Linnanherra Manco ja sotamies.

Kun kuvernööri Manco, eli Yksikätinen, joskus tahtoi sotaisella komulla uhotella Alhambrassa, pisti se aina häntä vihaksi kun häntä herjattiin siitä, että linna oli konnain ja salakauppiasten pesäpaikka. Mutta aivan äkkiarvaamatta päätti vanha valtikas ruveta parannus-toimiin; hän menetteli äkkipikaa, ja heitti kokonaisen hyyskän kulkijaimia linnasta ja Mustalaisten luolista ulos, joita on niin paljo kukkulan ympärillä. Myös lähetti hän sotamiehiä teille ja poluille ottamaan kiini kaikki epäluulonalaiset henkilöt.

Eräänä kirkkaana kesä-aamuna istui tämmöinen vartiosto, jossa oli tuo vanha äkäinen kapraali, joka oli noin mainioittanut hänensä tuossa notarion jutussa, yksi torvensoittaja ja kaksi tavallista sotamiestä, Generalifen puutarhan muurin luona, tiellä, joka tulee Auringon-vuorelta. Yhtäkkiä kuulivat he kavionkapsetta ja miehen äänen, joka karkeasti mutta jokseenkin soinnollisesti lauloi erästä vanhaa Castilialaista sotalaulua.

Heti sen jälkeen näkivät he rotevan, ahvettuneen miehen, joka repaleisessa jalkaväen univormussa talutti isoa Arabialaista, vanhaan Maurilaiseen tapaan koristeltua hevosta.

Kapraali kovin hämmästyi nähdessään oudon sotamiehen taluttavan hevosta ohjista ja tulevan tuolta yksinäiseltä vuorelta alas; menipä siis kohti ja huusi hänelle:

"Wer da (kuka siellä)?"

"Hyvä ystävä!"

"Kuka olet?"

"Köyhä sotamies, joka juuri nyt tulen sodasta, ja palkintona tuon muassani rikkilyödyn pääkallon ja tyhjän kukkaron."

He olivat kuitenkin saaneet tilaisuuden katsella häntä vähän likemmin. Hänellä oli laastari otsassa, joka, yhdessä harmaan parran kanssa, teki vielä jyrkemmäksi tuon perkeleellisen uhan ilmauksen, mikä hänen kasvoissaan näkyi, samalla kun levottomat karsastelevat silmät levittivät hänen kasvoilleen ikäänkuin hurttamaisen naurun pilkahusta.

Vastattuansa vartijain kysymyksiin sotamies näytti luulevan olevansa oikeutettu tekemään kysymyksiä hänkin puoleltaan. "Saanko kysyä," sanoi hän, "minkä kaupungin näen tämän kukkulan juurella?"

"Minkä kaupungin?" huudahti torvensoittaja; "ei, kovin pitkälle tämä menee. Täällä kuljeksii tuo roisto Auringonvuoren ympärillä, ja kysyy suuren Granadan kaupungin nimeä!"

"Granada; Madre di Dios! onko mahdollista?"

"Eipä lienekään!" vastasi rumputtaja; "etkä myöskään tienne ajatella, että tuolla näet Alhambran tornit?"

"Torven poika," vastasi muukalainen, "älä pilkkaa minua; jos tuo tosiaankin on Alhambra, minulla on ihmeellisiä asioita kuvernöörille jutella."

"Siihen tullee tilaisuutta," sanoi kapraali, "sillä me aiommekin viedä sinut hänen luoksensa." Sillä aikaa oli torvensoittaja tarttunut hevosen ohjiin, ja molemmat sotamiehet vallanneet miehen kädet. Kapraali itse rupesi kulkueen johtajaksi, komensi "eteenpäin mars!" ja kaikki lähtivät Alhambraan päin.

Ryysyinen jalkasoturi ja kaunis Arabialainen orit nostatti kaikkein vetelehtijäin ja sen juoruseurankin huomion, joka tavallisesti varhain aamusilla keräytyy kaivoille. Vesisäiliön rattaat lepäsivät, ja linttakenkäiset neitsyet seisoivat avosuin, ruukut kädessä, kun kapraali vankinsa kanssa kulki sivu. Kaikenlaista väkeä liittyi vähitellen kulkueen jälkijoukkoon.

Vihjauksia, oivalluksia ja arveluja kuultiin kulkueessa jos joitakin. "Se on karkulainen," sanoi yksi. "Salakuljettaja," kuiski toinen. "Rosvo," arveli kolmas; kunnes viimein oli saatu varmaan ratkaistuksi, että jonkun hurjan rosvojoukon päämies, kapraalin ja hänen väkensä rohkeudella, oli kiini otettu. "Hyvä, hyvä," sanoivat vanhat eukot, "olkoonpa päämies taikka ei, koettakoonpa luikahtaa kuvernööri Mancolta tiehensä, jos taitaa, vaikka sillä vaan on yksi käsi."

Kuvernööri Manco istui eräässä Alhambran sisemmässä salissa, juoden rippi-isänsä, erään läheisestä luostarista olevan turpean Fransiskani munkin kanssa, aamu-suklaatansa. Siivollinen, mustasilmäinen neito Malagasta, hänen hovimestarinsa tytär, passasi häntä. Kuiske oli käymässä, että tämä tyttö kaiken siivollisuutensa ohessa oli viekas, ilkipintainen tynkkä, joka oli keksinyt jonkun pehmeän pilkun vanhan kuvernöörin kivikovassa sydämessä, ja piti häntä kokonansa kurissaan. Mutta vaiti mokomista — noiden mahtavain, maallisten valtijain huoneellisia asioita oikeastaan ei pitäis koskaan nuuskia.

Kerrottaissa, että epäluulon alainen muukalainen, joka oli kuljeksinut linnan ympärillä, oli otettu kiini ja jo seisoi ulkopuolisella pihalla, kapraalin katsannossa, joka odotti hänen ylhäisyytensä käskyjä, kuvernöörin rinta paisui kopeudesta ja virallisesta mahtavaisuudesta. Hän antoi suklaakupin tuon siivollisen tytön käsiin, tuotatti isokahvaisen sapelinsa, otti sen vyölleen, väänsi viiksensä ylöspäin, istui isoon nojatuoliin, rupesi tuiman ja tuikan näköiseksi ja käski tuoda vangin sisälle. Sotamies astui sisään, niiden vieläkin häntä pitäessä kiini jotka ensiksi olivat hänen kätensä vallanneet, ja kapraali vahtina. Kuitenkin osoitti hän uskaliaisuutta ja itseluottamusta, ja vastasi kuvernöörin tuikeaan, tutkivaan katseesen pikamaisesti karsaasen katsahtamalla, mikä ei millään muotoa ollut närkkäälle, vankalle valtikkaalle mieleen.

"No hurtta," sanoi kuvernööri, vähän aikaa häntä ääneti katseltuaan, "mitä on sinulla puolustuksekses sanomista — kuka olet?"

"Sotamies, joka nyt juuri tulen sodasta enkä ole muuta saalista tuonut kuin kunniaa ja haavoja."

"Sotamies — hm — jalkaväkeen kuuluva, takista päättäen. Minä olen kuullut sinulla olevan kauniin Arabialaisen oriin. Minä arvaan että olet senkin tuonut sodasta noiden monien haavain ja arpien kanssa."

"Minulla on, teidän ylhäisyytenne luvalla, siitä oriista jotain kummallista kerrottavana. Mikä vielä enempi on, minulla on tapaus mitä ihmeellisimpiä kerrottavana; ompa jotain mikä koskee tätäkin linnaa, vieläpä koko Granadan vakuutta. Mutta se on asia, jonka vaan saatan uskoa teidän ylhäisyydellenne yksinänsä, eli jonka vaan saan ilmoittaa semmoisten miesten läsnäollessa, joilla on teidän ylhäisyytenne luottamus."

Kuvernööri mietti vähän aikaa ja käski sitten kapraalin ja hänen miestensä ulkoutua, mutta odottaa oven takana ja ensi huudolle tulla saapuville. "Tämä hurskas munkki on minun rippi-isäni, ja hänen kuullensa saatat kaikki sanoa — ja tämä tyttö" — osoittaen neitoa, joka kiihkeässä uteliaisuudessaan oli jäänyt huoneesen — "tämä tyttö on hyvin vähäpuheinen, ja häneen käy kaikissa luottaminen."

Sotamies katseli tätä siivollista tyttöä, kierosti ja pikamaisesti silmähtäen hänen puoleensa. Hänellä oli liukas ja sujuva kieli, ja hän puhui tavalla, joka oli paljoa ylhäisempi kuin sääty, johonka hän oli sanonut kuuluvansa.

"Teidän ylhäisyytenne luvalla," sanoi hän, "minä olen, niinkuin jo olen sanonut, sotamies ja olen kokenut kovia päiviä palveluksessani; mutta koska olin vuoteni palvellut loppuun, niin sain tuonnoin eroni armeijasta Valladolidissa, ja lähdin jalan astumaan syntymäseutuuni Andalusiassa. Eilen illalla meni aurinko mailleen juuri kun samosin erästä suurta, kuivaa lakeutta Vanhassa Castiliassa."

"Seis!" huusi kuvernööri, "mitä sanot? Vanhaan Castiliaan on täältä neljän- tahi viidenkymmenen peninkulman paikoille."

"Aivan oikein," vastasi sotamies ölvisti. "Niinhän sanoinkin teidän ylhäisyydelleni, että minulla on kummallisia asioita kerrottavana; mutta yhtä kummallisia kuin tosia, niinkuin teidän ylhäisyytenne on huomaava, jos teidän ylhäisyytenne malttaa kuunnella minua."

"No entäs vielä?" sanoi kuvernööri, vääntäen nääveleitään.

"Auringon mennessä mailleen," jatkoi sotamies, "katselin minä ympärilleni, hakeakseni lepopaikkaa yöksi; mutta niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, ei näkynyt vähintäkään asuntoa. Minä näin tulevani pakoitetuksi makaamaan paljaalla kentällä, reppuseni pään alustana; mutta teidän ylhäisyytenne on vanha soturi ja tietää, että sodassa olleelle yösija semmoinen ei ole mikään suuri onnettomuus."

Kuvernööri nyökäytti päätään suostumukseksi, ottaen nenäliinansa miekankahvasta, huiskiaksen nenänsä ympärillä surisevaa kärpästä pois.

"No niin, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi," jatkoi sotamies, "niin ponnistin useita peninkulmia eteenpäin, kunnes tulin sillalle, joka meni syvän ojan yli, jossa lirisi vähäinen kesähelteen miltei kuivaama puro. Sillan päässä oli Maurilainen torni, jonka yläpuoli oli kokonansa rapistunut, mutta holvi perustuksessa oli hyvästi säilynyt. Tässäpä, ajattelin minä, on hyvä lepopaikka; menin sitten purolle ja join oiva lailla, sillä vesi oli puhdasta ja hyvää, ja minulla oli polttava jano; sitten avasin laukkuni, otin yhden laukan ja muutamia korppuja, joissa kaikki ruokavarani olivat, istuin kivelle puron partaalle ja aloin illastella, jonka tehtyäni aioin panna tornin holviin maata; ja se oliskin ollut komea yömaja sotamiehelle, joka nyt juuri sodasta palasi, niinkuin teidän ylhäisyytenne, joka on vanha sotija, hyvin ymmärtää."

"Olenpa kyllä päivinäni saanut tyytyä huonompaankin," sanoi kuvernööri, sitoen nenäliinansa miekankahvaan jälleen.

"Hyvässä rauhassa korppuani pureskellessani," jatkoi sotamies, "kuulin jotain liikkuvan holvissa; minä kuuntelin — se oli kavion kuminata. Sitten tuli muutamasta ovesta tornin alapuolessa, puron partaan luona, eräs mies ulos, joka talutti isoa ja vahvaa oritta ohjista. En tainnut tähtein valossa selvästi nähdä kuka hän oli. Näytti vähän epäluulon alaiselta, että tällä autiolla, yksinäisellä paikalla kupsi mies tornin jäännösten vaiheilla. Kenties oli hän vaan vaeltaja, niinkuin minäkin; kenties oli hän salakuljettaja taikkapa bandolero'kin. Mitäpä se minuun koski? Kiitos taivaan ja köyhyyteni, minulla ei ollut mitään menettää, sentähden istuin alallani, leipäkannikkaani nakerrellen. Hän talutti oriin vedenpartaalle, ihan likelle sitä paikkaa missä minä istuin, niin että minulla oli oikein hyvä tilaisuus katsella häntä vähän likemmältä. Hämmästyksekseni näin minä hänen olevan Maurilaisessa puvussa, teräs-paidassa ja kiilloitettu kypäri päässä, sen mukaan kuin voin nähdä tähtien valon siitä heijastuessa. Hänen hevosensakin oli Maurilaiseen laatuun huoliteltu, isoilla, leveillä jalustimilla. Niinkuin sanoin, hän vei sen purolle, johonka eläin pisti päänsä melkein korvia myöten ja joi, niin että luulin sen halkeavan.

"'Toveri,' sanoin minä, 'hevosesi juopi vankasti; se on hyvä merkki, kun hevonen pistää päänsä syvälle veteen.'

"'Tottapa juonee,' vastasi hän Maurilaisella murteella; 'siitä on kokonainen vuosikausi, kun hän viimeksi joi.'

"'Sant Jagon puolesta,' sanoin minä, 'sepä käy edelle kameeleistakin, joita olen Afrikassa nähnyt. Mutta käypäs tänne, oletpa kuin sotamies — tahdotko istua ja käydä sotamiehen atriaan osalliseksi?' Kumppania kaipasinkin tällä yksinäisellä paikalla, ja minä pidin tuon uskottoman hyvänäni. Ilmankin sotamies, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, ei juuri paljon kysy matkakumppanin uskonnosta, ja kaikkein maiden sotamiehet ovat rauhan aikana tovereita."

Kuvernööri nyökki taas suostumusta.

"Niinkuin sanoin, minä kutsuin hänet atrialleni, semmoiselle kuin se oli, sillä tavallisen vieraanvaraisuuden mukaan en sen vähempää tainnut tehdä. 'Minä en jouda,' sanoi hän, 'syödä ja juoda, sillä minun täytyy ennen aamua tehdä pitkä matkustus.'

"'Mille suunnalle?' kysyin minä.

"'Andalusiaan,' sanoi hän.

"'Juuri sinne jonne minäkin,' sanoin minä; 'koska sinulla nyt ei ole aikaa viipyä ja syödä kanssani, niin ehkäpä sallit minun ratsastaa yhdessä sinun kanssasi. Minä näen että hevosesi on vankka, ja minä lyön veikan että se jaksaa kantaa kaksikin miestä.'

"'Mielelläni!' vastasi ratsastaja; eikä oliskaan ollut kohteliaasti ja soveliaasti sotamieheltä tehty, jos hän olis kieltänyt, varsinkin kun olin kutsunut hänet ilta-atriaani osalliseksi.

"'Pidä lujasti kiini,' sanoi hän, 'hevoseni on nopea kuin tuuli.'

"Ei vaaraakaan,' sanoin minä, ja me lähdimme matkaan.

"Hevonen muutti hölkän kohta juoksuksi, juoksun laukaksi ja laukan hirmuiseksi nelistykseksi. Vuoret, puut, huoneet, kaikki lensivät tuulen nopeudella sivuitse.

"'Mikä kaupunki tuo on?' sanoin minä.

"'Segovia,' sanoi hän, ja ennenkuin sana oli päässyt hänen suustansa, oli Segovian torni jo kadonnut silmistäni. Me kiisimme Guadarrama-vuoria ylös, Escorialin vieritse, ihan likitse Madridin portteja La Manchan lakeuksia pitkin. Näin meni matka jyrkkiä vuoria ylös ja taas syviin laksoihin alas, tornien ja kaupunkien sivu, jotka kaikki olivat sikeimmässä unessa, kallioiden, lakeuksien ja virtain yli, jotka tähtien valossa ennättivät vaan pikamaisesti vilahtaa.

"Että tekisin pitkän jutun lyhyeksi enkä kyllästyttäisi teidän ylhäisyyttänne — niin ratsastaja seisahtui äkisti erään vuoren vierelle. 'Nyt olemme,' sanoi hän, 'matkamme päässä.' Minä katselin ympärilleni, mutta en nähnyt minkäänlaista ihmisen asuntoa; en muuta kuin luolan suun. Sinne tänne tirkistellessäni näin minä ihmisjoukkoja Maurilaisissa puvuissa, muutamia ratsain, toisia jalkaisin, kuin tuulen kaikilta ilmansuunnilta tuomia, rientävän luolan suusta sisään, kuin mehiläiset pesäänsä. Ennenkuin ennätin kysyäkään, pisti ratsastaja pitkät Maurilaiset kannustimensa hevosen kylkeen ja syöksähti sisään muun joukon kanssa. Me ratsastimme jyrkkää, mutkistelevaa tietä, joka vei vuoren sisustaan. Vähän aikaa ratsastettuamme, alkoi vähitellen valo pilkoittaa, kuin päivän ensimmäinen sarastus, mutta mistä se tuli, sitä en saattanut nähdä. Tie kävi yhä valoisammaksi, niin että kohta taisin tarkoin nähdä kaikki ympärilläni. Nyt näin, eteenpäin karkuuttaessamme, isoja rommakoita, joiden suut, kuin asehuoneen salit, olivat auki molemmin puolin tietä. Muutamissa näistä holveista rippui kilpiä ja rautalakkia, rautapaitoja, keihäitä ja miekkoja seinillä; toisissa oli isoja kasoja sotavaroja ja sota-aseita maaperässä.

"Teidän ylhäisyytenne, kuin vanhan sotijan ainakin, olis tosiaankin ollut hupaista nähdä niin suuret varat sotatarpeita koottuina. Myös oli toisissa luolissa pitkiä riviä ratsumiehiä, kantapäästä kiireesen aseilla varustettuja, pitkät keihäät ja liehuvat liput muassa, kaikki tappeluun valmiina, mutta kaikki liikkumattomina satuloissaan, kuin kuvapatsaat. Muissa saleissa oli sotamiehiä nukkumassa kentällä hevostensa vierellä, ja jalkaväen ryhmiä seisoi valmiina riveiksi asettumaan. Kaikki olivat vanhan-aikaisessa Maurilaisessa puvussa ja sota-asussa.

"No niin, teidän ylhäisyytenne, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi, niin tulimme viimein äänettömään luolaan, eli tohdinpa melkein sanoa, palatsiin, jonka seinät olivat tilkoitetut kullalla ja hopealla ja kimeltelivät kuin timanteilta, safiireilta ja kaikenlaisilta kalliilta kiviltä. Yläpäässä istui Maurilainen kuningas kultaisella valtaistuimella, aatelismiehiä ja mustat, Afrikalaiset vartijat, paljastetuilla miekoilla varustetut, ympärillänsä. Koko lauma, joka alinomaa virtasi sisään ja kasvoi tuhannen tuhansiksi, astui yksittäin hänen ohitsensa ja kumarsi syvään sivu mennessään. Useat joukossa olivat komeissa vaatteissa, ihan tahrattomissa ja virheettömissä, ja hohtivat juveeleilta; toiset olivat kiilloitetuissa ja emailitetuissa (lasitetuissa) asuissa, toisilla taas oli pehkautuneet ja murenneet vaatteet, ja näiden tamineet olivat perin halkinaiset, rikotut ja ruosteiset.

"Minä olin tähän asti pysynyt ääneti, sillä, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, sotamiehen ei sovi, palveluksessa ollessaan, monia kysymyksiä tehdä; mutta nytpä en enää malttanut pitää suutani kiini.

"'Kuulesta toveri,' sanoin minä, 'mitä nyt kaikki tämä merkitsee?'

"'Se on suuri ja hirmuinen salaisuus,' sanoi ratsastaja. 'Tiedä, oi kristitty, että näet Boabdilin, Granadan viimeisen kuninkaan, hovin ja sotaväen edessäsi.'

"'Mitä sanot?' huusin minä. 'Boabdil hovinsa kanssa on jo useita satoja vuosia tätä ennen ajettu maasta pois ja kaikki ovat kuolleet Afrikassa.'

"'Niin kyllä teidän valheellisissa aikakirjoissanne kerrotaan,' vastasi Maurilainen; 'mutta tiedä, että Boabdil ja ne sotijat, jotka viimeksi taistelivat Granadan puolesta, kaikki ovat voimallisella loihdulla tähän vuoreen suljetut. Mitä kuninkaasen ja sotajoukkoon tulee, joka Granadan luovutettuaan samosi pois, niin se vaan oli kulkue henkiä ja hahmuja, jotka saivat ruveta noihin muotoihin, pettämään kristityitä vallitsijoita. Muuten saan sanoa sinulle, ystäväni, että koko Hispania on voimallisen tenhouksen vallassa. Ei ole sitä luolaa vuorissa, ei sitä yksinäistä vartijatornia lakeuksilla, ei sitä raunioiksi kukistunutta linnaa kukkuloilla, joiden holveissa ei, vuosisadoista vuosisatoihin, tenhottuja sotijoita nuku, kunnes ne synnit sovitetaan, joiden tähden Allah on sallinut ylivallan joksikuksi ajaksi tulla pois Uskovain käsistä. Kerran vuodessa, Juhannuksen päivänä, he päästetään auringon noususta sen laskuun tästä noituuksesta ja saavat tulla tänne kuninkaalleen uskollisuuttansa osoittamaan; ja tuo lauma, jonka näet rientävän luolaan, on Mahomettilaisia sotijoita, jotka olopaikoistaan kaikissa Hispanian tienoissa tänne saapuvat. Mitä minuun tulee, niin jo näit sen rappioisen tornin sillan luona Vanhassa Castiliassa, jossa minä sekä kesät että talvet olen kuluttanut niin monta vuosisataa, ja johonka minun ennen päivänkoittoa täytyy palata. Ne jalkaväen ja ratsumiesten rivit, jotka näit läheisissä saleissa tappelurintaan asetettuina, ovat tenhotuita sotijoita Granadasta. Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että kun tenhous päästetään, tulee Boabdil, sotajoukkonsa johtajana, vuoresta, ottaa valtaistuimensa Alhambrassa ja herrautensa Granadassa takaisin, kerää tenhotut sotijat kaikista Hispanian tienoista, valloittaa jälleen maan ja panee sen jälleen Maurilaisten vallan alle.'

"'Ja milloin se tapahtuu?' kysyin minä.

"'Allah yksistään sen tietää; me olimme toivoneet vapautuksen päivän jo tulleen, mutta tätä nykyä vallitsee valpas kuvernööri Alhambrassa, eräs vanha urhoollinen sotija, yleisesti kuvernööri Manco'ksi kutsuttu. Niin kauan kuin moinen sotija pitää komentoa etevimmässä linnassa ja aina on valmis tekemään ensimmäisen karkauksen vuoresta turhaksi, pelkään Boabdilin ja hänen sotajoukkonsa täytyvän tyytyä siihen että lepäävät aseillansa.'"

Tässä kohti kuvernööri vähän oikasi varttansa, otti sapelin likemmä ja väänsi viiksiään ylöspäin.

"Tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi ja etten teidän ylhäisyyttänne kyllästyttäisi — niin ratsastaja, annettuaan minulle tämän tiedon, nousi ratsailta alas.

"'Jää tänne,' sanoi hän, 'ja pidä hevostani vaarilla, sillä aikaa kun menen ja polvistun Boabdilin eteen.' Näin sanoen riensi hän pois ja sekaantui laumaan, joka tunkeili valtaistuimen eteen.

"'Mitä on tehtävä?' ajattelin minä, näin yksinäni jäätyäni: 'odotanko tässä kunnes tuo uskoton tulee takaisin ja taas suhkaisee pois minun kanssani tenhotulla hevosellaan. Tiesi Jumala minnekä? Vai käytänkö aikaa poistuakseni tästä aaveseurasta?' Sotamies tekee päätöksensä pian, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää. Mitä hevoseen tulee, niin se oli uskonnon ja valtakunnan ilmeisen vihollisen oma, ja oli sotalakien mukaan takavarikkoon otettava. Niin hyppäsin lautasilta satulaan, pyöräytin oriin toisapäin, painoin nuot Maurilaiset jalustimet sen kupeesen ja ajoin, samaa tietä kuin olimme tulleet, kiireesti eteenpäin. Ratsastaissani niiden salien ohitse, joissa Maurilaiset ratsastajat istuivat liikkumattomissa riveissä, luulin kuulevani aseen kalsketta ja ihmisten jupinaa. Minä maistatin hevosella vielä kerran jalustimia ja riensin kahta kiireemmästi. Nyt huomasin takanani äänen, niinkuin tuulen tohinan; minä kuulin tuhansien hevoskavioiden kapsetta; suuri lauma saavutti minut. Minä temmattiin tungoksessa eteenpäin ja syöksähdin ulos luolasta, sillä aikaa kun taivaan neljä tuulta puhalsi tuhansittain noita hahmuja pois joka haaralle.

"Tässä sekasorrossa minä heitettiin tainnuksiin hevosen seljästä. Toinnuttuani makasin erään mäen reunalla ja Arabialainen orit seisoi vierelläni; sillä pudotessani oli käteni tarttunut ohjiin kiini, ja tämä luullakseni esti hevosen rientämästä jälleen Vanhaan Castiliaan.

"Teidän ylhäisyytenne käy helposti ajatteleminen, millä hämmästyksellä minä yltympärinsä näin aloe-pensaita, Indialaisia viikunapuita ja muita eteläisen ilman-alan merkkiä, ja ison kaupungin, jonka alapuolella oli torni, hovilinna ja tuomiokirkko.

"Minä menin varuisasti kunnasta alas, taluttaen orittani, koska en tohtinut istua sen selkään ja antaa sen tehdä minulleni jotain viekasta kiepposta. Tultuani alas, kohtasin minä teidän ylhäisyytenne yövahdin, joka ilmoitti minulle sen salaisuuden, että Granada oli alapuolellani ja että minä olin Alhambran muurien alla, peljätyn kuvernööri Mancon linnan luona, hänen joka on kauhu kaikille noidutuille Maurilaisille. Tämän kuultuani päätin hetikohta ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne kaikki mitä olin nähnyt, ja varoittaa niistä vaaroista, jotka ympäröitsevät ja uhkaavat teidän ylhäisyyttänne, että teidän ylhäisyytenne ajoissa kävisi tuumiin ja toimiin, linnan ja kuningaskunnan vakuuttamisesta tätä sisäistä sotajoukkoa vastaan, joka maan sisässä väijyy."

"Kuulesta ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "mitä sinä, joka olet vanha ja kokenut sotilas, neuvoisit minua tekemään, estääkseni tuon turman."

"Halvan, alhaisen sotamiehen ei sovi," sanoi muukalainen ujeliaasti, "neuvoa kenraalia teidän ylhäisyytenne älykkyydellä lahjoitettua; mutta hyvä ehkä olisi jos teidän ylhäisyytenne hyvällä, lujalla saviruukilla muurauttais umpeen kaikki vuorten luolat ja aukot, niin että Boabdil ja hänen sotajoukkonsa tulisivat kokonaan muuratuiksi heidän maanalaiseen asuntoonsa. Jos sitten hyvä pater," lisäsi sotamies, nöyrästi kumartaen munkille ja ristinmerkin hartaasti tehden, "vihkisi saviruukin siunauksellaan ja panisi muutamia ristiä, pyhänjäännöksiä ja pyhimyksenkuvia ulkopuolelle, niin voitaisiin, toivoakseni, kenties vastustaa kaikki pakanallinen noituus."

"Epäilemättäkin ne olisivat suureksi hyödyksi," vastasi munkki.

Kuvernööri laski nyt kätensä toledon kahvalle, loi silmänsä sotamieheen ja hymysuin pudisti päätänsä.

"Niin luulet siis, ystäväni, tosiaankin," sanoi hän, "että sinä saduillasi tenhotuista vuorista ja Maurilaisista petät minut? Kuules, konna! — Ei sanakaan sen enempää! Vanha sotamies saatat kyllä olla, mutta sinä tulet näkemään että sinulla myös on tekemistä vanhan sotamiehen kanssa, ja päällisiksi semmoisen kanssa, jolle ei olekaan niin helppo tehdä puttista? Hollaa! Vahti! Lyö tuo mies rautoihin!"

Siivollinen tyttö yritti rukoilemaan armoa vangille, mutta kuvernööri saatti hänet yhdellä silmäyksellä vaikenemaan.

Heidän pannessaan sotamiestä kahleisin, tunsi joku heistä jotain kovaa hänen lakkarissaan; hän veti sen ulos ja näki että se oli pitkä rahakukkaro, joka näytti olevan hyvin lihava. Hän otti sitä toisesta päästä kiini ja tyhjensi sen pöydälle kuvernöörin eteen, eikä koskaan liene rosvon kukkaro ollut täydempi. Sormuksia ja hohtokiviä ja helminauhoja, kimelteleviä timantti-ristiä ja koko joukko vanhoja kultarahoja putosi ulos; useat viimeksi mainituista vierivät helisten lattialla kauas syrjään.

Oikeuden toimitukset keskeysivät vähäksi ajaksi; välkkyvät pakolaiset panivat kaikki liikkeelle. Ainoastaan kuvernööri säilytti, oikealla Hispanialaisella uljuudella, vakavan toimensa, vaikka hänen silmänsä ilmaisivat jonkunlaista hätäisyyttä, siksi kunnes viimeinen kultaraha ja viimeinen hohtokivi oli jälleen kukkaroon pantu.

Munkki ei pysynyt yhtä levollisena; koko hänen muotonsa hehkui kuin hiilos, ja hänen silmänsä säkenöitsivät nähdessään nuot helminauhat ja ristit.

"Jumalaton konna!" huusi hän; "mistä kirkosta, mistä pyhäköstä olet ryöstänyt nuot pyhät esineet?"

"En mistään kirkosta, en mistään pyhäköstä, hurskas isä. Jos ne ovat kirkosta varastetut, niin on se uskoton ratsastaja, josta olen puhunut, ammoin aikoja ne varastanut. Minulta keskeysi mitä juuri aioin kertoa teidän ylhäisyydellenne, että minä, otettuani ratsastajan hevosen omakseni, irroitin erään nahkapussin, joka rippui satulan koljussa ja luultavasti sisälsi mitä hän ennen muinoin, Maurilaisten maassa vallitessa, oli sodassa ryöstänyt."

"Vallan hyvästi; tätä nykyä täytyy sinun tyytyä siihen, että menet majailemaan erääsen kammioon punaisessa tornissa, joka, vaikka ei noiduttu, tulee olemaan sinulle yhtä turvallinen olopaikka, kuin mikään tenhottu Maurilainen luola."

"Teidän ylhäisyytenne tekee niinkuin tahtoo," sanoi vanki ei mistään milläänkään. "Kiitollisuudella olen teidän ylhäisyydeltänne vastaanottava jokaisen mukavuuden, jota linna tarjoo. Sodassa ollut sotamies ei ole, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, tarkka yömajansa suhteen; jos saan siistin vankeuden ja säännölliset atriani, niin ehkäpä tulen menestymään. — Ainoa mitä pyydän on, että teidän ylhäisyytenne, paljossa huolenpidossaan minusta, ei unhottais linnaa eikä vihjausta jonka olen antanut vuorten aukkoin kiini-muuraamisesta."

Tähän tämä kohtaus loppui. Vanki vietiin lujaan vankeuteen punaisessa tornissa, hevonen hänen ylhäisyytensä talliin ja ratsastajan kukkaro pantiin hänen ylhäisyytensä arkkuun. Tämä viimeinen seikka tosin arvelutti munkkia, joka kysyi, eikö nuot pyhät kalut, jotka silminnähtävästi olivat jostain kirkosta varastetut, olisi kirkon talteen annettavat; mutta koska kuvernööri virkahti kovin lyhyesti tästä asiasta ja oli rajaton vallitsija Alhambrassa, heitti munkki hyvin viekkaasti koko keskustelun siksensä, mutta päätti ilmoittaa koko tapauksen Granadan ylhäisemmälle papistolle.

Ymmärtääksemme vanhan kuvernööri Mancon vilkkaat tuumat ja toimet, meidän täytyy tietää, että Alpuxarra-vuorilla likellä Granadaa siihen aikaan liikkui rosvojoukko, jonka johtajana oli eräs rohkea veitikka nimeltä Manuel Borasco, joka tavallisesti rosvosi maaseuduilla ja monenlaisissa valepuvuissa luikahteli kaupunkiinkin, onkimaan tietoja kauppatavarain lähetyksistä eli lihavilla kukkaroilla varustetuista matkustajista, joita hän sitten vaani kaukaisissa ja yksinäisissä vuorensolissa. Nämät rohkeat ja usein uudistetut pahatteot olivat tarkkauttaneet hallituksen huomiota, ja useiden kaupunkien päälliköt olivat saaneet käskyn pitää varansa ja otattaa kiini epäluulon alaiset kukiaimet. Kuvernööri Manco oli, tuon pahan maineen tähden, jossa hänen linnansa, oli, erittäin innollinen, eikä epäillyt että hän nyt oli saanut kiini jonkun tuohon joukkoon kuuluvat peljättävän uskalikon.

Sillä välin juttu levisi ja joutui puheen aineeksi, niin linnassa kuin koko Granadan kaupungissakin. Nyt tiettiin sanoa, että mainio Manuel Borasco, Alpuxarra-vuorten kauhu, oli joutunut vanhan kuvernööri Mancon kynsiin ja että tämä oli salvannut hänet punaiseen torniin, ja jokainen, jolta Borasco oli jotain ryöstänyt, riensi nyt sinne katsomaan tuota konnaa. Punainen torni on, niinkuin jokainen tietää, erillään Alhambrasta, yksinäisellä kunnaalla, syrjässä isolta linnan tieltä. Ulkomuuria ei ollutkaan, vaan vahti liikkui edes takaisin tornin ulkopuolella. Akkuna siinä huoneessa, jossa vanki oli salvattuna, oli vahvalla rautaristikolla varustettu, ja siihen näkyi eräs vähäinen avonainen kenttä. Tänne nyt kunnon Granadalaiset riensivät vankia katsoa älläilemään, juurikuin nauravaa, menaserian häkistä irvistelevää hyeinaa. Ei yksikään tuntenut häntä kumminkaan Manuel Borascoksi, sillä tämä hirmuinen rosvo oli julmista kasvoistaan kuuluisa, eikä hän ensinkään niinkuin tämä vanki kavalasti karsastanut. Eikä vaan kaupungista, vaan kaikista maan ääristä tultiin häntä katsomaan, ja alhaisempi väestö alkoi vähitellen penkoa, eikö hänen kertomuksessaan olis jotain perääkin. Että Boabdil sotajoukkonsa kanssa oli vuoressa salvattuna, oli vanha satu, jonka useat vanhimmista asukkaista olivat isiltään kuulleet. Joukottain meni nyt ihmisiä Auringon-vuorelle, eli oikeammin Pyhän Elenan vuorelle, hakemaan sotamiehen mainitsema luolaa, ja he kurkistelivat ja tähystelivät tähän pimeään rommakkoon, joka, tiesi kuinka pitkälle vuoren sisään menevä, vielä on tänäkin päivänä olemassa, ja jota kansan muinaistaruissa luullaan Boabdilin maanalaisen asunnon oveksi.

Alhaisempi kansa vähitellen mielistyi sotamieheen. Rikoksen harjoittaja vuoritienoossa ei ole ensinkään niin vihattu ihminen Hispaniassa, kuin ryöväri on muissa maissa; päinvastoin, hän on jonkunlainen ritarillinen luonne alhaisempain säätyluokkain silmissä. Myös ovat alhaisemmat luokat aina halulliset moittimaan ylhäisempäin tekoja, ja moni alkoi nyt napista kuvernööri Mancon ankaroista toimenpiteistä ja pitämään vankia marttyrinä.

Muutenkin oli tämä sotamies lystillinen ja iloinen veitikka, jolla itsekullekin hänen akkunaansa lähestyvälle oli joku leikkipuhe, ja jokaiselle naiselle joku ystävällinen sana varalla. Myös oli hän ymmärtänyt hankkia hänellensä vanhan kitarrin, ja hän istui akkunassaan ja lauloi kertoma- ja rakkauden lauluja, suureksi huviksi lähistön naisille, jotka iltasilla keräysivät paikalle ja tanssasivat boleroa hänen kitarrinsa mukaan. Hän siistasi kiherän partansa oikein sieväksi, ja hänen päivettyneet kasvonsa kelpasivat hyvin kaunottarien silmissä, ja kuvernöörin siivollinen palvelustyttö sanoi mahdottomaksi vastustaa hänen karsastavaa katsettansa. Tämä hyväsydäminen tyttö oli jo ensi alusta osoittanut hellää osanottavaisuutta hänen kohtaloonsa, ja sittenkun hän turhaan oli ahkeroinut hellyttää kuvernööriä, keksi hän keinoja miten salaa voisi lievittää hänen kovaa vankeuttansa. Joka päivä vei hän vangille muutamia lohdutuksen muruja, jotka olivat pudonneet kuvernöörin pöydältä, taikka salaa otetut hänen ruokakammiostaan, ja välistä jonkun ilahuttavan pullosen hyvää Val de Pennas viiniä taikka valion hyvää Malagaa.

Tätä kavallusta ollessa juuri vanhan kuvernöörin linnan keskuksessa, uhkasi hänen vihollistensa joukossa linnan ulkopuolella ilmeinen sota syttyä häntä vastaan. Tuon kullalla ja hohtokivillä täytetyn pussin seikkaa, joka löydettiin luullun rosvon lakkarista, kerrottiin Granadassa hyvinkin paljon liikoja pannen. Hetikohta pani kuvernöörin henkivihollinen, kenraali, riidan aluskunnallisesta tuomio-oikeudesta alkuun. Hän väitti vangin otetun kiini ulkopuolella Alhambran aluetta. Hän vaati siis astioita ja vangin luona tavattuja spolia opima (saalista) hänelle annettaviksi. Koska suur-inkvisitorikin munkin kautta oli saanut tiedon pussissa olleista risteistä ja muista pyhistä kapineista, vaati hän kanteen-alaista, kirkonvarkauteen syyllisenä, haltuunsa, ja väitti saalista kirkolle tulevaksi, mutta ruumista ensi roviolla poltettavaksi. Kiista oli kiivas; kuvernööri raivosi ja vannoi, että ennenkuin hän vangin luotansa antaisi, hän Alhambrassa hirtättäisi hänet vakoilijana, joka oli linnan alueella kiini otettu.

Kenraali uhkasi lähettää joukon vartijaväkeään siirtämään vankia punaisesta tornista kaupunkiin. Suur-inkvisitorin näkyi niinikään tekevän mieli lähettää muutamia pyhän tuomio-istuimen palvelijoita. Tieto näistä hankkeista tuli hiljan yöllä kuvernöörin korviin. "Antaa niiden tulla," sanoi hän, "he tapaavat minut valmiina; varhain sen täytyy aamulla noustu, joka tahtoo hätäyttää vanhan soturin." Hän antoi heti käskyn että vanki, päivän koitolla, hyvin aikaisin aamulla, oli siirrettävä vankeuteen Alhambran muurien sisällä. "Ja kuulesta, lapseni," sanoi hän tuolle siivolliselle tytölle; "koputa oveani ja herätä minut ennen kukon kuulumaa, niin että saan katsoa että kaikki käy oikein."

Päivä koitti, kukko lauloi, mutta ei kukaan koputtanut kuvernöörin ovea. Aurinko kohosi vuoren kukkulain yli ja paistoi kuvernöörin akkunasta sisään, ennenkuin hänet aamu-unistaan herätti tuo vanha kapraali, joka seisoi hänen edessään katsannolla, johon kauhistus oli kuvautuneena.

"Hän on poissa! Hän on mennyt tiehensä!" huusi kapraali, tuskin hengittää voiden.

"Kuka poissa? Kuka mennyt tiehensä?"

"Sotamies — rosvo — perkele — sen mukaan kuin minä ymmärrän. Hänen koppinsa on tyhjä, mutta ovi kiini — ei kukaan tiedä kuinka hän on päässyt ulos."

"Kuka hänet näki viimeksi?"

"Teidän ylhäisyytenne palvelustyttö. Hän vei hänelle illallisen."

"Käskekää häntä hetikohta tänne!"

Uusi hämmennys nousi. Siivollisen tytön kamari oli niinikään tyhjä; hän oli epäilemättä karannut vangin kanssa, koska hän, niinkuin tiettiin, useina päivinä oli tiheään ollut hänen puheillaan.

Tämä karsi vanhan linnanherran mieltä kovin pahasti, mutta tuskin ennätti hän virkkaa mielikarvauttaan siitä, ennenkuin uusi kiusa ilmestyi. Mentyään virkakammioonsa tapasi hän arkkunsa avattuna, ratsastajan nahkalaukun varastettuna ja yhdessä sen kanssa tuon vahvan pussin, joka oli ollut dubloneja täynnä.

Mutta miten ja millä lailla olivat karkulaiset päässeet menemään? Eräs vanha talonpoika, joka asui muutamassa hökkelissä Sierralle (vuorille) vievän tien varrella, kertoi että hän juuri päivän sarastaessa oli kuullut kavion kapsetta, joka oli huvennut vuorille päin. Hän oli katsonut akkunasta ulos ja nähnyt ratsastajan tyttö edessään hevosen seljässä.

"Käypä tallissa katsomassa!" huusi linnanherra Manco. Talli haettiin läpi; kaikki hevoset olivat paikoillaan, paitse Arabialaista. Tämän sijassa oli paksu ryhmysauva, seimeen aidottu ja paperilipulla varustettu, johon oli kirjoitettu nämät sanat: "Lahja kuvernööri Mancolle, vanhalta sotilaalta."