Niin."

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen liitettyinä?"

"Niin."

"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."

"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"

"On vielä sekin."

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, — sadantuhannen livren vuositulot sieltä!"

"En sitä kiellä."

"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän parhaita!"

"Niin, hyvä isä."

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."