Satu kolmesta kauniista prinsessasta.

Ennen vanhaan hallitsi Granadassa eräs Maurilainen kuningas, jonka nimi oli Mohamed, mutta joka alamaisiltaan sai liikanimen El Haygari, eli Vasenkätinen. Muutamat sanovat häntä näin kutsuttaneen sentähden, että hän todella käyttikin vasenta kättä taitavammasti kuin oikeata; toiset, että hän aloitti joka asian hullusta päästä, eli toisin sanoen, pilasi kaikki mitä hän tekemään yritti. Varma on että hänellä, joko kovan onnen taikka oman taitamattomuuden tähden, oli alinomaisten vastusten kanssa taistelemista: kolmasti hän valtaistuimeltaan karkoitettiin, ja kertakin pääsi hän, kalastajaksi pukeuneena, töin tuskin hengissä Afrikaan pakenemaan. Kuitenkin oli hän yhtä urhoollinen kuin hurjapäinen, ja, vaikka vasenkätinen, hoiti hän miekkansa niin taitavasti, että urhoollisuudellaan aina uudelleen kohosi valtaistuimelleen. Mutta sen sijaan että olis vahingosta viisaaksi tullut, hänestä tuli yhä jäykkämielisempi ja yksipintaisuudessaan paatuneempi. Ne yleiset onnettomuudet, jotka hän täten saatti itselleen ja valtakunnalleen, saavat ne tietää, joilla on halua ruveta tutkimaan Arabialaisia aikakirjoja Granadasta; tässä sadussa puhutaan vaan hänen kodillisista asioistaan.

Kun tämä Mohamed eräänä päivänä, hoviherrainsa kanssa, ratsasti Elvira-vuoren juurta pitkin, kohtasi hän muutamia ratsastajia, jotka palasivat partioretkeltä kristittyin maasta. Näillä oli muassaan pitkä jana hevos-aasia, joilla oli kuormana ryöstöksiä ja paljo vankeja molempaa sukupuolta. Näissä oli eräs kaunis, komeasti puettu tyttö, joka, itkien istuva ratsailla eikä näyttävä huolivan viereilään ratsastavan kaitsijanaisen lohduttavista sanoista, erittäinkin käänsi hänen huomionsa puoleensa.

Kuningas ihastui hänen kauneuteensa ja sai joukon päämieheltä sen tiedon, että se eli päällikön tytär eräästä rajalinnasta, joka tällä partioretkellä oli hätäytetty ja ryöstetty. Mohamed vaati tyttöä kuninkaalliseksi osakseen, ja lähetti hänet haremiinsa (vaimolaansa) Alhambrassa. Täällä pyydettiin kaikin tavoin huojentaa hänen suruansa, ja enemmin ja enemmin rakastuva kuningas pyysi häntä kuningattareksensa. Hispanialainen kaunotar alussa ei suostunut hänen tarjoukseensa — kuningas oli uskoton eli mahomettilainen — oli hänen maansa ilmeinen vihollinen — ja mikä oli vielä pahempi, hän oli jokseenkin iällinen.

Kuningas, nähdessään kiihkeydestään ei mitään apua olevan, päätti suosittaa puolelleen sen kaitsijanaisen, joka oli otettu vangiksi yhdessä tämän Hispanialaisen tytön kanssa. Nainen oli synnylleen Andalusialainen, jonka kristitty nimi on joutanut unhotuksiin, koska häntä Maurilaisissa saduissa ei mainita muuten kuin viekkaan Kadigan nimellä — ja viekas hän olikin, niinkuin koko hänen historiansa osoittaa. Tuskin oli Maurilainen kuningas kahden kesken lyhyesti häntä puhutellut, kun hän jo huomasi kuninkaan syiden tärkeyden ja puolusti hänen asiaansa nuorelle valtiattarelleen.

"Ohoh!" huudahti nainen, "mitäpä tässä on itkemistä ja ruikuttamista? Eikö ole parempi olla valtijatar tässä kauniissa linnassa kaikkine puutarhoineen ja suihkukaivoineen, kuin olla salvattuna isänne vanhassa rajatornissa? Ja että tuo Mohamed on uskoton, mitä se tekee? Te naitutte hänelle, ettekä hänen uskonnolleen; ja jos hän on vähän vanha, sitä pikemmin pääsette leskeksi ja olette omassa vallassanne; muuten olette hänen vallassaan ja teistä tulee joko kuningatar tahi orja. Kun ollaan ryövärin käsissä, parempi on myödä kalunsa hyvästä hinnasta, kuin menettää se ilmeisen väkivallan kautta."

Viekkaan Kadigan syyt voittivat. Hispanialainen kaunotar pyyhki kyynelensä pois ja rupesi Vasenkätisen puolisoksi; menipä, ainakin näön vuoksi, kuninkaallisen puolisonsa uskontoonkin, ja hänen viekkaasta kaitsijastaan tuli heti innollinen Mahomettilainen; juuri silloin tämä saikin tuon Arabialaisen nimen Kadiga, ja nyt sai hän luvan jäädä kuningattarensa uskopalvelijaksi.

Tarpeellisen ajan kuluttua tuli Maurilaisesta kuninkaasta kolmen armahisen, yhtä haavaa syntyneen tyttären ylpeä ja onnellinen isä, hän olis ehkä suonut niiden olevan kolme poikaa, mutta hän lohdutti mieltään sillä ajatuksella, että kolme tytärtä yhtä haavaa toki oli jokseenkin kaunis asia miehelle, joka oli jo jotensakin elähtänyt ja vasenkätinen!

Niinkuin kaikilla Mahomettilaisilla oli tapana, kutsutti hän tähtein selittäjät tämän onnellisen tapauksen johdosta eteensä. Nämät asettivat kolmen prinsessan horoskopan (ennustuspeilin) esiin ja pudistivat päätänsä. "Tyttäret, oi kuningas," he sanoivat, "ovat aina vaarallinen omaisuus; mutta nämät erittäinkin vaativat sinun valppauttasi, kun ovat naima-ikään tulleet; ota heidät silloin siipeisi suojaan äläkä usko heitä kenenkään muun haltuun."

Mohamed Vasenkätinen tunnustettiin hoviherrainsa kesken viisaaksi mieheksi, ja tottapa hän itsekin luuli hänensä viisaaksi. Tähtein selittäjäin ennustus ei juuri suuresti häntä huolettanut, sillä hän luotti sukkeluuteensa, jolla muka luuli voivansa vartioida tyttärensä ja voittaa sallimuksen.

Nämät kolmoiset olivat kuninkaan viimeinen aviollinen uroteko; hänen kuningattarensa ei synnyttänyt hänelle useampia lapsia ja kuoli ennen muutamain vuotten kuluttua, uskoen pienet tyttärensä kuninkaan rakkaudelle ja viisaan Kadigan uskollisuudelle.

Monta vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin prinsessat ennättivät tuohon vaaralliseen ajankohtaan — naima-ikään. "Hyvä on kuitenkin olla ajoissa varovainen," sanoi viisas kuningas, ja päätti lähettää heidät kuninkaalliseen Salobrenna linnaan kasvatettaviksi. Tämä oli komea palatsi vahvassa Maurilaisessa linnassa, erään kukkulan huipulla, josta näki Keskimerelle. Se oli kuninkaallinen pakopaikka, johonka Maurilaiset kuninkaat sulkivat semmoisia sukulaisiaan, jotka voivat tulla heidän vakuudelleen vaarallisiksi, ja jossa he antoivat niiden elää hyvillä päivillä ja kaikenlaisissa huvituksissa, joiden keskellä ne viettivät elämänsä hekumallisessa joutilaisuudessa.

Täällä nyt nämät prinsessat elelivät, erillään maailmasta, mutta huvituksilla ympäröittyinä ja nais-orjain palvelemina, jotka jo ennen kuultuansakaan pienimmissäkin noutivat heidän mieltänsä. Heillä oli ihanoita puutarhoja virvoituksekseen, joissa oli yltäkyllin hedelmiä ja kukkia mitä harvinaisimpia, ja lemuilevia lehtoja ja sulohajuisia kylpylaitoksia. Kolmelta sivulta näki linnasta erääsen uhkeaan, kaikenlaisista kukista ja puista loistavaan laksoon, korkeain Alpuxarra-vuorten keskellä, neljänneltä näki sieltä avaralle, päivänloistoiselle merelle.

Tässä ihanassa asunnossa, lauhkeassa ilman-alassa ja kirkkaan taivaan alla, kasvoivat nämät kolme prinsessaa ihmeellisen ihanoiksi; mutta vaikka kaikki samaan laatuun kasvatettiin, havaittiin heissä kumminkin jo aikaisin merkkiä suureen erilaisuuteen heidän luonteissaan. Heidän nimensä olivat Zayda, Zorayda ja Zorahayda, ja sama oli järjestys heidän iässäkin, sillä heidän syntymisensä väliä oli ollut tasalleen kolme minuuttia.

Zayda, vanhin tyttö, oli luonnoltaan pelkäämätön ja sisartensa valtijatar kaikissa, niinkuin hän oli ensiksi maailmaankin tullut. Hän oli utelias ja tiedonhaluinen, ja tahtoi juurtajaksain tutkia kaikki asiat.

Zorayda harrasti suuresti kauneutta ja ihanuutta, mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän niin mielellään katseli kuvaansa peilissä tahi lähteessä, ja rakasti kukkasia, hohtokiviä ja muita sieviä koristeita.

Zorahayda, nuorin, oli lempeä ja arka ja ylen herkkätuntoinen, mikä näkyi siitä paljoudesta mielikukkasia, lintuja ja eläviä, jotka hän oli lemmikeikseen valinnut ja joita hän rakasti hellimmästi. Hänenkin huvituksensa olivat laukeata laatua ja osoittivat aina miettiväistä ja hurmehtivaista luonnetta. Hän saatti useita tuntia istua balkongilla ja katsoa, tuijotella tuikkiviin tähtiin kesäisenä yönä tahi silmäillä kuutamoiselle merelle; ja tämmöisissä tiloissa taisi jonkun kalastajan rannalta vienosti kuuluva laulu, tahi jonkun Maurilaisen huilun ääni liukuvassa veneessä, viehättää häntä mitä suloisimmasti. Mutta vähinkin kapina luonnossa täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja ukkosen jyrähys voi panna hänet tainnuksiin.

Vuosia kului, onnellisia ja rauhallisia; viisas Kadiga, jolle prinsessat olivat uskotut, oli velvollisuudessaan uskollinen ja hoiti heitä väsymättömällä huolella.

Salobrenna-linna oli, niinkuin olemme sanoneet, eräälle kukkulalle meren rannikolla rakettu. Yksi ulkoisista muureista kulki kukkulan etupuolta pitkin, kunnes ulottui erääsen kallioon, jonka juurella ranta oli kapea ja hietainen, jolle laineet loiskivat. Vähäinen Vartijatorni tällä kalliolla oli huvihuoneeksi laitettuja ristikko-akkunoilla varustettu, että meren ilma sisään pääsisi. Täällä oli prinsessain tapa kuluttaa päivän helteistä aikaa.

Utelias Zorayda istui kerran huvihuoneen akkunassa, sillä aikaa kun hänen sohvilla lepäävät sisarensa olivat siestassaan eli paivällis-unessaan. Hänen huomioonsa oli pystynyt eräs vene, jota soudettiin pitkin rantaa, mutta määräisillä vedoilla. Sen lähemmä tultua, näki hän sen olevan aseellisia miehiä täynnä. Vene laski ankkuriin tornin juurelle; joukko Maurilaisia sotamiehiä nousi maalle, tuolle kapealle rannalle, tuoden muassaan useampia kristityitä vankia. Utelias Zorayda herätti sisarensa, ja kaikki kolme tirkistelivät varovasti tiheiden varjostimien valitse, jotka kaihtivat heitä tulijain silmiltä. Vankein joukossa oli kolme hispanialaista ritaria komeissa puvuissa. He olivat nuoruuden kukoistuksessa ja jalon näköiset, ja ylevä ryhti heidän käytöksessään, vaikka olivat kahleissa ja vihollistensa vallassa, osoitti uljasta sielua. Prinsessat katselivat heitä säälivin ja sykkivin sydämin. Koska heitä tässä linnassa oli pidetty palvelevain naisorjain joukkoon suljettuina, ja ketään muita miehellisestä sukupuolesta näkemättä, kuin mustia orjia ja raakoja kalastajia rannalla, niin eipä ollut kumma että, kun he näkivät kolme ritaria nuoruuden ja miehuullisen kauneuden kukoistuksessa, tämä vaikutti heissä ankaran mielenkuohun.

"Onko koskaan jalompi olento tallannut maata, kuin tuo punapukuinen ritari on?" huudahti Zayda, vanhin sisarista. "Katsokaapa kuinka uljaasti hän liikkuu, juurikuin kaikki hänen ympärillään olisivat orjia!"

"Entäs tuo keltapukuinen!" huudahti Zorayda. "Mikä iha! mikä sievyys! mikä ylevyys!"

Hellä Zorahayda ei virkkanut mitään, mutta salaa hän katsoi vihriäpukuisen etevimmäksi.

Prinsessat viipyivät akkunoissa, kunnes vangit olivat menneet heidän näkyvistään; sitten vetivät he syviä huokauksia, katsoivat toisiinsa vähän aikaa ja istuivat, aateksivaisina ja surullisina, sohvilleen.

Viekas Kadiga tapasi heidät tässä tilassa, he kertoivat hänelle mitä olivat nähneet, ja yksin tuon vanhan apunaisenkin sydän lämpeni.

"Nuorukais-raukkoja!" huudahti hän, "lyön veikan, että heidän vankiutensa saattaa monen kauniin ja ylhäisen naisen sydämen pakahtumaan heidän isänmaassansa! Ah lapsukaiseni! Tuskin saatatte ajatellakaan minkäkaltaista elämätä nuot ritarit elävät heidän omassa maassansa. Kuinka komeita ne keihäispelit ovat! Mikä viehtymys naisiin! Kuinka helliä puheita, kuinka ihanoita serenaateja!"

Zaydan uteliaisuus tuli nyt oikein kiihkeäksi, hän oli kyselemään kyllästymätön ja houkutteli vanhalta apunaiselta mitä viehättävimpiä selityksiä tämän nuoruuden seikoista ja syntymämaasta. Kaunis Zorayda nousi istumasta ja katseli ylpeästi kuvaansa peilissä, kun Hispanialaisten naisten kauneus ja hempeys tuli puheeksi, jota vastoin Zorahayda hillitsi nousevaa huokausta, kun selitettiin serenaateja kuutamessa.

Joka päivä kyseli utelias Zayda noita samoja asioita, ja joka päivä jutteli viekas apunainen kertomuksensa uudelleen, joita kaunottaret kuuntelivat osanottavaisuudella mitä hartahimmalla, vaikka silloin tällöin huokauksiin puhkeillen. Viekas vanhus alkoi viimein miettiä mitä vallattomuutta hän oli hankkeille panemassa. Hän oli tottunut ajattelemaan näitä prinsessoja ainoastaan lapsiksi, mutta ne olivat huomaamatta vaurastuneet hänen hoidossaan ja esiintyivät nyt kolmena kukoistavana naima-ikäisenä neitona. Jo on aika, ajatteli palvelija, että annan kuninkaalle tiedon.

Mohamed Vasenkätinen istui eräänä aamuna sohvallaan muutamassa viileässä salissa Alhambrassa, kun orja tuli Salobrenna-linnasta, sanansaattajana viisaalta Kadigalta, joka toivotti hänelle onnea hänen syntymäpäiväkseen. Orja ojensi samassa kuninkaalle pienoisen sievän korin, täynnä kukkia, joiden seassa, viini- ja viikunapuun lehtiä alustana, oli persikka kukkansa kanssa, aprikka untuvineen ja nektariini suloisen kasteensa kanssa, ja nämät kaikki houkuttelevan kypsyyden aikaisessa iässä. Kuningas tunsi Itämaisen kukkais- ja hedelmäkielen ja arvasi hetikohta lahjan tarkoituksen.

"Niin on siis," sanoi hän, "tähtein selittäjäin osoittama vaarallinen ajankohta tullut; tyttäreni ovat naima-iässä. Mitä pitää minun tehdä? He ovat kätkössä miesten silmiltä; he ovat viisaan Kadigan katsannossa — kaikki hyvin hyvästi — mutta he eivät ole minun omassa hoidossani, niinkuin tähtein selittäjät sääsivät. Minun täytyy koota heidät siipeini alle, enkä saa minä luottaa kenenkään toisen valppauteen."

Sitten antoi kuningas käskyn että yksi torni Alhambrassa oli kuntoon pantava prinsessoja varten, ja lähti henkivartionsa etunenässä Salobrenna-linnaan, itse omassa korkeassa persoonassaan viedäkseen heitä heidän uuteen kotiinsa.

Kolmen vuoden paikoille oli kulunut siitä kun Mohamed oli tyttäriään nähnyt, ja tuskin taisi hän silmiään uskoa nähdessään sen ihmeellisen muutoksen, mikä tällä lyhyellä ajalla oli heidän näössään tapahtunut. Tällä ajalla olivat he käyneet tuon ihmeellisen rajalinjan yli naisellisessa elämässä, joka eroittaa huiman, sivistymättömän ja ajattelemattoman tytön kukoistavasta, kainosta ja ajattelevaisesta naisesta. Se on ikäänkuin tulla La Manchan aukeilta, harmailta ja ikäviltä lakeuksilta Andalusian uhkeihin laksoihin ja kukoistaville kunnaille.

Zayda oli pitkä ja sirovartinen, ryhti jalo ja silmä läpipystyvä. Hän astui sisään uljaasti ja luontevasti, teki syvän kumarruksen Mohamedille, ja kohteli häntä pikemmin kuninkaanansa kuin isänänsä. Zorayda oli varrelleen kohtalainen, silmä viehättäväinen, käytös luonteva ja ihana ja kauneus erinomainen, koristeilla mitä kauniimmilla ylennetty. Hän läheni isäänsä hymysuin, suuteli hänen kättänsä ja tervehti häntä muutamilla säijejaksoilla eräältä yleisesti mieleiseltä Arabialaiselta runoilijalta, mikä hyvin kelpasi kuninkaalle. Zorahayda oli arka ja pelkuri, pienempi sisariaan, ja hänen kauneutensa sitä hellää ja lauhkeata laatua, joka etsii rakkautta ja suojelusta. Hän ei ollut niinkuin hänen vanhempi sisarensa vallitsemaan luotu, eikä niinkuin toinen lumoamaan, vaan oli luontoaan pikemmin määrätty miehellisen rakkauden rintaan turvaumaan; siihen perehtymään ja siinä onnellinen olemaan. Hän läheni isäänsä pelvon alaisena, miltei horjuvin askelin, ja yritti ottamaan hänen kättänsä suudellakseen; mutta kun hän katsoi isäänsä silmiin ja näki niissä isällisen hymyn heloittavan, puhkesi hänen luonteensa hellyys ilmi ja hän kävi sylin hänen kaulaansa.

Mohamed Vasenkätinen katseli kukoistavia tyttäriään tunteella, jossa oli sekä ylpeyttä että hätäisyyttä; sillä iloitessaan heidän kauneudelleen muisti hän samalla tähtein selittäjäin ennustuksen. "Kolme tytärtä! kolme tytärtä!" kertoi hän itsekseen, "ja kaikki naima-iässä. Tässä on houkuttelevia Hesperian hedelmiä, jotka tarvitsevat hirviötä vartijakseen."

Hän aikoi nyt lähteä paluumatkalleen Granadaan, lähetti sanansaattajia edeltäkäsin viemään käskyä, että jokaisen piti pysyä poissa siltä tieltä jota hän aikoi matkustaa, ja että kaikki ovet ja akkunat olivat suljettavat prinsessain lähetessä. Sitten lähti hän matkaan, mustan, hirveän-näköisen, loisteisiin sota-asuihin puetun ratsastaja-joukon saattelemana.

Prinsessat, keveästi verhottuina, ratsastivat kuninkaan rinnalla, valkoisilla, kauniilla hevosilla, joiden kullalla ommellut samettiset satulavaipat pitkin maata laahasivat; suitset ja jalustimet olivat kullasta ja silkkiohjakset koristetut helmillä ja kalliilla kivillä. Hevosilla oli niinikään pienet hopeakellot, jotka, hevosten verkalleen liikkuessa, hyvä-äänisesti kilisivät. Onneton se, joka viipyi tiellä, kuultuaan nämät helisevät kellot! Ratsastajilla oli käsky armotta hakata hänet maahan.

Lähetessään Granadaa tämä loistoisa kulkue saavutti Xenil-joen rannoilla vähäisen joukon Maurilaisia sotamiehiä, jotka kuljettivat muutamia vankeja. Sotamiehet eivät ennättäneet päästä tieltä pois, jonkatähden he heittäysivät kasvoilleen maahan, käskien vankinsa tehdä samaten. Vankien joukossa oli juuri nuot kolme ritaria, jotka prinsessat olivat huvihuoneesta nähneet. Nämät eivät käskyä ymmärtäneet, taikka olivat liian ylpeät sitä totellakseen, he jäivät seisomaan ja katselivat tarkasti tuota lähenevää kulkuetta.

Kuningas leimahti vihaan tästä käskyinsä ylenkatseesta. Hän paljasti miekkansa, ratsasti luoksi ja oli juuri antaa vasenkätisen iskun, joka ainakin yhdelle ritarille olis tuottanut surman, kun prinsessat tuota pikaa riennähtivät hänen ympärilleen ja rukoilivat armoa vankeille; yksin pelkoinen Zorahaydakin unhotti arkuutensa ja käytti kaikkea sulopuheisuuttaan heidän pelastuksekseen. Mohamed malttoi mielensä, kun joukon johtaja heittäysi hänen jalkainsa juurelle.

"Älä anna viekoitella sinuas, oi kuningas, tekemään tekoa, josta voisi syntyä paljo pahennusta valtakunnassasi. Nämät ovat kolme urhoollista ja jalosukuista Hispanialaista, jotka otettiin vangiksi tappelussa, jossa ottelivat kuin leijonat, he ovat korkeata sukua ja kykenevät antamaan sinulle runsaat lunnaat." — "Hyvä," sanoi kuningas, "minä säästän heidän henkensä, mutta rankaisen heidän rohkeutensa, — lähetä heidät niihin punaisiin torniin, orjina työtä tekemään."

Mohamed teki nyt yhden noita tavallisia vasenkätisiä haira-iskujaan. Tässä häiriöisessä kohtauksessa olivat prinsessain hunnut heilahtaneet niskoille, ja heidän heleä kauneutensa paljastunut; ja puhettaan jatkaessaan oli kuningas antanut tälle kauneudelle aikaa tehdä täyden vaikutuksensa. Siihen aikaan rakastuivat ihmiset paljoa pikemmin kuin nyt, jonka näkee kaikista vanhoista kertomuksista; ei siis kumma että kolmen ritaria sydämet hetikohta voitettiin, olletikin kun kiitollisuus enensi heidän ihastustaan. Vähän kumma on kuitenkin, vaikka kyllä varma, ettei yksikään heistä viehtynyt yhteen ja samaan prinsessaan, vaan kukin rakasti omaansa. Prinsessat puoleltaan olivat enemmin kuin koskaan ennen ihastuksissaan vankien ylevään käytökseen, ja kätkivät sydämeensä kaikki mitä olivat kuulleet heidän urhoollisuudestaan ja ylhäisestä synnystään.

Matkue jatkoi kulkuaan; nuot kolme prinsessaa ratsastivat aateksivaisina kelloilla huolitelluilla jalkojillaan, luoden silloin tällöin salaisen silmäyksen taaksensa noihin kristittyihin vankeihin, joita kuljetettiin heille määrättyyn vankihuoneesen punaisissa torneissa.

Prinsessoille valittu asunto oli loistoista minkä voi mieleen kuvailla. Se oli eräässä tornissa kappaleen matkaa Alhambran suuresta linnasta, vaikka oli saman suuren muurin sisällä, joka ympäröitsi koko kukkulaa. Sen toinen puoli antoi linnaan päin, ja tällä puolen, sen juurella, oli vähäinen, harvinaisilla kukilla koristettu puutarha. Toiselta puolen näkyi syvä notko, joka eroitti Alhambran tilukset Generalifen tiluksista. Tornin sisäpuoli oli jaettu pieniksi ihanoiksi, keveään Arabialaiseen laatuun somasti koristetuiksi kamareiksi, jotka ympäröitsivät korkeata salia, jonka kupulaki ylettyi liki tornin huippua. Salin seinät ja laudoitus olivat kaunistetut lehdityskuvauksilla ja koholeikkauksilla, joissa kultaa ja hohtavia värejä välkkyi. Keskellä lattiata oli suihkukaivo alabasterista, ympäröitty lemuavilla pensailla ja kukilla, ja vettä suihkuttava, joka vesi viilistytti koko rakennuksen, levittäen suloista lorinata ympärinsä. Seinillä rippui yleensä kulta- ja hopealankaisia linnunhäkkiä, laululintuineen, jotka välkkyivät lukemattomilla väreillä ja pitivät viserrystä mitä suloisinta.

Puheena oli käynyt että prinsessat, ollessaan Salobrenna-linnassa, olivat olleet erinomaisen ilomielisiä, kuningas oli sentähden luullut heidän kokonansa ihastuvan Alhambraan. Hänen hämmästyksekseen alkoivat he murehtia ja käydä alakuloisiksi ja tyytymättömiksi kaikkeen mitä heidän ympärillään oli. Kukat eivät haisseet heille hyvältä, satakielen laulu häiritsi heiltä yölevon, ja alabasterilähteen iäinen lorina ja loiskina aamusta iltaan ja illasta aamuun tuskastutti heidät kokonansa.

Kuningas, joka oli kärty- ja kiivasluontoinen, otti ensin tämän kovin pahaksensa; mutta hän huomasi tytärten nyt tulleen siihen ikään, jolloin naisen sielu lähtee ylemmä lentämään ja jolloin hänen toivomustensa ala avartuu. "He eivät ole enää lapsia," sanoi hän itsekseen, "he ovat vaurastuneet ja tarvitsevat esineitä, jotka heitä miellyttävät." Hän lähetti nyt käskemään luoksensa kaikki räätälit, juveelisepät, ja kulta- ja hopeasepät Granadan Zacatinista, ja prinsessoille annettiin ylenmäärin silkkisiä, kultavaatteisia ja prokaattisia leninkejä, kasmiri-saaleja, helmi- ja timanttikaularihmoja, sormuksia, rannerenkaita, ja muita kalliita kaluja jos minkälaisia.

Ei mistään apua; prinsessat, vaikka kaikella tällä koreudella ympäröityt, pysyivät yhä kalpeina ja kuihtuvina, ollen kuin kolme samaan varteen lakastunutta ruusunuppusta. Kuningas ei tiennyt miten menettelisi. Hänellä oli tavallisesti kiitettävä luottamus päättämyskykyynsä, eikä ottanut hän koskaan neuvoa toiselta. "Mutta kolmen naimaikäisen tyttären oikut ja päähänpistot," sanoi hän, "antavat kyllä viisaimmallekin miehelle miettimistä." Tämän tähden otti hän nyt ensi kerran eläissään neuvoa toiselta.

Se, jolta hän sitä pyysi, oli tuo kokenut kaitsija-nainen.

"Kadiga," sanoi kuningas, "minä tiedän sinun olevan viisaimpia naisia koko maailmassa, samoin kuin luotettavimpiakin; näistä syistä olen aina tähän asti antanut sinun olla tytärteni likeisin kaitsija. Isä ei saata olla kyllin varuisa, semmoista luottamusta antaessaan. Sentähden tahdon että otat selvän tuosta salaisesta taudista, joka prinsessoja vaivaa, ja keksit keinoja, millä he jälleen saadaan terveiksi ja iloisiksi."

Kadiga lupasi ehdottoman kuuliaisuuden. Hän tiesikin prinsessaan taudin paremmin kuin he itse tiesivät. Kuitenkin pysyi hän heidän kanssansa torniin sulkeutuneena ja koki heidän huomaamattaan luikkia heidän luottamukseensa.

"Lapsukaiseni, miksi olette noin surulliset ja alakuloiset näin kauniilla paikalla, jossa teillä on kaikkea mitä sydämenne voi halata?"

Prinsessat katsoa, tuijottivat kamarin seinille, mitään ajattelematta, ja huokasivat.

"Mitä enempää soisitte teillenne? Hankinko teille sen ihmeellisen papukaijan, joka puhun kaikkia kieliä ja on Granadan paras huvitus?"

"Mahdotonta!" huudahti Zayda prinsessa; "ilkeä kirkuja, joka loruaa muutamia sanoja ilman mitään järjestystä; houru mokomaa otusta suvaitsee."

"Panenko noutamaan marakattia Gibraltarin kalliolta, että se teitä ilveillään huvittaisi?"

"Marakattia! hyi!" huusi Zorayda; "tuota ihmisten iljettävää osottelijata; minä vihaan mokomia eläimiä."

"Mitä sanotte kuuluisasta mustasta laulajasta Kasemista, joka on Marokkon kuninkaallisesta vaimolasta? Hänellä kuuluu olevan ääni kaunis kuin naisella."

"Minua alkaa peloittaa heti kun näen noita mustia orjia," sanoi sievä Zorahayda; "ilmankin olen kadottanut kaiken halun musiikiin."

"Ah lapsukaiseni, niin et sanoisi," vastasi viekas vanhus, "jos olisit kuullut sen musiikin jonka minä kuolin eilen-illalla niiltä kolmelta Hispanialaiselta ritarilta, jotka matkallamme kohtasimme. Mutta Jumalan nimessä, lapset, miksi noin punastutte ja näytätte noin hätäisiltä?"

"Ei se ole mitään, Kadigaseni, kerro, kerro vaan."

"No niin; kun minä eilen-illalla kuljin punaisten tornien sivuitse, näin minä noiden kolmen ritarin levähtävän päivän töistä. Yksi soitti kitarria — niin ihanasti! ja ne toiset kaksi lauloivat vuorottain, ja niin kauniisti, että vartijat seisoivat kuin kuvapatsaat eli tenhotut ihmiset. Allah minulle anteeksi suokoon! En tainnut muuta kuin tulla liikutetuksi kuullessani noita lauluja syntymäseudultani. Entäs — nähdä kolme niin nuorta kaunista miestä kahleissa ja orjuudessa!"

Tässä helläluonteinen vanhus ei voinut pidättää kyyneliään.

"Kenties saattaisit sinä, Kadigaseni, laittaa niin että saisimme nähdä ne ritarit," sanoi Zayda.

"Minäkin ajattelen," sanoi Zorayda, "että hiukkanen musiikia olis oikein virkistäväistä."

Arka Zorahayda ei sanonut mitään, vaan kävi syliksi Kadigan kaulaan.

"Allah minua varjelkoon!" huudahti kavala ämmä; "mitä sanotte, lapset? Isänne hetikohta tapattais meidät, jos semmoista kuulisi. Arvattavasti ovat nämät ritarit hyvästi kasvatettuja ja ylevämielisiä nuorukaisia; mutta mitäpä siitä? He ovat teidän uskonne vihollisia ja te ette saa heitä kauhistumatta ajatellakaan."

Naisella, olletikin naimaiällä olevalla, on luja tahto ja ihmeteltävä rohkeus, joka ei peljästy vaaroista eikä kielloista. Prinsessat riensivät vanhan kaitsijanaisen ympärille, suutelivat ja hyväilivät häntä, sanoen kiellon saattavan heidän sydämensä pakahtumaan.

Mitä oli naisen tehtävä? Epäilemättäkin oli hän viekkahin nainen koko maailmassa ja kuninkaan uskollisimpia palvelijoita, mutta hirvesikö hän muutamain kitarrin näppäysten tähden nähdä kolmen ihanan prinsessan sydämen pakahtuvan? Ilmankin, vaikka hän niin kauan oli ollut Maurilaisten tykönä ja, uskollisena palvelijana, samoin kun hänen emäntänsäkin oli muuttanut uskontonsa, hän toki oli Hispanialainen syntyjään ja ikävöitsi kristin-uskoa sydämessään. Niinpä rupesi hän nyt miettimään miten hänen sopisi täyttää prinsessain pyyntö.

Nuot kristityt vangit, noissa punaisissa torneissa, olivat erään pitkäpartaisen, hartiokkaan uskonhylkääjän vartioittavina, jonka nimi oli Hussein Baba, ja jota sanottiin kovin rahan-ahneeksi. Nainen meni salaa tämän luoksi, laski ison kultarahan hänen käteensä ja sanoi: "Hussein Baba, ne kolme prinsessaa, jotka ovat torniin suljetut ja valitettavasti ilman minkäänlaisia huvituksia, ovat kuulleet puhuttavan niiden kolmen Hispanialaisen ritarin soitannollisesta taidosta ja haluavat suuresti saadakseen kuulla heidän taitoansa. Olen vakuutettu että sinulla on kovin hellä sydän taitaakses kieltää tätä viatonta huvitusta."

"Mitä? Ettäkö minun pääni istuis irvistelemässä oman tornini portin päällä? Sillä se olisi palkkani, jos kuningas sais tietää.

"Siitä ei mitään vaaraa; sinä saatat laittaa niin että prinsessain halu täytetään, ja ettei heidän isänsä kumminkaan saa siitä vähintäkään vihiä. Sinä tiedät sen syvän notkon ulkopuolella muuria, joka on heti tornin alapuolella. Anna niiden kolmen kristityn vangin tehdä siellä työtä ja jouto-aikoinaan soitella ja laulaa, niinkuin omiksi huvikseen. Sillä tavoin saavat prinsessat akkunoistaan kuulla heitä, ja sinä saat olla vakuutettu että tulet kunniallisesti palkituksi mieluisuudestasi."

Lopetettuaan puheensa likisti vanhus hellästi uskonkieltäjän kättä, jättäen siihen vielä yhden kultarahan.

Hänen kaunopuheisuutensa oli vastustamaton. Päivällä sen jälkeen vietiin ne kolme ritaria laksoon työtä tekemään. Puolenpäivän helteen aikana, kun heidän kumppanissa nukkuivat varjossa ja vahti nuokkui paikallaan, istuivat he nurmikkoon tornin juurelle ja lauloivat erään Hispanialaisen laulun, kitarrilla säistäen.

Notko oli syvä ja torni korkea, mutta heidän äänensä kuuluivat selvästi puolenpäivän ajan hiljaisuudessa. Prinsessat kuuntelivat balkongilla; he olivat oppineet Hispanian kieltä tuolta vanhalta naiselta ja laulun suloisuus ja hellämielisyys liikutti heitä. Mutta viekas Kadiga sitä vastoin vihastui hirmuisesti. "Allah meitä varjelkoon!" huusi hän, "he laulavat teille rakkauden-laulua. Onko mokomaa rohkeutta kuultu? Minä riennän orjain päällysmiehen luoksi, ja toimitan niin että saavat aika selkäsaunan."

"Mitä! antaako noin kauniille ritareille selkäsauna, sen tähden että noin ihanasti laulavat!" Kolmea kaunista prinsessaa kauhistutti ajatellakin semmoista. Vastoin kaikkea siveellistä närkästystään, oli vanhus luonnolleen sovinnollinen ja helposti lepytetty. Ilmankin näytti musiiki tekevän hyvän vaikutuksen hänen nuoriin emäntiinsä. Kukoistava punoitus oli jo noussut näiden kasvoihin, ja heidän silmänsä alkoivat kiilua. Vanhus ei siis enää väittänyt mitään ritarien rakkaudenlaulua vastaan.

Sen loputtua pysyivät prinsessat vähän aikaa ääneti; sitten otti Zorayda kantelen ja lauloi suloisella, vaikka heikolla ja vapisevalla äänellä, vähäisen Arabialaisen laulun, jonka jälkisäije oli: "Ruusu piilee lehtien seassa, mutta kuuntelee mielellään satakielen laulua."

Tästä hetkestä aikain tekivät ritarit melkein joka päivä työtä laksossa. Varuisasta Hussein Babasta tuli yhä taipuvaisempi ja päivä päivältä halukkaampi nukkumaan paikallansa. Välistä pidettiin kanssapuhetta lauluilla ja romansseilla, jotka tavallaan vastasivat toisiinsa, lausumalla molempain puolten helliä tunteita. Vähitellen ilmausivat prinsessat balkongille, kun taisivat sen tehdä vahtien näkemättä. Myös puhelivat he ritarien kanssa kukkasten kautta, joiden kuvakieli molemmin puolin tunnettiin: vaikeudet näissä ilmoituksissa lisäsivät niiden suloa ja vahvistivat tätä näin kummallisella tavalla syntynyttä viehtymystä; sillä rakkaus haluaa taistella vastusten kanssa ja menestyy paraiten kehnoimmassa maanlaadussa.

Muutos, joka näistä salaisista kanssapuheista seurasi prinsessaan näössä ja mieli-alassa, hämmästytti ja ilahutti suuresti vasenkätistä kuningasta; mutta ei kukaan enemmin suurennellut siitä kun viisas Kadiga, joka piti sen oman viisaan hankkeensa seurauksena.

Jo viimein keskeytyi tämä lennätin-sananvaihto; moneksi päiväksi ritarit herkesivät näkymästä laksossa. Kauniit prinsessat katselivat turhaan akkunan kautta. Turhaan ojensivat he joutsenen-valkoisia kaulojaan balkongin yli; turhaan lauloivat he, kuin pyydetyt satakielet häkeissään: ei vilahustakaan näkynyt heidän kristityistä rakastajistaan; ei ainoakaan sävel vastannut laksosta. Viekas Kadiga meni hankkimaan tietoja, ja palasi levottoman näköisenä. "Ah, lapsi kultani," huusi hän, "kylläpä näin mitä tästä kaikesta oli seuraava, mutta pitihän teidän saada tahtonne täytetyksi; nyt saatte ripustaa kantelenne pajuihin. Sukulaiset ovat nyt lunastaneet ne Hispanialaiset ritarit, ne ovat nyt Granadassa ja hankkiutuvat lähtemään isänmaahansa."

Kauniit prinsessat tulivat tästä sanomasta kovin toivottomiksi. Zaydaa harmitti tämä heille osoitettu ylenkatse, kun he näin jätettiin jäähyvästiäkään sanomatta, Zorayda väänteli käsiään ja itki, katsoi peiliin, pyyhki kyynelensä ja itki jälleen. Armas Zorahayda kallistui balkongin yli ja itki hiljaisuudessa, ja hänen kyynelensä vuosivat kukkasille nurmikossa, jossa uskottomat ritarit niin usein olivat istuneet.

Viisas Kadiga teki kaikkea mitä taisi lieventääkseen heidän suruansa. "Malttakaa mielenne, lapsukaiset," sanoi hän, "tämä ei ole mitään, kun siihen totutte. Se on maailman tavallista menoa. Ah! kun tulette niin vanhaksi kuin minä olen, te opitte oikein arvaamaan nuot miehet. Minä lyön veikan, että noilla ritareilla on kullakin heidän lemmetyisensä Cordovan tahi Sevillan kaunottarissa, ja että he kohta laulavat serenaateja heidän balkongeinsa alla, eivätkä enää ajattelekaan Maurilaisia kaunottaria Alhambrassa. Malttakaa siis mielenne, lapsi kullat, ja kiskokaa heidät pois sydämistänne."

Kavalan Kadigan lohdutukset lisäsivät vaan kolmen prinsessan surua, ja he olivat kaksi päivää perin lohduttomina. Kolmantena aamuna tuli ämmä heidän kamariinsa, kokonansa vihoissaan.

"Kuka olis uskonut noin paljon hävyttömyyttä löytyvän ihmisissä," huusi hän, tavattuaan sanoja vihallensa; "mutta syystäpä olenkin tullut rangaistuksi tästä petoksesta hyvää isäänne kohtaan. Älkää koskaan enää puhuko minulle noista Hispanialaisista ritareistanne."

"No nyt, mitä on siis tapahtunut, Kadigaseni?" huudahtivat prinsessat, kiinteässä odotuksessa ja levottomuudessa.

"Mitäkö on tapahtunut? — Kavallus on tapahtunut, eli, mikä on melkein yhtä halpamaista, minulle on ehdotettu kavallusta, minulle, uskollisimmalle alamaiselle, luotettavimmalle kaikista kaitsijanaisista! Niin, lapsukaiseni, ne Hispanialaiset ritarit ovat rohenneet ehdottaa minulle, että houkuttelisin teidät karkaamaan heidän kanssansa Cordovaan ja rupeamaan heidän vaimoiksensa."

Tässä peitti kelpo ämmä kasvonsa käsillään, ja laski harminsa ja närkästyksensä vapaasti valloilleen. Kauniit prinsessat punastuivat ja kalpenivat, ja kalpenivat ja punastuivat, vapisivat ja loivat silmänsä alas ja katsahtelivat hätäisesti toisiinsa, mutta eivät mitään virkkaneet. Kaiken tämän ohessa istui ämmä, edes takaisin huojuen, ankarassa mielenkuohussa, ja huudahti tuotuostakin kiivaasti: "Oi mokomaa häväistystä mikä minun piti kokea! Minun, joka olen uskollisin kaikista naispalvelijoista!"

Viimein läheni häntä vanhin prinsessa, joka oli heistä rohkein ja aina kävi heidän etukynnessään, laski kätensä hauen olalleen ja sanoi: "No niin, Kadiga, jos olisimme halulliset karkaamaan noiden kristittyin ritarien kanssa, —olisiko se mahdollista?"

Ämmä herkesi yhtäkkiä suremasta ja katsoi ylös. "Mahdollista," kertoi hän, "tottapa se mahdollista on. Ovathan ritarit jo lahjoneet uskonkieltäjän Hussein Baban, vahtimiesten kapteinin, ja sopineet asiasta? Entä sitten, pettää isänne! Isänne, joka on minuun luottanut!" Tässä laski ämmä surunsa taas valloilleen, tuutieli edes takaisin ja hykerteli kämmeniään.

"Mutta eipä ole isämme meihin koskaan luottanut," sanoi vanhin prinsessa, "vaan on luottanut säppiin ja salpoihin ja kohdellut meitä kuin vankeja."

"Niin, kyllähän se on tosi," vastasi vanhus, taas herjeten suremasta; "järjettömästi onkin hän kohdellut teitä, pitänyt teitä täällä suljettuina, kuluttamassa kukoistavaa nuoruuttanne yksinäisessä, vanhassa tornissa, juurikuin ruusuja, joiden on annettu lakastua kukkais-ruukussa. — Mutta — paeta syntymämaastanne!"

"Ja onhan maa, johonka aiomme paeta, meidän äitimme syntymämaa, jossa saamme elää vapaudessa? Ja saammehan itsekukin nuoren kauniin miehen, vanhan ankaran isää sijaan?"

"Niin, totta on sekin; ja teidän isänne, se täytyy minun tunnustaa, on sangen hirmuvaltainen; mutta — tässä alkoi hän taas itkeä ja vaikeroida — aiotteko jättää minut tänne, hänen kostonsa esineeksi?"

"Emme sainkaan, Kadigaseni; saatathan sinä karata meidän kanssamme?"

"Aivan oikein, lapseni; ja, totta puhuen, kun minä puhuttelin Hussein Babaa tästä asiasta, lupasi hän pitää huolen minusta, jos tahtoisin karata teidän kanssanne; mutta sitten, lapsukaiset, ajatelkaapa, oletteko valmiit luopumaan isänne uskonnosta?"

"Kristin usko oli meidän äitimme uskonto alusta," sanoi vanhin prinsessa; "minä olen valmis rupeamaan siihen, ja niinpä luulen sisartenikin olevan."

"Tosi on sekin!" huudahti uudelleen elostunut vanhus; "se oli teidän äitinne uskonto alusta, ja hän valitti katkerasti kuolinvuoteellaan, että oli luopunut siitä. Silloin lupasin hänelle pitää huolta teidän sieluistanne, ja minä olen iloinani kun näen, että ne nyt ovat hyvällä tiellä pelastukseen. Niin, lapsukaiseni, minäkin olen kristitty syntyjäni, olen pysynytkin kristittynä sydämessäni ja olen nyt päättänyt palata oikeaan uskoon. Minä olen puhunut tästä asiasta Hussein Baban kanssa, joka on syntyjään Hispanialainen, ja kotoisin eräästä paikasta likellä syntymäkaupunkiani. Hänkin haluaa yhtä kiihkeästi nähdäkseen jälleen entisen maansa ja palatakseen kirkon helmaan, ja ritarit ovat luvanneet että jos me, palattuamme syntymäseutuumme, tahdomme ruveta mieheksi ja vaimoksi, niin he kunniallisesti pitävät meistä huolen."

Sanalla sanoen, tämä viekas ja edeltäkäsin miettivä ämmä oli neuvoitellut ritarien ja uskonhylkääjän kanssa, ja pitänyt tuuman heidän kanssansa karkauksesta. Vanhin prinsessa antoi hetikohta suostumuksensa siihen, ja hänen esimerkkinsä määräsi, niinkuin tavallisesti, hänen sisartensakin teon. Tosi on että nuorin epäröitsi, sillä hän oli arka ja pelkuriluontoinen, ja taistelu nousi hänen sielussaan tyttärellisen tunnon ja nuorellisen rakkauden välillä: jälkimäinen kumminkin voitti, niinkuin on tavallista, ja hiljaisuudessa, itkun ja huokausten kanssa taistellen, hankkiusi hän karkausretkelle.

Jyrkässä kukkulassa, jolle Alhambra oli rakettu, oli muinaisina aikoina useita maan-alaisia käytäviä, jotka olivat kallioihin hakatut ja linnasta veivät useihin paikkoihin kaupungissa ja kaukaisille porteille Darron ja Xenilin rannoilla. Maurilaiset kuninkaat olivat eri ajoin niitä kaivattaneet, päästäkseen pakenemaan äkillisten kapinain aikana, ja salaisiksi kulkureijiksi yksityisissä yrityksissä. Useat niistä ovat nyt kokonaan hävinneet, toisia on vielä jäljellä, muutamat umpeen muuratut, toiset täynnä soraa ja pärtöä: muistomerkkiä Maurilaisten kuninkaiden varokeinoista ja sodallisesta kavaluudesta. Yhden tämmöisen käytävän kautta oli Hussein Baba luvannut viedä prinsessat eräälle portille kaupungin alapuolella, jossa ritarit seisoivat nopeine oriineen valmiina, viedäkseen koko joukon toiselle puolen rajaa.

Määrätty yö tuli: prinsessain torni oli salvattu niinkuin tavallisesti, ja Alhambra oli sikeään uneen vaipuneena. Sydän-yön aikana kuunteli kavala Kadiga balkongilla erään akkunan ulkopuolella, joka oli puutarhaan päin. Uskonhylkääjä Hussein Baba oli jo sen alla, ja antoi sovitun merkin. Kaitsijanainen kiinitti köysiportaiden toisen pään balkongiin, laski toisen pään puutarhaan ja meni alas. Kaksi vanhempaa prinsessaa seurasivat häntä jyskävällä sydämellä; mutta kun vuoro tuli nuorimman prinsessan, Zorahaydan, epäili hän ja vapisi. Useita kertoja rohkeni hän panna pienen sievän jalkansa tikapuille ja vetäsi sen yhtä usein takaisin, jota tehdessä hänen kurja sydämensä sitä enemmin epäröitsi, kuta kauemmin hän viipyi. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen taaksensa tuohon silkillä koristettuun kamariin; tosin oli hän elänyt siinä kuin lintu häkissä; mutta sen sisällä oli hän turvattu ja hätäilemätön: kuka taisi sanoa mitkä vaarat hänellä oli edessään, jos hän nyt lensi maailmalle! Sitten ajatteli hän urhoollista kristittyä rakastajaansa, ja hänen pieni jalkansa oli heti tikapuilla; sitten taas isäänsä, ja hän tempasi jalkansa äkisti takaisin. Mutta turhaan kokisin kuvailla taistelua näin nuoren ja hellan olennon sydämessä, joka kyllä rakasti kiihkeästi, mutta oli noin arka ja vähän maailmaa tunteva.

Turhaan rukoilivat hänen sisarensa, turhaan torui kaitsijanainen, turhaan purki uskonhylkääjä kirouksia balkongin alla; pieni armas Maurilainen neito seisoi epäröiden ja kahden vaiheilla, juuri karkaamaisillaan, synnin makeuden kiusaamana, mutta sen vaaroja peljästyvänä.

Joka silmänräpäys lisäsi ilmisaamisen vaaraa. Askelia kuului etäältä. "Yövartijat tekevät kiertoansa," huusi uskonhylkääjä; "jos viivymme, olemme hukassa. Prinsessa, tulkaa alas, muuten jätämme teidät."

Zorahayda oli hetkisen aikaa hirmuisessa hädässä mitä tekisi; sitten päästi hän köysiportaat irti ja nakkasi ne tuskallisella päättäväisyydellä alas balkongilta.

"Päätös on tehty," huusi hän; "karkaus ei olekaan enää minun vallassani! Allah teitä johdattakoon ja siunatkoon, rakkaat sisareni!"

Ne kaksi vanhempaa prinsessaa kauhistuivat ajatellessaan että jättäisivät hänet torniin ja olisivat mielellään viipyneet, mutta patrulli likeni; uskonhylkääjä oli vimmoissaan ja he vietiin noihin maan-alaisiin käytäviin. He hamuilivat erään ihan vuoren sydämeen hakatun sokkelon kautta ja onnistuivat kenenkään keksimättä pääsemään eräälle rautaportille, jonka kautta tulivat ulkopuolelle muuria. Täällä odotti heitä nuot Hispanialaiset ritarit, Maurilaisiksi, vahdissa oleviksi sotamiehiksi pukeutuneina, joita nyt uskonhylkääjä komensi.

Zorahaydan rakastajan mieli murtui kokonansa, kun hän kuuli tyttönsä kieltäyneen lähtemästä tornista; mutta ei ollut nyt aikaa hyödyttömiin vaikeroimisiin tuhlata. Ne kaksi prinsessaa istuivat rakastajainsa seljän taa, kavala Kadiga istui uskonhylkääjän taa, ja kaikki lähtivät nyt hyvää juoksua ajamaan Lopen vuorisolalle, joka vie Cordovaan.

He eivät olleet pitkälle ennättäneet, kun kuulivat rumpuin räminän ja torvien toitotuksen Alhambran linnasta.

"Karkaukseunne on saatu ilmi," sanoi uskonhylkääjä.

"Meillä on nopeat hevoset, yö on pimeä ja me kyllä pääsemme heiltä pakoon," vastasivat ritarit.

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat täyttä laukkaa Vegan (lakeuden) yli. He tulivat Elvira-vuoren juurelle, joka pistää, kuin niemi lakeudelle ulos. Uskonhylkääjä seisahtui ja kuunteli. "Ei vielä," sanoi hän, "ole kukaan jäljillämme; ehkäpä pääsemme onnellisesti vuorille pakoon." Hänen puhuessaan leimahti vaalahka tuli keveästi Alhambran vartijatornin huipussa.

"Tuhat tulimmaista," huusi uskonhylkääjä, "tuo valkea herättää vuorensolan vahdit pitämään varaansa. Pois, pois! Kannustakaa hevosianne, meillä ei ole aikaa siekailla."

He lensivät täyttä nelistä, hevosten kavioiden kopse kaikui kalliosta kallioon, heidän ratsastaissaan pitkin Elvira-vuorta. Näin laukkaa ratsastustaan jatkaessaan, näkivät he Alhambran vuorelta näkyvään vaalahkaan tuleen kaikilta haaroilta vastattavan; tulia leimahteli ehtimiseen palamaan vuorten vartijatorneissa.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi uskonhylkääjä kiroillen, "sillalle, ennenkuin hädänmerkki on sinne näkynyt."

He ratsastivat tuon ulospistävän vuoriharjanteen sivu ja tulivat kuuluisan Puente del Pinos'en näkyville, joka vei suoraan erään kohisevan virran yli, ja usein oli punattuna kristittyin ja Maurilaisten verellä. Heidän kauhistuksekseen leimahti valkea sillan tornissa, ja ratsumiesten sotapukuja välkkyi pimeässä. Uskonhylkääjä seisahutti oriinsa, nousi jalustimille seisomaan ja katseli ympärilleen vähän aikaa; sitten viittasi hän ritareille, poikkesi yhtäkkiä tieltä, seurasi virtaa vähän aikaa ja syöksähti veteen. Ritarit kehoittivat prinsessoja pitämään heistä kiini, ja syöksähtivät niinikään virtaan. Kohiseva virta vei heitä kappaleen matkaa alaspäin, aallot hyökyivät heidän ympärillään, mutta kauniit prinsessat pitivät kiini ritareista, eivätkä ensinkään vaikeroineet. He pääsivät onnellisesti toiselle rannalle, ja uskonhylkääjä opasti heitä syrjäisiä, harvoin kuljettuja polkuja myöten ja jylhiä vuoritienoita pitkin, välttäen kaikkia säännöllisiä vuorensolia. Sanalla sanoen, heidän onnistui päästä vanhaan Cordovan kaupunkiin, jossa heidän paluutansa isänmaahan ja ystäväin luokse kunnioitettiin suurilla ilojuhlilla, sillä he olivat paikkakunnan jalompiin sukuihin kuuluvat. Kauniit prinsessat otettiin heti kirkon helmaan, ja sittenkuin heidän kasteensa, kaikkein tapamuotoin mukaan, oli toimitettu, heistä tuli onnelliset aviopuolisot.

Siinä kiireessä, jolla olemme seuranneet näiden kahden prinsessan pakoa virran yli ja vuoria ylös, olemme unhottaneet kertoa miten kavalan Kadigan kävi. Hän oli, Vegan yli paetessa, kuin kissa tarttunut Hussein Babaan kiini, paraissut joka kerta kun hevonen hypähti ja saattanut partaniekka uskonhylkääjän monta kertaa kiroamaan. Mutta kun tämä hankkiusi virtaan syöksähtämään, oli hänen pelkonsa ja tuskansa ollut aivan rajaton. "Älä purista minua noin hirmuisesti," huusi Hussein Baba, "pidä vyöstäni kiini äläkä mitään pelkää." Nainen piti molemmin käsin nahkavyöstä kiini, jolla leveälanteinen uskonhylkääjä oli vyötettynä, mutta kun tämä seisahtui ritarien kanssa vuoren harjalle, hengähtääksensä, ei kaitsijanaista sen kovemmin nähty.

"Mihinkä Kadiga on joutunut?" huudahtivat säikähtyneet prinsessat.

"Allah yksinään tiennee," vastasi uskonhylkääjä; "vyöni pääsi keskellä virtaa irti, ja virta vei Kadigan. Tapahtukoon Allahn tahto! Mutta se oli kullalla ommeltu vyö ja kallishintainen."

Ei ollut aikaa turhaan vaikeroida: kuitenkin itkivät prinsessat katkerasti viisaan neuvonantajansa katoamista. Mutta ei tämä kunnon ämmä kumminkaan hukkunut virtaan: eräs kalastaja, joka veti nuottaa siinä paikassa, korjasi hänet maalle eikä liene vähää hämmästynyt kummallisesta saalistaan. Mihinkä viisas Kadiga sittemmin joutui, siitä historia ei mitään mainitse; varma on, että hän osoitti viekkauttansa siten, ettei koskaan enää uskaltanut Mohamed Vasenkätisen alueelle.

Yhtä vähän on tietona, mitenkä tämä älykäs kuningas menetteli, saatuansa tietää tytärtensä karkauksen ja uskollisimman palvelijansa hänelle tekemän kiepin. Tämä oli ensi kerta kun hän oli toiselta neuvoa kysynyt eikä tiedetä hänen sen kovemmin tähän heikkouteen vikapääksi käyneen. Kuitenkin kävi hän toimiinsa ja puuhiinsa pitääkseen varansa kotiin jääneen tyttären suhteen, joka ei ollut halunnut karata; luullaanpa tytön salaa katuneenkin ettei mukaan lähtenyt: silloin tällöin nähtiin hänen nojaavan tornin harjaa vasten ja luovan surullisia silmäyksiä Cordovan vuorille; ja monasti kuultiin hänen luuttansa eli kantelensa vierellä virittävän huolilauluja, joissa hän itki rakastajansa menoa ja sisariansa, ja suri yksinäistä elämäänsä. Hän kuoli nuorena ja haudattiin, yleisen kulkupuheen mukaan, erääsen holviin tornin alla, ja hänen aikainen kuolemansa on antanut aihetta useampaan kuin yhteen satuun, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen.