Paikkakunnallisia muinaistaruja.

Hispanian alhaisemmat kansaluokat ovat kuin itämaalaisetkin hyvin haluiset satuihin, ja mikä vaan on ihmeellistä, se on heistä mieluista. He kokoontuvat tuvan-ovien ulkopuolelle kesä-iltamina, tahi valkeatakkain ympärille ventoihinsa (maaseudun ravintoloihin) talvi-iltoina, ja kuuntelevat kyllästymättömällä halulla kummallisia legendoja pyhimyksistä, matkustajain vaarallisia seikkailuksia ja rosvoin ja salakauppiasten rohkeita urotekoja. Maan jylhä ja autio luonto, vähän vielä levinnyt sivistys, yleisten puheen-aineiden puute ja se romantilais-seikkaileva elämä, jota itsekukin elää maassa, missä matkustuslaatu vielä on melkein sama kuin muinaisina aikoina, kaikki nämät asianhaarat yhdistyvät pitämään halua suullisiin kertomuksiin vireillä ja tekevät että ihmeellisiä ja uskomattomia oikein ylellisyyteen asti jutellaan. Kuitenkaan ei löydy sen tavallisempaa ja mieluisempaa ainetta, kuin jutut Maurilaisten kätkemistä aarteista: nämät jutut ovat yleisiä koko maassa. Matkustaessa noiden jylhäin vuorenjaksojen, noiden vanhain taisteluin ja urotekoin näyttämöjen yli, ei näe yhtään Maurilaista atalyaa eli vartijatornia, kallioiden keskelle rakettua, eli vuoristoon raketusta kylästä kohoavaa, ilman että hevosaasin-ajaja, jos häneltä toden takaa kysyy, keskeytä sikarrinsa polttamista, jutellakseen sadun Maurilaisista aarteista, jotka ovat sen alle kätketyt; eikä löydy yhtään raunioiksi kukistunutta Alcazaria kaupungissa ilman tällaista polvesta polveen lähistön köyhemmissä luokissa kulkenutta tarua.

Näissä kertomuksissa, niinkuin useimmissa kansanjutuissa, on aina joku, jospa vähäpätöinenkin, historiallinen pohja, josta ne ovat alkunsa saaneet. Maurilaisten ja kristittyin välisten sotain aikana, jotka vuosisadottain häiritsivät näitä maakuntia, muuttui kaupungeissa ja linnoissa usein ja äkisti isännät, ja asukkaat kaivoivat, päällekarkausten ja piiritysten aikoina, rahojaan ja hohtokiviään maahan, taikka kätkivät niitä holveihin ja kaivoihin, jota vielä tänäkin päivänä, sota-aikoina, tehdään Itämaan yksinvaltaisissa maissa. Kun Maurilaiset karkoitettiin Hispaniasta, kätki moni heistäkin kalliimmat kapineensa, toivoen maanpakonsa tulevaa vaan vähän aikaa kestämään ja saavansa joskus maailmassa palata ja ottaa aarteensa pois. Vissi on, että kulta- ja hopearahaläjiä, aika ajoin, on satunnaisesti kaivettu Maurilaisten linnain ja huoneuksien raunioista; eikä tarvinnut kuin vaan muutamia semmoisia tapauksia, niin niistä syntyi tuhansittain satuja ja juttuja.

Tällä tavoin syntyneissä taruissa on tavallisesti itämainen väri eli vivahus, ja ne ovat merkilliset tuosta Arabialaisesta ja Götiläisestä sekoituksesta, joka minun mielestäni on Hispanian ja olletikin sen eteläisten maakuntain kaikissa oloissa nähtävänä. Kätketty aarre on aina jonkun loihdun alaisena, ja turvataan noituuksella eli jollain tehokkaalla taikakalulla. Toisinaan vahtaa sitä hirmuiset pedot eli hurjat lohikäärmeet; välistä noidutut Maurilaiset, jotka istuvat sen vierellä, sota-asussa ja paljastettu miekka kädessä, mutta liikkumattomina kuin kuvapatsaat, ja jotka useiden sukupolvien ajan ovat sen luona unetonta yötä pitäneet.

Tietystikin on Alhambra, tämän johdosta ja muutamain omituisten asianhaarain tähden sen historiassa, tällaisten kansantarujen oikea aarnio: ja useat muinais-jäännökset, joita silloin tällöin on maasta löydetty, ovat osaltaan antaneet niille vauhtia. Kerta löydettiin saviastia, jossa oli Maurilaisia rahoja ja kukon luuranko, joka, muutamain älykästen tarkastajain ajatuksen mukaan, oli elävänä haudattu. Toisella kerralla kaivettiin maasta astia, jossa oli iso scarabeus eli tamminkainen (tammihärkä) poltetusta savesta, Arabialaisella päällekirjoituksella, joka tamminkainen selitettiin olevan ihmeitä tekevä, salaisilla omaisuuksilla varustettu lumouskalu. Tällä tavoin ovat Alhambran ryysyisten asukasten älykkäät tarut levinneet ja tulleet onkeen otetuiksi, niin että nyt jokainen sali, kaikki tornit ja holvit välttämättömästi ovat jonkun ihmeellisen sadun näyttämöitä. Koska minä, toivoakseni, olen johonkin määrään tutustuttanut lukijani Alhambran paikkoihin, tahdon nyt vähän laveammin kertoa ne haveelliset sadut, jotka ovat yhteydessä sen kanssa, ja joille olen huolellisesti kokenut antaa muotoa ja rakennusta, niiden muistotarullisten vihjausten ja aiheiden johdolla, joita vaelluksillani olen kerännyt, samoin kuin muinaistutkija laatii säännöllisen historiallisen todistuskappaleen muutamista miltei soentuneessa päällekirjoituksessa siellä täällä olevista kirjaimista.

Jos joku paikka näissä saduissa loukkaa kovin arvelevaista lukijata, hän muistakoon paikan laadun ja osoittakoon kohtuullista kärsivällisyyttä. Hän ei saa niissä odottaa samoja todenmukaisuuden ohjeita, jotka vallitsevat tavallisissa tapauksissa ja jokapäiväisessä elämässä; hänen tulee muistaa, että hän liikkuu noidutun linnan saleissa ja että kaikkityyni lepää "noidutulla pohjalla."

Albaycian kukkulan, Granadan kaupungin korkeimman osan, huipulla on raunioita eräästä vanhasta kuninkaallisesta hovilinnasta, joka rakettiin heti sen jälkeen kun Arabialaiset valloittivat Hispanian. Se on nyt muutettu tehtaaksi ja oli joutunut niin unhotuksiin, että sain nähdä paljon vaivaa ennenkuin sen löysin, vaikka älykäs ja monitietoinen Mateo Ximenes oli minulla apuna. Tällä rakennuksella on vieläkin sama nimi, mikä sillä oli useita satoja vuosia tätä ennen, nimittäin La Casa del Sallo de Viento, eli: Viirikukon huone. Se on saanut nimensä siitä pronssisesta ratsastavan, kilvellä ja keihäällä varustetun sotijan kuvasta, joka oli eräässä sen tornissa ja kääntyi joka tuulen mukaan. Siinä oli arabialainen päällekirjoitus, joka, Hispanian kieleen käännettynä, kuuluu näin: Dice el Sabio Aben Habuz, que asi de defiende el Andaluz: s.o. viisas Aben Habuz sanoo, että näin puolustaa hänensä Andalusialainen.

Tämä Aben Habuz oli, Maurilaisten aikakirjain mukaan, sotapäällikkö Tarikin johdossa olevassa sotajoukossa, joka karkasi Hispaniaan, ja jonka Tarik asetti Alcaldiksi Granadaan. Hänen luullaan tällä sodallisella kuvalla tahtoneen antaa Maurilaisille pysyväisen muistutuksen siitä, että koska he olivat joka haaralta vihollisilla ympäröityt, heidän tuli etsiä turvallisuuttaan alinomaisessa valppaudessa ja aina olla sotaan valmiit.

Kansantarut antavat kumminkin toisenlaisen kertomuksen Aben Habuzista ja hänen hovilinnastaan, ja sanovat että tämä pronssinen sotija alkujaan oli hyvin tehokas taikakalu, Taikka se aikain pitkään kadotti taikavoimansa ja siitä viimein tali tavallinen viirikukko.

Seuraava satu tarkoittaa sitä mitä nyt olen sanonut.