Muurarin seikkailus.

Oli kerran köyhä muurari Granadassa, joka vaarinotti kaikki pyhä- ja juhlapäivät, vieläpä työttömät maanantaitkin, ja joka, vaikka oli näin hurskas, yhtäkaikki köyhtyi köyhtymistään, niin että tuskin sai jokapäiväistä leipää talouteensa hankituksi. Eräänä yönä heräsi hän unestaan kiivaasta koputuksesta ovelle. Hän avasi ja näki pitkän ja laihan papin, melkein kuin luurangon, seisovan edessään.

"Kuulesta, ystäväiseni," sanoi vieras, "minä olen havainnut että olette hyvä kristitty ja että teihin käy luottaminen; tahdotteko nyt juuri, tänä yönä, ottaa erään työn tehtäväksenne?"

"Oikein mielelläni, Sennor Padre, kuitenkin sillä ehdolla että saan säännöllisen palkkani."

"Se on tietty; mutta teidän täytyy antaa sitoa peite silmäinne eteen."

Muurarilla ei ollut mitään tätä vastaan muistuttamista ja pappi kääräsi huivin hänen päänsä ympärille ja vei häntä monia kuoppaisia katuja, mutkateitä ja solia myöten, kunnes he seisahtuivat erään portin ulkopuolelle. Pappi otti avaimen, väänsi sitä tuossa kitisevässä lukossa ja avasi jonkun esineen, joka kuului kuin raskas ovi olis auvennut. He menivät sisään, portti suljettiin ja pantiin salpaan, ja muuraria vietiin kaikuvaa käytävää pitkin ja suurten salien kautta rakennuksen sisempään osaan. Täällä otettiin side hänen silmiltään ja hän oli nyt patiolla eli pihalla, joka oli yhdellä ainoalla lampulla kimeästi valaistuna. Keskellä pihaa oli vanhaan Maurilaiseen kaivoon kuuluva kuivanut vesisäiliö, jonka alle pappi käski hänen rakentaa vähäisen holvin; kiviä ja savea oli sitä varten varalla. Muurari teki sitten työtä kaiken yön, saamatta kumminkaan alkamaansa työtä. valmiiksi. Juuri ennen päivänkoittoa laski pappi kultarahan hänen käteensä, sitoi taas peitteen hänen silmilleen ja vei hänet jälleen kotiinsa.

"Haluatteko," sanoi hän, "tulla takaisin ja lopettaa työnne?"

"Oikein kernaasti, Sennor Padre, sillä ehdolla että minulle taas yhtä kunniallisesti maksetaan."

"Hyvä; ensi sydän-yön aikana tulen taas teitä noutamaan."

Näin tapahtuikin, ja holvi tuli valmiiksi.

"Nyt," sanoi munkki, "täytyy teidän auttaa minua hankkimassa tänne niitä ruumiita, jotka ovat tähän holviin haudattavat."

Nämät sanat panivat karvat köyhän muurarin päässä pöyristymään; hän seurasi pappia horjuvin askelin erääsen syrjäiseen huoneesen kartanossa, luullen tulevansa näkemään jonkun hirveän kuolonkohtauksen, mutta tointui pelvostaan, nähtyänsä kolme tahi neljä astiata eräässä loukossa. Selvästi näkyi että ne olivat kultaa täynnä, ja suurella vaivalla vaan sai hän ja pappi ne uloskannetuksi ja niille määrättyyn hautaan lasketuksi. Holvi pantiin nyt umpeen, kivitys laitettiin entiselleen ja kaikki merkit siihen mitä oli tehty poistettiin. Pappi sitoi taas peitteen muurarin silmille ja vei hänet jälleen kotiin, toista tietä kuin sitä ennen. Vaellettuansa mutkistelevia katuja ja kujia, he seisahtuivat, ja pappi laski kaksi kultarahaa hänen käteensä. "Odottakaa tässä," sanoi hän, "kunnes kuulette tuomiokirkon kelloin aamukirkoksi soivan. Jos rohkenette sitä ennen ottaa sidettä silmiltänne, niin teille onnettomuus tapahtuu." Näin sanottuaan meni hän tiehensä. Muurari odotti tunnollisesti, noita kultarahoja kädessään punniten huvikseen ja toisiansa vasten helähytellen. Juuri samassa kun tuomiokirkon kello soi aamukirkoksi, otti hän siteen silmiltään ja oli nyt Xenilin rannalla, josta hän hopusti riensi kotiinsa ja kokonaiset kaksi viikkokautta eli perheensä kanssa hyvästi tuon kaksi-öisen työn maksulla; niiden kuluttua, oli hän yhtä köyhä kuin ennenkin.

Edelleen teki hän vähin työtä, mutta rukoili vireästi, ja otti joka vuosi vaarin kaikista sunnuntai- ja juhlapäivistä, jonka ohessa hänen lapsensa kasvoivat yhtä ryysyisinä ja nälkäisinä, kuin joku Mustalais-joukko. Hänen muuanna iltana tuvan oven edessä istuissaan, tuli eräs vanha rikas saituri, jolla tiettiin olevan monta kartanoa ja joka tunnettiin tuiki itaraksi isännäksi, hänen luoksensa. Rahamies katseli häntä vähän aikaa, katsoa tihruttaen kahden epäluuloisen, pitkän silmäkulman alta.

"Minulle on sanottu, ystäväni, että olette vallan köyhä."

"Sitä asiata ei käy kieltäminen, Sennor, se kyllä selvästi näkyy."

"Kenties siis otatte erään työn tehdäksenne ja hyvällä palkalla?"

"Niin hyvällä palkalla, herraseni, kuin kukaan muurari Granadassa."

"Sitäpä juuri tahdon. Minulla on vanha kartano, joka on kovin rappioinen ja maksaa minulle, pitääkseni sitä hyvässä voimassa, enemmän rahaa kuin sen arvo onkaan, sillä ei kukaan tahdo siinä asua; minun täytyy sentähden, niin hyvällä kaupalla kuin on mahdollista, koettaa saada se voimaansa, niin että pysyy koossa."

Muurari vietiin hetikohta erääsen isoon, asumattomaan huoneesen, joka oli raunioksi kaatamallaan. Mentyänsä useiden tyhjäin salien ja kamarien läpi, tuli hän erääsen sisäiseen pihaan, jossa eräs vanha Maurilainen kaivo tarkistutti hänen huomiotansa. Hän seisahtui hetkisen ajaksi, sillä muisto paikasta heräsi kuin unelma hänen sielussaan.

"Kuulkaapas," sanoi hän, "kuka on ennen asunut tässä kartanossa?"

"Hän palakoon kiirastulessa," huudahti kartanon isäntä; "se oli eräs vanha saituri pappi, joka vaan huoli itsestänsä. Hänen sanottiin olleen upporikkaan, mutta koska hänellä ei ollut sukulaisia, niin hänen luultiin testamenttaavan kaikki tavaransa kirkolle. Hän kuoli äkisti, ja papit ja munkit kiirehtivät tänne, ottamaan hänen tavaroitaan haltuunsa; mutta ei löydetty muuta kuin moniaita tukaatteja eräässä nahkakukkarossa. Pahin kaikesta on tullut minun osakseni, sillä tuo vanha mammona asuu yhä edelleen hänen kuolemansakin jälkeen minun kartanossani, mitään hyyryä maksamatta, ja kuollutta ei käy oikeuteen haastaminen. Sanotaanpa, että joka yö, samassa kamarissa missä papin oli tapa nukkua, kuuluu kultarahain helinätä, ikäänkuin hän tavaroitaan siellä lukisi, ja välistä pihalla hirmuista puhkamista ja ähkymistä. Nämät puheet olkoot nyt valheita taikka tosia, niin ne kumminkin ovat saattaneet taloni pahaan maineesen eikä kukaan hyyryläinen tahdo tässä asua."

"Hyvä," sanoi muurari karskisti, "antakaapa minun maksutta asua kartanossanne, kunnes rikkaampi hyyryläinen tulee, niin minä lupaan korjata sen ja saattaa sen hengen, joka tässä levottomuutta tekee, lepoonsa. Minä olen hyvä kristitty ja köyhä mies, enkä pelkää piruakaan, vaikka ilmestyisikin ison rahasäkin muodossa."

Tämän rehellisen miehen tarjous hyväksyttiin ilolla; hän muutti perheensä kanssa kartanoon ja täytti kaikki lupauksensa. Hän pani kartanon vähitellen entiseen kuntoonsa; kultarahaan helyä pappivainajan kamarista ei kuulunutkaan enää öillä, vaan alkoi sen sijaan kuulua elävän muurarin lakkareista. Sanalla sanoen, hänestä tuli yhtäkkiä, naapurien hämmästykseksi, varakas mies ja hänen luultiin olevan rikkaimpia miehiä Granadassa; hän lahjoitti kirkolle suuria summia, epäilemättä rauhoittaakseen omaatuntoaan, ja ilmoitti vasta kuolinvuoteellaan, pojalleen ja perillisilleen, tuon holvin jutun.