← Table of contents
Alhambra

Huvikävely kukkuloilla.

Robert Mellin translation

Usein iltasilla, kun päivän helle on huojennut, käyn minä huvikseni kaukanaki kävelemässä likeisillä kukkuloilla ja noissa syvissä varjoisissa laksoissa, pitäen historiallista aseenkantajaani Mateota muassani, jonka puheliaisuudelle minä näissä tiloissa annan rajattomimman vapauden, ja tuskinpa onkaan yhtään kalliota tahi rauniota, rappioista suihkukaivoa tahi yksinäistä laksoa, josta hänellä ei ole joku kummallinen juttu, ja etenkin joku kultainen legenda, sillä ei suinkaan ole vielä kukaan köyhä miesparka ollut niin auli kätkettyin aarteiden ulosjakamisessa.

Me lähdimme eräänä iltana tällaiselle huvikävelylle, jolla Mateo oli tavallista puheliaampi. Auringon laskun tienoilla me samosimme ulos Oikeuden ison portin kautta, ja mennessämme ylöspäin erästä lehtokujaa, seisahtui Mateo muutamain viikuna- ja kranaatti-puiden alle, erään ison, rapistuneen tornin juurelle, nimeltä Seitsemän Huonekerran Torni (de los Siete Suelos). Täällä osoitti hän yhtä matalaa porttikäytävää tornin perustuksessa, ja alkoi jutella eräästä hirmuisesta aaveesta, eli kouvosta, joka, aina Maurilaisten ajasta asti, piti vallattomuuttaan tässä tornissa ja vahtasi erään Maurilaisen kuninkaan aarteita. Välistä ilmaantuu hän pimeässä yössä ja kummittelee Alhambran lehtokujilla ja Granadan kaduilla, päättömän hevosen muotoisena, kuuden koiran ajelemana, jotka hirmuisesti vikisevät ja ulvovat.

"Mutta etkö ole itse koskaan häntä kohdannut, Mateo, kävellessäsi?" kysyin minä.

"En, Sennor, en ole Jumalan kiitos! Mutta isän-isäni, räätäli, tunsi monta, jotka olivat sen nähneet, sillä se tuli muinoin paljoa useammin ulos kuin nyt, milloin minkin muotoisena. Joka ihminen Granadassa on kuullut puhuttavan Belludosta, sillä vanhat ämmät ja imettäjät peloittavat sillä lapsia, kun ne itkevät. Muutamat sanovat sitä erään julman Maurilaisen kuninkaan hahmoksi, joka murhasi kuusi poikaansa ja hautasi heidät näihin holveihin, ja että nämät, kostaaksensa, ajelevat häntä öillä."

En tahdo pitemmältä puhua niistä eriskummaisuuksista, joita siivo Mateo jutteli näistä kummituksista, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämän tornin kautta meni se porttikäytävä, josta onneton Boabdil lähti pääkaupunkiaan luovuttamaan.

Me jätämme tämän taruissa ja lauluissa mainion tornin ja jatkamme käyntiämme kauniiden hedelmätarhani ympäri, Generalifen luona, joissa pari kolme satakieltä sävelsi lauluja mitä ihanimpia. Näiden puutarhain takana kuljimme me useampain Maurilaisten vesisäiliöiden sivuitse, joiden ovet olivat hakatut muurin kalliopohjaan, mutta nyt suljetut. Nämät vesisäiliöt, niin kertoi Mateo, olivat hänen ja hänen kumppaniensa lapsuudessa olleet heidän mieluisimmat kylpypaikkansa, kunnes heitä oli kammostuttanut kertomus eräästä hirveän rumasta Maurilaisesta, jonka tapana oli tulla tuon kallioon hakatun oven kautta hätäyttämään varomattomia kylpijöitä.

Me jätimme nämät noidutut vesisäiliöt ja jatkoimme matkaamme erästä yksinäistä hevos-aasien polkua ylös, joka koukerteli kukkulain välitse, ja olimme kohta jylhäin ja oneiden vuorten keskellä, joilla ei ollut puuta merkiksikään, ja jotka vaan siellä täällä olivat niukalla vihannalla peitetyt. Kaikki, niin pitkältä kuin silmä otti, oli jylhää ja kasvamatonta, ja minun oli miltei mahdotonta ajatella todeksi, että Generalife kukoistavine hedelmätarhoilleen, penkereineen ja puutarhoineen, oli meitä niin likellä, ja että me olimme ihanan Granadan läheisyydessä, suihkukaivoineen ja lähteineen. Mutta tämmöistä on Hispanian luonto — jylhää ja autiota samassa kun ihmisen viljelevä käsi luopuu siitä; erämaa ja puutarha ovat aina toisiaan ihan likitysten.

Ahdas vuorisola, jota astuimme ylös, on, Mateon mukaan, nimeltä Barranco de la Finaja, eli Ruukun Lakso, sentähden että siitä muinoin on löydetty iso ruukku täynnä Maurilaista kultaa. Mateo rukka kiusaa alinomaa päätänsä noilla kultaisilla taruilla.

"Mutta mitä merkitsee tuo risti, tuolla kivirauniossa, lakson kapeimmalla paikalla?"

"Oh, mitäpä siitä — eräs hevosaasin-ajaja murhattiin siinä muutamia vuosia tätä ennen."

"Siispä, Mateo, on rosvoja ja murhamiehiä ihan Alhambran porttienkin vierellä?"

"Ei tätä nykyä, Sennor; niin oli ennen, kun linnassa ja sen lähistössä oli paljo irtanaista väkeä, mutta ne ovat kaikki hävitetyt. Tosin saattais sanoa, että Mustalaiset, jotka asuvat kukkuloiden rommakoissa, juuri linnan ulkopuolella, ovat ihmisiä jotka eivät pidä paljon väliä; mutta ei ole täällä nyt kotvaan aikaan murhaa tapahtunut. Mies, joka tappoi hevosaasin-ajajan, hirtettiin linnassa."

Meidän tiemme kulki edelleen laksoa ylöspäin, jyrkkä, röhmyinen kukkula vasemmalla kädellämme, nimeltä Silla del Moro, eli Maurilaisen tuoli, tuon jo ennen mainitun tarun johdosta, että onneton Boabdil otti sinne pakonsa erään kansankapinan aikana, ja jäi koko päiväksi kalliolle istumaan ja murheissaan kapinallista kaupunkiansa katselemaan.

Jo viimein tulimme kukkulan huipulle, jonka nimi on Auringon vuori. Ilta läheni, laskeva aurinko kultasi parastaikaa vuorten korkeimpia kukkuloita. Siellä täällä näimme jonkun yksinäisen paimenen, joka ajoi karjaansa kukkuloilta alas, viedäkseen sitä tarhaan; taikka jonkun hevosaasin-ajajan, joka hitaine hevosaasineen astui jotain vuoripolkua ylös, ennättääkseen ennen yötä kaupungin porteille.

Heti sen jälkeen kuului tuomiokirkon kellon kumina vuorensolaan, ilmoittaen että nyt oli rukoushetki. Tähän ääneen vastattiin kaikista kirkontapuleista ja suloisilla luostarinkelloilla vuorten seasta. Paimen seisahtui kukkulan rinteellä, hevosaasin-ajaja keskelle tietä, itsekukin otti hatun päästään, pysyi liikkumatonna vähän aikaa, ja teki iltarukouksensa. Kaunis juhlallisuus on tässä tavassa, että, sulosointuisten merkkien kuuluessa, kaikki maan asukkaat silmänräpäyksellä yhdistyvät kiittämään Jumalata päivän hyvistä teoista. Se levittää ikäänkuin hetkisen pyhyyden maan ylitse, ja laskeva aurinko kaikessa ihanuudessaan ylensi suuresti tätä juhlallisuutta.

Tällä kertaa enensi vaikutusta paikan jylhä ja onea luonto. Me seisoimme taiotun Auringon-vuoren kaljulla ja röhmyisellä huipulla, jossa rapistuneet vesisäiliöt ja ammeet, ja avarain rakennusten perstauneet perustukset todistivat muinaisista asukkaista, mutta jossa kaikki nyt oli hiljaista ja autiota.

Vaeltaissamme näiden entisten aikain jäännösten seassa, osoitti Mateo minulle erästä syvää kuoppaa, joka näytti menevän syvälle vuoreen. Selvästi näkyi että se oli syvä kaivo, jonka väsymättömät Maurilaiset olivat kaivaneet, saadakseen mieluisimpaa juomaansa oikein puhtaana. Mateolla oli kumminkin kokonaan toisenlainen kertomus, luonteensa kanssa paremmin yhteensopiva. Siitä mentiin, tarun mukaan, niihin maanalaisiin rommakoihin, joihin Boabdil hovinsa kanssa oli taikauksella sidottuna, ja joista he Sisin ajoin tulivat ulos, määrätunteina, entisissä asunnoissaan käymään.

Enenevä hämärä, joka tässä ilman-alassa on niin lyhyt, muistutti meitä lähtemään tältä taiotulta paikalta. Mennessämme vuorensolia alas emme nähneetkään paimenta emmekä hevosaasin-ajajata, emmekä muuta kuulleet kuin omat askelemme ja heinäsirkkain tirskutuksen. Laksojen varjot pitenivät pitenemistään, kunnes kaikki ympärillämme oli pimeään peitettynä. Ainoastaan Sierra Nevadan korkealla huipulla viipyi vielä muutamia päivänvalon säteitä; sen lumipeittoiset kukkulat kiiluivat tummansinisinä taivaslakea vasten ja näyttivät olevan ihan likellä, ilmakehän harvinaisen puhtauden vuoksi.

"Kuinka likellä meitä Sierra näyttää tänä iltana olevan!" sanoi Mateo; "näyttää niinkuin siihen kädellä yltäisimme, ja kuitenkin on se monen peninkulman päässä." Hänen puhuissansa vilkahti tähti lumipeittoisen huipun päältä näkymään, ainoa jo näkyvä tähti taivaalla, niin puhdas ja heloisa, niin kirkas ja kiiltävä, että se sai kelpo Mateonkin ihastuksesta huudahtamaan: "Que estrella hermosa! que clara y limpia es: No pueda ser estrella mas brillante!" (Mikä kaunis tähti! kuinka kirkas ja kiiluva: Ei mikään tähti voi loistaa kauniimmasti!)

Usein olen Hispanian alhaisemmassa väestössä huomannut tuon herkkyyden luonnon ihanuksiin. Tuikkiva tähti, kaunis hyvänhajuinen kukka, kristallinkirkas lähde, saattaa heidät runolliseen ihastukseen; — entä vielä — kuinka soinnollisiä sanoja on heidän kielessään, tämän ihastuksen ilmaisemiseen!

"Mutta mitä valkeita nuot ovat, Mateo, joiden näen kiiluvan tuolla Sierra Nevadalla, juuri alapuolella sitä paikkaa missä vuori on lumella peitetty, ja joita vois luulla tähdiksi, elleivät olisi punertavia ja vuoren mustaa kuvetta vasten?"

"Ne valkeat ovat tulia, Sennor, joita miehet, jotka Granadalle noutavat lunta ja jäätä, ovat virittäneet. He menevät sinne joka iltapäivä hevosaasineen, ja muutamat lepäilevät ja lämmittelevät valkeiden vaiheilla, sillä aikaa kun toiset täyttävät vasuja jäällä. Sitten lähtevät he tulemaan vuorta alas, niin että ennättävät Granadan porteille ennen auringon nousua. Tuo Sierra Nevada, Sennor, on jääruho keskellä Andalusiaa, jäähdyttämässä sitä kesän aikana."

Nyt oli jo pilkkopimeä; me astuimme lakson kautta, jossa murhatun hevosaasin-ajajan risti seisoi, kun samassa havaitsin etäällä liikkuvia valkeita, jotka nähtävästi lähenivät meitä kukkulata ylöspäin. Niiden likemmä tultua, näimme niiden olevan tulisoittoja, joita joukko kumman-näköisiä, mustiin puettuja hahmuja kantoi; he olisivat, minä aikana ikäänsä, olleet sangen kamala saattojoukko, mutta olivat olletikin nyt, tällä jylhällä ja autiolla paikalla.

Mateo tuli ihan vierelleni ja sanoi matalalla äänellä, että se oli ruumiin saattokunta, joka kantoi ruumista hautauspaikkaan vuoristossa.

Saattokunnan astuissa ohitse, teki tuo kamala, kantajain karkeihin kasvoihin ja murhepukuihin käypä tulisoittoin valo mitä kummallisimman, milteipä aaveentapaisen vaikutuksen, valaistessaan vainajan kasvoja, jota, Hispanian tavan mukaan, kannettiin peittämättömänä avonaisilla paarilla. Minä seisoin vähän aikaa katsellen tuota kamalaa kulkuetta, sen astuessa tätä pimeätä vuorensolaa ylös. Se muistutti minulle erästä vanhaa juttua saattojoukosta, jossa oli saattoväkenä perkeleitä, jotka kantoivat erään syntisen ruumista Strombolin tuli-aukkoon.

"Ah, Sennor," huudahti Mateo, "minä saattaisin kertoa teille historian eräästä saattoväestä, joka kerrankin nähtiin näillä vuorilla; mutta te nauraisitte minulle ja sanoisitte, että se on minun isän-isäni räätälin testamentteja."

"En millään muotoa, Mateoseni. En mistään pidä niin paljon, kuin kummallisesta sadusta."

"No hyvä, Sennor, se koskee muuatta juuri noista miehistä, joista vastikään puhuimme, ja jotka keräävät lunta Sierra Nevadalla." — Niin tietäkää siis, että monta vuotta tätä ennen, isän-isäni eläessä, oli eräs vanha mies, nimeltä Tio Nicolo, täyttänyt vasunsa lumella ja jäällä ja oli jo hevosaasinsa kanssa paluumatkalla vuorta alas. Tuntiessaan painostavan meni hän aasin selkään istumaan, nukkui ennen pitkää ja istui nuokkuen, jolla aikaa hänen vanha aasinsa vakavin askelin astuskeli pitkin jyrkänteiden reunoja ja jyrkkiä kukkuloita alas, yhtä taneana ja vakavana, kuin jos se olis kävellyt sileällä maalla. Jo viimein heräsi Tio Nicolo, tirkistellen ympärilleen ja silmiään hieroen — ja totta tosiaan, olipa hänellä siihen syytäkin. Kuu levitti valoa, melkein yhtä kirkasta kuin päivänvalo on, ja hän näki kaupungin allansa, yhtä selvästi kuin te näette kätenne, hohtavine valkeine kartanoilleen, kuin hopeamaljan kuunvalossa; mutta, Sennor, eipä se ollutkaan sen näköinen, josta hän oli lähtenyt muutamia tuntia sitä ennen. Tuomiokirkon sijassa kupulakineen ja tornineen, kirkkoin sijassa huippuineen ja luostarien sijassa pienine tornineen, kaikkein näiden sijassa siunattuine ristineen, ei hän nähnyt muuta kuin Maurilaisia moskeoita, minaretteja ja kupulakia, kimeltelevine puolikuineen, jommoisia nähdään Barbarian laivanviireissä. No, niin, Sennor, Tio Nicolo kovin hämmästyi kaikesta tästä, niinkuin voi ajatellakin; mutta hänen kaupungille tirkistellessään, samosi lukuisa sotajoukko vuorta ylös, koukertelevilla poluilla pitkin notkoja, välistä kuunvalossa, välistä pimennossa. Sen tultua likemmä näki hän siinä olevan sekä hevos- että jalkaväkeä, kaikki Maurilaisessa sota-asussa. Tio Nicolo yritti väistymään heidän tieltänsä, mutta hänen vanha aasinsa seisoi yhdessä kohti kuin tukki, eikä paikalta päkähtänyt, vaan vapisi kuin kaisla; sillä järjettömät eläimet, herraseni, pelkäävät mokomia yhtä paljon kuin ihminen. No niin, Sennor, Aavejoukko samosi ohitse; siinä oli miehiä, jotka näyttivät torviin puhaltavan; toisia, jotka löivät rumpua ja puhalsivat sympaleihin: yhtäkaikki eivät he saaneet yhtään ääntä kuulumaan; he menivät kaikki sivuitse ilman vähintäkään melua, ihan niinkuin olen nähnyt maalattuin sotajoukkoin samoavan Granadan teaterin näyttämön poikki, ja kaikki näyttivät kalpeilta kuin kuolema. Viimeksi, jälkijoukoissa, ratsasti kahden mustan Maurilaisen ratsastajan välillä Granadan suur-inkvisitori (syökäystuomari), hevosaasilla, valkealla kuin lumi. — Tio Nicoloa suuresti kummastutti nähdä hänet seurassa tuommoisessa, sillä inkvisitori oli mainio vihastaan Maurilaisiin, samoin kuin kaikenlaisiin uskottomiin, Juutalaisiin ja harhauskoisiin, ja hänen tapansa oli vainota heitä tulella ja miekalla. Tio Nicolo tunsi hänensä kuitenkin turvatuksi, nähtyänsä noin pyhän papin olevan saapuvilla. Hän teki ristinmerkin ja anoi hänen siunaustaan, kun samassa sai kolauksen, joka paiskasi hänet ja hänen vanhan aasinsa päistikkaa jyrkkää kukkulata alas syvyyteen. Tio Nicolo ei toipunut tainnuksistaan ennenkuin päivän nousulla, jolloin hän makasi syvässä ja jyrkässä rotkossa, aasi hänen vierellään nurmea syöden ja lumi vasuissa kokonansa sulaneena. Hän jutusteli nyt Granadaan, pahoin pieksettynä ja muokkauneena, mutta tapasi ilokseen kaupungin saman-näköisenä kuin tavallisesti, kristittyine kirkkoineen ja ristineen. Hänen kertoessaan mitä hänelle yöllä oli tapahtunut, kaikki ihmiset nauroivat hänelle; muutamat sanoivat hänen aasin seljässä istuessaan ja nukkuessaan unta nähneen; toiset arvelivat hänen itsensä keksineen koko tämän jutun. Mutta mikä oli kummallista, sennor, ja mikä teki että useat sittemmin toden takaa ajattelivat asiata, oli se että suur-inkvisitori kuoli vuoden kuluessa. Minä kuulin usein isän-isäni, tuon räätälin, sanovan, että tuo Aavejoukko, joka vei papin hahmua muassaan, merkitsi enemmän kuin ihmiset tohtivat ajatellakaan.

"Siispä tahtonet, Mateoseni, väittää, että noissa vuorissa on jonkunlainen Maurilainen limbo eli kiirastuli, ja että inkvisitoria vietiin siihen."

"Jumala minua varjelkoon, Sennor! Siitä asiasta en tiedä mitään — kerron vaan mitä olen isän-isältäni kuullut."

Samassa kun Mateo oli lopettanut satunsa, joka oli rasvottu monilla muistutuksilla ja liiallisuuksilla, mutta jonka minä olen lyhyemmin kertonut, me saavuimme Alhambran portille.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings