Arabialainen tähteinselittäjä.

Muinaisina aikoina, monta sataa vuotta takaperin, oli Maurilainen kuningas, nimeltä Aben Habuz, joka hallitsi Granadan kuningaskuntaa. Hän oli valloittaja, joka oli ruvennut levossa ja rauhassa elämään, se on, hän oli nuorempina vuosinaan kuluttanut elämäänsä alinomaisilla sota- ja partioretkillä, mutta joka nyt, vanhettuaan ja raihnaiseksi tultuaan, halusi lepoa, eikä halunnut mitään sen hartaammin kuin elää rauhassa koko maailman kanssa, levätä kunnioissaan ja rauhassa nautita niitä maa-omaisuuksia jotka hän oli naapureiltaan voittanut.

Tapahtuipa kumminkin niin, että tällä näin järjellisellä ja rauhallisella vanhalla kuninkaalla oli nuorten kilpailijain kanssa tekemistä; ruhtinasten kanssa, joissa hehkui hänen entinen kiihkonsa kunniaan ja sotaan, ja jotka nyt saivat halun kutsua häntä tilintekoon hänen menetyslaadustaan heidän isiinsä kohtaan. Muutamat kaukaiset tienoot hänen valtakunnassaan, jotka hän, tarmonsa päivinä, valtavalla kädellä oli hillinnyt, olivat sentähden nyt, hänen lepoa halatessaan, mieluiset kapinoitsemaan ja uhkasivat piirittää häntä hänen pääkaupungissaan. Näin oli hänellä vihollisia joka haaralla, ja koska Granada on ympäröitty jylhillä ja jyrkillä vuorilla, jotka estävät lähenevää vihollista näkymästä, niin pidettiin onnetonta Aben Habunla alinomaisen valppauden ja levottomuuden tilassa, tietämättömänä miltä ilmansuunnalta vihollisuuksia voi tulla.

Turhaan rakensi hän vartiotorneja vuorille ja asetti vartijoita joka vuorensolaan, käskyn kanssa virittää valkeita öillä ja laskea savua päivällä nousemaan, vihollisen lähetessä. Hänen väsymättömät vihollisensa kiersivät kaikki hänen varokeinonsa, hyökkäsivät jostain unhotetusta vuorensolasta maahan, hävittivät hänen maitansa juuri hänen silmäinsä edessä ja vetäysivät sitten vuorille vankien ja saaliin kanssa. Onko milloinkaan rauhallinen ja lepoa ikävöitsevä valloittaja ollut onnettomammassa tilassa?

Aben Habuzin ollessa näillä huolilla ja vastuksilla vaivattuna, tuli eräs vanha Arabialainen lääkäri hänen hoviinsa. Hänen harmaa partansa ulottui aina vyöhön asti, ja koko hänen ulkonäkönsä osoitti että hän oli ennättänyt melkeän korkeaan ikään; mutta yhtäkaikki oli hän kulkenut melkein koko matkan Egyptistä jalan, ilman muuta apua kuin hieroglyfeillä merkitty sauva. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään. Hänen nimensä oli Ibrahim Ebn Abu Ajeeb; hänen sanottiin eläneen aina Mahometin ajalta asti ja olevan Abu Ajeebin, rohveetan viimeisen seuralaisen, poika. Hän oli lapsena seurannut Amrun voitollista sotajoukkoa Egyptiin, jonne hän oli jäänyt moneksi vuodeksi tutkimaan Egyptin pappein salaisia tieteitä, ja erittäinkin loihtutaitoa.

Muuten sanottiin hänen keksineen keinon pitentää elämän aikaa, joten hän oli päässyt noin kahdensadan vuoden ikään, vaikka hän, koska ei ollut salaisuuttaan keksinyt ennenkuin jo itse oli korkeaan ikään ennättänyt, ei tainnut muuta ikuisuutta kuin harmaat hiuksensa ja ryppynsä.

Kuningas, joka, samoin kuin useat iälliset hallitsijat, alkoi suuresti suosia lääkärejä, otti tämän kummallisen miehen suurimmalla kunnioituksella vastaan. Hän tahtoi antaa hänelle erään huoneen hovilinnassaan, mutta tähtein selittäjä tyytyi ennemmin yhteen luolaan sen kukkulan kupeessa, joka kohoaa Granadan kaupungin yli, sen saman kukkulan, jolle Alhambra sittemmin on rakettu. Hän laajennutti luolan avaraksi ja korkeaksi saliksi, varustaen sen pyöreällä reiällä huippuun, jonka kautta hän, niinkuin kaivosta, taisi nähdä taivaan ja katsella tähtiä, päiväsydännäkin. Tämän salin seinät olivat peitetyt hieroglyfeillä, salaopillisilla vertauskuvilla ja tähtein muodoilla heidän taivaanmerkeissään. Tämän salin varusti hän myöskin monenlaisilla työkaluilla ja kapineilla, joita taitavat käsityöläiset Granadassa hänen katsantonsa alla olivat valmistaneet, mutta joiden salaisia omaisuuksia ei kukaan muu kuin hän itse tuntenut.

Ennen pitkää tuli viisaasta Ibrahimista kuninkaan etevin neuvonantaja, jolta jokaisessa tähdellisessä asiassa neuvoa kysyttiin. Aben Habuz kiukkuili kerran naapuriensa vääryydestä, katkerasti valittaen sitä valppautta, jota hänen täytyi käyttää pitääkseen varansa heidän hyökkäyksiään vastaan. Hänen lopetettuaan puheensa, oli tähtein selittäjä vähän aikaa vaiti ja vastasi sitten: "Tiedä, oi kuningas, että minä Egyptissä ollessani näin suuren ihmeen, jonka eräs pakanallinen pappi ennen vanhaan oli keksinyt. Eräällä vuorella, Borsan kaupungin päällä, Niili-virran suuren lakson vierellä, oli oinaan kuva ja tämän päällä kukon kuva, molemmat malmista valetut ja rautapuikossa ympäri kääntyvät. Niin pian kun maahankarkaus uhkasi, kääntyi oinas sille suunnalle, mistä viholliset aikoivat tulla, ja kukko lauloi, täten saivat kaupungin asukkaat tiedon vaarasta ja tienoosta mistä viholliset lähenivät, ja taisivat ajoissa pitää varansa."

"Jumala on suuri!" huudahti rauhallinen Aben Habuz; "kuinka kallis tavara semmoinen oinas olisi, joka voisi pitää nuot vuoret minun ympärilläni silmällä; entä kukko vielä, joka laulaisi vaaraa hetkellä! Allah Akbar! (Jumala on suuri!). Kuinka turvallisena minä nukkuisin hovilinnassani, kun semmoiset vartijat olisivat vuorenhuipulla!"

Tähtein tutkija odotti kunnes kuninkaan into oli asettunut, ja jatkoi:

"Sittenkuin voittoisa Amru oli saattanut Egyptin valloituksen loppuun, jäin minä maan entisten pappein luoksi, tutkin heidän epäjumalallisen oppinsa lakia ja juhlamenoja, ja koetin päästä juurtajaksain tuntemaan ne salaiset tiedot, joista he ovat kuuluisat. Minä istuin eräänä päivänä Niilin rannalla, puhellen erään vanhan papin kanssa, kun hän osoitti niitä mahtavia pyramideja, jotka niinkuin vuoret kohoavat läheisestä erämaasta. 'Kaikki mitä me saatamme sinulle opettaa,' sanoi hän, ei ole mitään sen tiedon suhteen, joka noissa mahtavissa ruhoissa on kätkettynä. Keskimmäisen pyramidin keskuksessa on hautakammio, jossa sen ylipapin muumia on, joka oli avullisena tuon hämmästyttävän pylvään pystyttämisessä; ja yhdessä hänen kanssansa on myöskin eräs ihmeellinen kirja haudattuna, joka sisältää kaikki loihtutaidon salaisuudet. Tämä kirja oli annettu Aatamille, hänen langettuansa, ja on polvesta polveen kulkenut viisaalle Salomolle, ja juuri sen kirjan avulla tämä kuningas rakensi Jerusalemin temppelin. Kuinka se oli tullut sen käsiin, joka rakensi pyramidit, sen tietää vaan Hän, jolle ei ole mitään salattua.'

"Kuultuani nämät sanat tältä Egyptiläiseltä papilta, sydämeni alkoi kiihkeästi haluta tuota kirjaa. Minä taisin avukseni käyttää koko joukon voitollisia sotijoitamme ja myös suuren joukon syntyperäisiä Egyptiläisiä, näiden kanssa aloitin minä työn ja tunkeusin pyramidin ensimmäisen ruhon läpi, siksi kunnes, paljon vaivaa nähtyäni, tapasin yhden sen sisäisistä ja salaisista käytävistä. Minä seurasin tätä käytävätä, tulin hirvittävään sokkeloon ja painuin aina pyramidin sisimpään osaan eli hautakammioon, jossa ylipapin muumia oli maannut useita miespolvia. Minä mursin muumian ulkopuolisen koteron, levitin sen monet kääreet ja siteet auki, ja tapasin viimein tuon kalliin kirjan sen rinnan päällä. Minä kaappasin sen vapisevaan käteeni, hamuilin pyramidista ulos, ja jätin muumian hiljaiseen ja pimeään hautaansa, ylösnousemista ja tuomion viimeistä päivää odottamaan."

"Sinä Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Abuz, "sinä olet merkillinen matkustaja ja sinä olet nähnyt kummallisia asioita; mutta mitä hyvää on minulla pyramidin salaisuudesta ja tuosta viisaan Salomon tietorikkaasta kirjasta?"

"Siitä voi olla sinulle paljo hyvää, oi kuningas! Sen kirjan lukemisesta olen minä oppinut kaikki loihtukonstit, ja minä voin komentaa henkiä avukseni aietteni toimeenpanemisessa. Borsan kaupungin taikakalun salaisuus on siten tullut minun tietooni, ja semmoisen taikakalun saatan minä tehdä, saatanpa tehdä tehokkaammankin."

"Oi viisas Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Habuz, "parempi olis semmoinen taikakalu kuin kaikki vartijatornit kukkuloilla ja vahtimiehet rajoilla. Anna minulle semmoinen suojelusvartija, niin minun rahastohuoneeni rikkaudet ovat käytettävinäsi."

Tähtein selittäjä kävi hetikohta työtään toimeenpanemaan, täyttääksensä kuninkaan tahtoa. Hän rakennutti ison tornin sen kuninkaallisen hovilinnan päälle, joka seisoi Albaycian kukkulan huipulla. Torni rakettiin kivistä, jotka tuotiin Egyptistä, ja otettiin, puheiden mukaan, eräästä pyramidista. Tornin yläosassa oli ymmyrkäinen sali, jonka akkunat olivat kaikille ilmansuunnilla, ja joka akkunan edessä oli pöytä, jolle, samoin kuin sakkilaudalle, oli sotajoukko jalka- ja hevosväkeä asetettuna, sen kuninkaan kuva niinikään, joka vallitsi siinä tienoossa, johonka päin akkuna oli, kaikkityyni puusta tehtyä. Jokaiseen pöytään kuului vähäinen, hiusneulan paksuinen keihäs, johonka muutamia kaldealaisia kirjaimia oli piirretty. Salia pidettiin aina suljettuna; ovi oli malmista ja isolla teräslukolla varustettu, jonka avainta kuningas piti tallessaan.

Tornin huipulla oli pronssista tehty Maurilaisen ratsastajan kuva, rauta puikossa, kilpi toisella käsivarrella ja keihäs pystyssä. Tämä ratsastaja piti kasvojaan kaupunkiin päin, ikäänkuin vartioidakseen sitä; mutta jos joku vihollinen läheni, kääntyi kuva sille suunnalle, ojentaen keihästä ikäänkuin tapellaksensa.

Kun tämä taikakalu oli saatu valmiiksi, oli Aben Abuz oikein innossaan saadakseen koetella sen omaisuuksia, ja halasi nyt yhtä kiihkeästi päällekarkausta, kuin hän sitä ennen oli huokaillut lepoa ja rauhaa. Hänen halunsa tuli kohta täytetyksi. Sanoma tuotiin varhain eräänä aamuna, vahtimieheltä tornin luona, että pronssi-ratsastajan kasvot olivat kääntyneet Elvira-vuorta kohti, ja että sen keihäs suoraan osoitti Lopez'in vuorensolaan.

"Lyöttäkää rumpua ja puhalluttakaa torveen päällekarkaukseksi, ja käskekää koko Granadan varustauta tappeluun," sanoi Aben Habuz.

"Oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "älä saata kaupunkiasi levottomuuteen, äläkä käsketä sotijoitasi aseisin, me emme tarvitsekaan sotavoimaa, pelastaaksemme sinua vihollisistasi. Laske palvelijasi menemään, ja lähtekäämme yksinämme tornin salaiseen saliin."

Vanha Aben Habuz kiipesi tornin portaita ylös, nojaten tuon vielä vanhemman Ibrahim Ebn Abu Ajeebin käsivarteen. He avasivat vaskiportin ja astuivat sisään. Akkuna Lopez'in vuorensolaan päin oli auki. "Tältä haaralta," sanoi tähtein selittäjä, "vaara tulee; käykää likemmä, oi kuningas, ja katselkaa pöydän salaisuutta."

Kuningas Aben Habuz läheni osoitettua sakkipöytää, jolle pienet puukuvat olivat asetettuina, kun samassa hämmästyksekseen näki niiden kaikkein olevan liikkeellä. Hevoset tanssivat ja hyppivät pystyyn, sotamiehet huiskuttivat aseitaan, ja rumpuin räminää ja torvien toitotusta, aseenkalsketta ja hevosten hirnuntaa kuului; mutta ei kovempaa eli selvempää kuin miltä mehiläisen eli kärpäsen surina kuuluu sen korvassa, joka päiväsydännä puolinukuksissa makaa siimeksessä.

"Katso, oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "siinä on todistus että vihollisesi juuri nyt ovat sotaan lähteneet. Heidän täytyy tulla noiden Lopezin solan vuorten yli. Jos tahdot heidät äkisti peljästyttää ja häiriöön panna, ja mieshukatta saada heidät peräytymään, niin lyö näitä kuvia tämän taikakeihään tylsällä päällä; mutta jos tahdot verilöylyn heidän joukkoonsa, niin lyö kärjellä."

Mustansinervä juomu lennähti rauhallisen Aben Habuzin kasvoihin; hän kaappasi tuon taikaisen keihään, vapisten ankarasta mielenkuohustaan, ja hoippuroitsi pöydän eteen, jonka ohessa hänen harmaa partansa ikäänkuin aaltoili iloisesta odotuksesta. "Sinä Abu Ajeebin poika," huusi hän, "minä luulen että meidän täytyy nähdä vähän verta."

Näin sanoen sysäsi hän noitakeihäällä muutamia noista pienistä kuvista ja löi toisia tylpällä nenällä, jonka tehtyä edelliset kaatuivat kuin kuoliaaksi laudalle ja toiset kääntyivät toisiaan vastaan ja alkoivat huiskin häiskin tapella keskenään.

Työlästä oli tähtein selittäjän hillitä tämän muuten niin rauhallisen kuninkaan kättä ja estää häntä vihollisiaan perin tuhoamasta; viimein sai hän hänet lähtemään tornista ja lähettämään vakoajia Lopezin solan vuorille.

Nämät palasivat sen tiedon kanssa, että kristitty sotajoukko oli samonnut suoraan Sierran kautta ja jo päässyt melkein Granadan näkyville, kun samassa epäsopua oli syntynyt heidän keskenään, jonka perästä he olivat kääntäneet aseensa toisiaan vastaan ja hirmuisen mieshukan tehtyään palanneet rajan toiselle puolelle.

Aben Habuz ilahtui ylenmäärin, kun tämmöiseksi oli nähnyt taikakalun tehon. "Jo vihdoinkin," sanoi hän, "saan siis elää rauhallista elämätä ja menetellä vihollisteni kanssa miten tahdon. Oi sinä Abu Ajeebin viisas poika, mitä saan antaa sinulle palkinnoksi näin siunatusta lahjasta?"

"Vanhan miehen ja tietoviisaan tarpeet, oi kuningas, ovat harvat ja vähäiset; hankkikaa vaan minulle keinot miten voin sisustaa luolani sopivaksi erakkolaksi, niin olen tyytyväinen."

"Kuinka jaloinen on tosi viisaan kohtuullisuus," huudahti Aben Habuz, hyvillään palkinnon vähyydestä. Hän käsketti rahanvartijansa luoksensa ja käski hänen antaa ne summat, joita Ibrahim pyysi asuntonsa valmistamiseksi.

Tähtein selittäjä antoi nyt käskyn että muutamia kammioita oli hakattava tuohon kovaan kallioon, niin että kaikki olivat yhdessä jaksossa ja yhteydessä hänen tieteellisen salinsa kanssa; nämät varustutti hän kalliilla turkkilaisilla sohvilla ja divaaneilla ja päällystytti seinät mitä komeimmilla silkkitapeteillä Damaskosta. "Minä olen vanha mies," sanoi hän, "enkä jaksa enää leväyttää jalkojani kivilavitsoilla, ja nuot nuoskeat seinät tarvitsevat peitettä."

Myös laitatti hän itselleen kylpypaikkoja, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla hajuvesillä ja hyvänhajuisilla öljyillä; "sillä kylpy," sanoi hän, "on välttämättömän tarpeellinen vastustamaan vanhuuden kankeutta ja antamaan tieteistyksistä muuttuneelle ruumiille hilpeyttä ja notkeutta."

Hän ripustutti huoneisinsa lukemattomia hopea- ja kristalli-lamppuja, jotka hän täytti hyvänhajuisella öljyllä, joka valmistettiin erään hänen Egyptin haudoissa löytämänsä määräyksen mukaan. Tämä öljy oli luonnostaan loppuun palamatonta ja levitti suloista paistetta, kuin lauhkeata päivänvaloa. "Auringon valo," sanoi hän, "on kovin kirkasta ja huikaisevaa vanhalle miehelle, ja lampun valo sopii paremmin tutkivalle tietoviisaalle."

Kuningas Aben Habuzin rahanvartija vaikeroitsi noita summia, joita joka päivä vaadittiin erakkolan valmistamiseksi ja valitti kuninkaalle. Mutta tämäpä oli antanut lupauksensa; Aben Habuz nyhjäytteli hartioitaan; "meillä täytyy olla kärsivällisyyttä," sanoi hän, "tuo vanhus on ottanut aatteensa, minkälaisen asunnon tietoviisaalla tulee olla, pyramidien sisältä ja Egyptin isoista jäännöksistä; mutta kaikella on loppunsa ja niinpä hänen luolansakin sisustuksella."

Kuningas oli oikeassa; erakkola valmistui ja oli kuin pulskea maan-alainen palatsi. "Nyt olen tyytyväinen," sanoi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb rahanvartijalle; "minä menen nyt kammiooni ja pyhitän elämäni tieteistyksille. En halua enempää kuin erästä vähäpätöistä huvitusta, saada nimittäin haihdutella ajatuksiani niillä tunneilla, jolloin lepään sielunponnistuksistani."

"Oi viisas Ibrahim, ano mitä tahdot; minulla on käsky hankkia sinulle kaikkia mitä yksinäisyydessäsi tarvitset."

"Mielelläni soisin muutamia tanssija-naisia luokseni," sanoi tietoviisas.

"Tanssija-naisia!" vastasi hämmästynyt rahanvartija.

"Tanssija-naisia," vastasi viisas vakaisesti; "muutamia vaan tarvitsen, sillä minä olen vanha mies ja tietoviisas, kohtalaiseen elantoon tottunut, eikä ole työläs minua tyydyttää. Laittakaa kumminkin niin, että ne ovat nuoria ja kauniita katsella; sillä nuoruuden ja ihanuuden näkeminen virkistää vanhuutta."

Sillä aikaa kun viisas Ibrahim Ebn Abu Ajeeb tällä tavoin kulutti aikaansa erakkolassaan, teki rauhallinen Aben Habuz hirmuisia sotaretkejä tornissa olevain kuvain kanssa. Kunniarikasta oli miehelle noin vanhalle kuin hän ja noin rauhalliselle, käydä sotia näin helposti ja huvitella mieltänsä kammiossaan ajamalla kokonaisia sotajoukkoja pakoon, yhtä helposti kuin kärpäsparvi karkoitetaan.

Näin noudatti hän jonkun ajan luonteensa viehätyksiä, vieläpä härsytteli ja loukkailikin naapureitaan, saadakseen heitä maahan ryntäämään; mutta he tulivat vähitellen vahingoistaan viisaammiksi, kunnes viimein ei kukaan rohjennut hätyyttää hänen valtakuntaansa. Useita kuukausia pysyi pronssiratsastaja rauhallisessa asennossaan, keihäs pystyssä, ja vanha kuningas alkoi kaivata tavallista ajanvietettään ja kävi yksitoikkoisesta rauhallisesta elämästään kiukkuiseksi ja kärtyiseksi.

Jo viimein eräänä päivänä pyörähti ratsastaja toisaalle, laski keihäänsä alas ja torkotti liikkumatonna Caditz'in vuorelle päin. Aben Habuz riensi torniinsa, mutta taiottu pöytä pysyi sillä suunnalla rauhallisena; ei yhtään sotamiestä ollut liikkeellä. Hämmästyksissään ja epätiedossaan lähetti hän joukon ratsuväkeä vakoilemaan vuoria ja tiedustelemaan. Se palasi kolme päivää poissa oltuaan.

"Me olemme hakeneet jokaisen vuorensolan," he sanovat, "mutta ei yhtään kypärää, ei yhtään keihästä ollut liikkeellä. Minkä löysimme, on tavattoman ihana kristitty tyttö, joka puolenpäivän aikana nukkui erään lähteen partaalla, ja jonka olemme tuoneet vankina muassamme."

"Tavattoman ihana tyttö!" huudahti Aben Habuz, vilkkain silmin. "Joutukaa häntä tänne tuomaan!"

Tyttö tuotiin paikalla kuninkaan eteen. Hän oli puettu kaikella sillä komeudella mikä Götiläisissä Hispanialaisissa vallitsi, siihen aikaan kun Maurilaiset valloittivat maan. Huikaisevan valkoisia helmiä oli hänen mustiin kiharoihinsa palmikoittuna, ja hohtokiviä kimelteli hänen otsallaan, kilpaillen hänen silmäinsä helon kanssa. Kaulassa oli hänellä kultaketjut, joihin hopeainen, hänen kupeellaan rippuva lyyry oli ripustettuna.

Hänen mustain, heloittavain silmäinsä katseet kävivät kuin tulenkipinät Aben Habuzin jäähtyneehen, mutta kuitenkin tulen-ottavaan sydämeen: suloisuus, hekumallisuus koko hänen olennossaan hurmasi kokonansa kuninkaan aistit. "Ihanin naisista," huudahti hän ihastuksissaan, "kuka ja mikä olet?"

"Erään Götiläisen ruhtinaan tytär, niitä ruhtinaita, jotka nykyisin vallitsevat tässä maassa. Isäni sotajoukot tuhottiin, ikäänkuin noita voimalla, noilla vuorilla; hän ajettiin maanpakoon, ja hänen tyttärensä on vankina."

"Varo, oi kuningas!" kuiskasi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb, "tämä varmaankin on yksi niitä pohjan noitanaisia, joista niin paljon puhutaan, ja jotka rupeavat hahmuun mitä viehättävimpään, varomattomia viekoitellakseen. Minusta on kuin näkisin noituutta hänen silmissään ja taikamahtia kaikissa hänen liikennöissään. Epäilemättäkin hän on se vihollinen, jota taikakalu osotti."

"Sinä Abu Ajeebin poika," vastasi kuningas, "sinä olet viisas mies, sen tunnustan, oletpa noitakin, kaikesta nähden mitä voin ymmärtää; mutta vähän olet harjaantunut naisia arvostamaan. Siinä taidossa en tunnusta ketään paremmakseni, empä edes viisasta Salomoakaan, niin monta kuin hänellä olikin vaimoa ja jalkavaimoa. Mitä tähän tyttöön tulee, niin en näe hänessä mitään vaarallista, hän on kaunis katsella ja kelpaa silmilleni."

"Kuules, oi kuningas!" vastasi tähtein selittäjä. "Minä olen hankkinut sinulle monta voittoa taikakalullani, mutta osaa saaliista en ole koskaan ottanut. Anna siis minulle tämä eksynyt vanki, että hän hopealyyryllään huvittaisi minua yksinäisyydessäni. Jos hän todellakin on noitanainen, niin minulla on vastavaikuttavainen voima hallussani, ja minä voin vastustaa hänen lumousvoimansa."

"Mitä? Naisia vielä useampia!" huudahti Aben Habuz. "Eikö ole sinulla tanssija-naisia jo kyllin sinua huvittamassa?"

"Tanssija-naisia on minulla tosin, mutta ei yhtään laulajaa. Minä haluaisin vähäistä soiton osaavaa naista, joka virvoittaisi sieluani, sen väsäytyessä vaivaloisista tutkimuksista."

"Herkeä jo kertakaan aina uutta vaatimasta tuohon erakko-elämääsi," sanoi kuningas suutuksissa. "Tämän tytön olen minä määrännyt itseäni varten. Hän hyvin kelpaa minulle; yhtä paljon kuin Sunanilainen vaimo ennen muinoin kelpasi Taavitille, viisaan kuninkaan Salomon isälle."

Tähtein selittäjän enemmät rukoukset ja intokset vaikuttivat yhä jyrkemmän kiellon kuninkaan puolelta, ja he erosivat, sangen tyytymättöminä. Viisas mies salpasi hänensä luolaansa, päästääkseen mielikarvautensa tästä tyhjään menneestä toiveesta valloillensa; ennenkuin meni, varoitti hän kumminkin kuningasta vielä kerran hänen vaaralliselta vangiltaan. Mutta milloinkapa rakastunut ukko on kuunnellut järjellisiä neuvoja. Aben Habuz antausi hillittömästi kiihkeän taipumuksensa varaan. Koko hänen hyörimisensä ja pyörimisensä oli nyt siinä että hän tekis hänensä viehättäväksi Götiläisen kaunottarensa silmissä. Tosi on, ettei hän nuorellisella kauneudella tainnut häntä viehättää; mutta hänellä oli rikkautta, ja kun rakastaja on vanha, hän aina on auli: Granadan Zacatin haettiin läpensä, että löydettäisiin kalliimmat Itämaan kalut; silkkivaatetta, jyveeleja, kalliita kiviä, paraita hajuvesiä, kaikkea mitä Asialla ja Afrikalla oli komeata ja harvinaista, tuhlattiin prinsessaan. Kaikenlaisia näytelmiä ja juhlallisuuksia keksittiin ja laitettiin hänen huviksensa: soitantoa, tanssia, keihäis-peliä, sonninpuskiaisia; Granada oli yhden aikaa alinomaisten juhlallisuuksien näyttämönä. Götiläinen prinsessa katseli kaikkea tätä komua silmin semmoisin, joista näkyi että hän oli tottunut tällaiseen loistoon ja komeuteen. Hän arvasi tämän kaiken kunnian-osoitukseksi, joka syystä oli hänen arvolleen, eli pikemmin hänen kauneudelleen tulevaa, sillä kauneudella on aina suuremmat vaatimukset kuin arvolla. Hän näytti olevan salaa hyvilläänkin siitä kun sai kuninkaan maksuihin houkutelluksi, jotka tyhjensivät hänen rahastohuonettaan, ja yhtähyvin arvasi hän hänen tuhlauksensa ihan tavalliseksi asiaksi. Niin ahkera ja auli kuin tämä kunnian-arvoinen rakastaja olikin, ei hän sittenkään tainnut sillä hyvitellä mieltänsä, että olis tehnyt prinsessaan minkäänlaista vaikutusta. Ei tämä tosin hänelle nenäänsä niuristellut, mutta eipä leppeästi eikä suloisesti hymyillytkään. Joka kerta kun kuningas yritti rakkaudestaan puhumaan, prinsessa soitteli hopealyyryänsä. Salainen hurmaus oli sen sävelissä. Tuota pikaa alkoi kuningas nyökyttää päätänsä; horros valtasi hänet ja hän vaipui vähitellen uneen, josta heräsi ihmeellisesti virkistyneenä, mutta kiihkeästä rakkaudestaan hetkisen ajaksi kokonansa jäähtyneenä. Tässä hän pahoin pettyi toiveissaan; mutta hänen uinailustansa seurasi aina suloisia unia, jotka kokonansa lumosivat tämän uneliaan rakastajan aistit. Näin näki hän unelmia näkemistään, sillä aikaa kun koko Granada nauroi hänen houkkapäisyydelleen ja oli vihoissaan noista tavaroista, joita syydettiin ulos muutamista lyyrynnäppäyksistä.

Jo viimein keräysi Aben Habuzin pään päälle pilvi, josta hänen taikakalunsa ei antanut hänelle mitään varoitusta. Kapina nousi juuri hänen pääkaupungissaan, hänen hovilinnansa piiritettiin aseellisella roistojoukolla, joka uhkasi sekä häntä että hänen kristityn lemmetyisensä henkeä. Kipinä vanhaa sotaista mieltä syntyi kuninkaan sydämessä. Kourallisen kanssa vartijaväkeään teki hän hyökkäyksen, ajoi kapinalliset pakoon ja tukahutti kapinan heti sen alussa.

Rauhan taas palattua meni hän tähtein selittäjää tapaamaan, joka yhä eli luolaansa sulkeutuneena ja vihoissaan mietti kostoa.

Aben Habuz läheni ja puhutteli häntä ystävällisesti. "Oi viisas Abu Ajeebin poika," sanoi hän, "tosin ennustit sinä minulle onnettomuuksia ihanan vankini tähden; niin sano minulle siis, sinä joka niin tarkasti arvaat kaikki vaarat jo edeltäkäsin, mitä on minun tehtävä, että ne välttäisin?"

"Poista luotasi tuo uskoton tyttö, joka niihin on syynä."

"Ennen menetän kuningaskuntani," huudahti Aben Habuz.

"Sinä olet vaarassa menettää molemmat," vastasi tähtein selittäjä.

"Älä yrmyile äläkä ynseile, sinä syvällisin tietoviisaista; ajattele kuninkaan ja rakastajan kaksinkertaista hätää, ja keksi joitakin keinoja suojellakses minua uhkaavilta vaaroiltani. Vähän huolin minä suuruudesta, vallan ja kunnian katson minä ylen, ainoastaan raahaa minä halajan; oi että minulla olis joko tyven turvapaikka, johon saisin peräytyä maailmasta, kaikista sen murheista, komusta ja levottomuudesta, ja jossa saisin omistaa elämäni jäljellä olevat päivät rauhalle ja rakkaudelle."

Tähtein selittäjä katseli häntä vähän aikaa, rypistellen pitkiä silmäkulmiaan.

"Ja mitä tahdot antaa, jos saatan hankkia sinulle senlaisen turvapaikan?"

"Sano itse palkintosi, ja olkoon se mikä hyvänsä, jos se on minun vallassani, niin totta kuin elän, sinä olet sen saapa."

"Olet kai, oi kuningas, kuullut mainittavan Iremin puutarhaa, joka on onnellisen Arabian ihmetekoja?"

"Olen kuullut siitä puutarhasta puhuttavan, siitä mainitaan Koraanissa, juuri siinä luvussa, jolla on päällekirjoituksena: 'Päivän koitto.' Olen ilmankin kuullut pyhiinmatkustajain, jotka ovat käyneet Mekkassa, kertovan siitä kummallisia asioita; mutta minä katsoin ne mahdottomiksi saduiksi, jonkalaisia kaukaisissa maissa käyneiden matkustajain on tapa sepitä."

"Älä epäile, oi kuningas, matkustajain kertomusten totuutta," jatkoi tähtein selittäjä vakaisesti, "sillä ne sisältävät kalliita, harvinaisia tietoja, maan ääristä saatuja. Mitä taas Iremin puutarhaan ja hovilinnaan tulee, niin on se, mitä niistä ylipäänsä sanotaan, totta; minä olen ne omin silmini nähnyt: kuuntele seikkailustani, sillä se on yhteydessä pyyntöni esineen kanssa."

"Nuoruudessani, kun en ollut muu kuin erämaan Arabialainen, kaitsin minä isäni kameeleja. Vaeltaissani Aden-erämaan kautta, eksyi niistä yksi ja hukkaantui. Minä hain sitä monta päivää, mutta turhaan, kunnes voipuneena ja heikkona panin maata puolenpäivän aikana ja nukuin erään palmupuun alle, vähäisen kaivon vierelle. Herättyäni olin erään kaupungin portin luona. Minä menin kaupunkiin ja näin kauniita katuja, toria ja markkinapaikkoja; mutta kaikki oli hiljaa eikä yhtään asukasta näkynyt. Minä vaelsin eteenpäin, kunnes tulin erään komean kivilinnan luokse, jonka vieressä oli puutarha, koristettu suihkulähteillä ja kalalammikoilla, lehtimajoilla ja kukilla, ja puilla, jotka notkuivat hedelmäin mitä suloisimpain painosta; mutta ihmistä en nähnyt vieläkään. Minä säpsähdin tätä yksinäisyyttä, riensin sieltä pois, ja kun olin tullut kaupungin portista ulos, käännyin minä hovilinnaa katselemaan, mutta sitä ei enää näkynytkään, ja ainoastaan tuo ääretön erämaa oli silmäini eteen levitettynä."

"Läheisyydessä kohtasin erään vanhan dervishin (turkkilais-munkin), maan taruihin ja salaisuuksiin tutustuneen, ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Tämä, sanoi hän, on se laajalta kuuluisa Iremin puutarha, yksi erämaan ihmeitä. Se tulee vaan muutamina aikoina näkyviin jollekulle matkustajalle, niinkuin nyt on sinulle tullut, ilahuttaa häntä torneillaan, hovilinnoillaan ja muureillaan, joiden yli rehevät hedelmäpuut ojentavat oksiansa, mutta katoaa sitten eikä jätä muuta kuin aution erämaan jälkeensä. Ja tämä on sen historia. Muinaisina aikoina, kun Addilaiset asuivat tässä maassa, perusti kuningas Sheddad, Adin poika, Noakin pojanpojan poika, täällä loistavan kaupungin. Kun hän sen valmiiksi saatuaan näki sen suuruuden, paisui hänen sydämensä kopeudesta ja röyhkeydestä, ja hän päätti rakentaa hovilinnan, jonka piti kilpailla kaiken kanssa, mitä koraanissa kerrotaan taivaallisesta paratiisista. Mutta taivaan kirous kohtasi häntä, hänen ylläisyytensä tähden. Hän ja hänen alamaisensa pyyhkäistiin pois maan päältä, ja hänen komea kaupunkinsa, palatsinsa ja puutarhansa pantiin iäisiin tenhoksiin, jotka kätkevät sen ihmisten silmiltä, paitse että ne näkyvät muutamina väli-aikoina, jos ihminen alati muistaa syntinsä."

"Tämä kertomus, oi kuningas, ja ihmeet, jotka näin, eivät koskaan haihtuneet muistostani, ja useita vuosia sen jälkeen, käytyäni Egyptissä ja saatuani viisaan Salomon tietorikkaan kirjan, päätin minä jälleen käydä Iremin puutarhassa. Minä teinkin niin, ja huomasin sen ilmestyvän näkööni. Minä otin Sheddadin hovilinnan haltuuni ja vietin useita päiviä hänen taivaallisen jälkeen mukaillussa paratiisissaan. Palatsia vartioitsevat henget tottelivat minun taikavoimaani ja ilmoittivat minulle sen taikauksen, jolla koko puutarha saatettiin näkyviin ja joilla se jälleen tehtiin näkymättömäksi. Semmoisen palatsin ja semmoisen puutarhan saatan minä sinulle tehdä, oi kuningas, saatanpa tehdä sinullekin, tälle vuorelle, kaupunkisi päälle. Enkö tiedä kaikkia salaisia noitasanoja, ja eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja?"

"Oi Abu Ajeebin viisas poika!" huudahti Aben Habuz, kiihkeästä halusta vapisten, "totisesti olet sinä matkustaja ja olet nähnyt ja oppinut kummallisia asioita! Rakenna minulle semmoinen hovilinna, ja vaadi palkinnokseksi vaikka puolet kuningaskunnastani."

"Ah!" vastasi Ibrahim, "sinä tiedät että olen vanha mies ja tietoviisas, ja helposti tyydytetty; kaikki palkinto, minkä vaadin, on ensimmäinen juhta, kuormansa kanssa, joka tulee hovilinnan tenhotun portin kautta."

Kuningas myöntyi ilolla näin kohtalaiseen vaatimukseen, ja tähtein selittäjä aloitti työnsä. Kukkulan huipulle, heti maan-alaisen erakkolansa yläpuolelle, rakennutti hän suuren porttikäytävän, joka vei varustetun tornin keskitse.

Ulkopuolella oli porttikäytävä eli ulkopuolinen porstua, korkealla kaarella varustettu, ja kaaressa vankat ovet. Portin loppukiveen koversi tähtein selittäjä omalla kädellään ison avaimen; ja porstuan ulkopuolisen kaaren loppukiveen, joka kaari oli portin kaarta korkeampi, piirti hän mahdottoman suuren käden. Nämät olivat tehokkaat taikakalut, joihin hän luki useita loihteita oudolla kielellä.

Kun tämä porttikäytävä oli valmiina, sulkeusi hän kahdeksi päiväksi saliinsa, salaisiin noituuksiin; kolmantena päivänä meni hän kukkulalle ja vietti koko päivän sen huipulla. Hiljan yöllä tuli hän alas ja meni Aben Habuzin eteen. "Jo vihdoin," sanoi hän, "on työni täytettynä. Kukkulan huipulla seiso palatsi mitä ihanimpia, joita ihmisen pää on voinut keksiä tahi miehen sydän haluta. Se sisältää komeita saleja ja kaltereja, ihania puutarhoja, jäähdyttäviä suihkukaivoja ja lemuavia kylpylaitoksia; sanalla sanoen, koko vuori on paratiisiksi muutettu. Niinkuin Iremin puutarha se on suojeltu voimakkaalla tenhouksella, joka kätkee sen kuolevaisten silmiltä ja tiedustukselta, mutta ei niiltä, joilla sen taikakaluin salaisuudet ovat."

"Hyvä!" huudahti Aben Habuz iloisena, "huomen aamulla, päivän ensi koitolla, menemme sitä katsomaan." Onnellinen kuningas ei juuri paljon nukkunut sinä yönä. Tuskin olivat auringon säteet alkaneet kiilua Sierra Nevadan lumipeittoisella kukkulalla, kun hän istui oriinsa selkään ja, otettuaan mukaansa ainoastaan muutamia valiopalvelijoita, ratsasti jyrkkää ja kapeata polkua kukkulalle. Hänen vierellään, valkoisella hevosella, ratsasti Götiläinen prinsessa, välkkyvillä hohtokivillä peitetyssä puvussa, ja hänen hopealyyrynsä rippui kaulaan käärityissä kultaketjuissa. Tähtein selittäjä astui kuninkaan vasemmalla puolella, nojaten hieroglyfilliseen sauvaansa, sillä hänen tapansa ei ollut ratsastaa.

Aben Habuz odotti saavansa nähdä palatsin kiiltelevän tornin ja sen puutarhain penkereiden ulottuvan pitkin kukkulaa, mutta ei mitään näistä voinut hän vielä keksiä. "Se on salaisuus ja palatsin suojelusvahti," sanoi tähtein selittäjä, "ettei mitään näy ennenkuin on käyty palatsin tenhotun portin kautta sisään ja katseltu palatsia."

Heidän lähetessään porttikäytävätä, seisahtui tähtein selittäjä ja osotti kuninkaalle tuota kummallista kättä ja avainta, jotka olivat porttiin ja kaareen koverretut. "Nämät," sanoi hän, "ovat ne taikakalut, jotka vartioivat tämän paratiisin porttia. Ennenkuin tämä käsi ylettyy avainta ottamaan, ei mikään inhimillinen voima eikä taika voi mitään vuoren vallitsijaa vastaan."

Sillä aikaa kun Aben Habuz avosuin katsella tuijotti noita salamielisiä taikakaluja, astui prinsessan hevonen edelleen, vei hänet portista sisään ja seisahtui keskelle porttiholvia.

"Katsos," huudahti tähtein selittäjä, "tuossa on se minulle luvattu palkinto, se eläin, joka kuormansa kanssa ensiksi oli tenhotusta portista sisään astuva."

Aben Habuz naurahti tälle, niinkuin hän luuli, leikilliselle sanalle tuolta vanhalta mieheltä; mutta kun hän näki vanhuksella olevan toden tarkoituksen, alkoi hänen harmaa partansa liikkua närkästyksestä.

"Abu Ajeebin poika," sanoi hän kovuudella, "mitä kahda-puheisuutta tämä on? Sinä tiedät mitä minä lupauksellani tarkoitin: ensimmäistä juhtaa joka kuormansa kanssa menee tästä portista sisälle. Ota vahvin hevosaasi tallistani, kuormaa se kalliimmilla kaluilla mitä rahasto-huoneessani on, ja se kaikki on sinun omasi; mutta älä rohkenekaan ylentää ajatuksiasi häneen, joka on minun sydämeni ilo."

"Mitäpä minä tavaroista," huudahti tähtein selittäjä ylenkatseellisesti; "eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja, ja siinä avain maan salaisiin aarteisin? Prinsessa on laillisesti minun; sinun kuninkaallinen sanasi on sen panttina; minä vaadin häntä omaisuutenani."

Prinsessa katseli kopeasti hevosensa seljästä, ja keveä, ylenkatseellinen hymy liikkui hänen ruusuhuulillaan, kahden harmaaparran kiistellessä nuoruudesta ja kauneudesta. Kuninkaan viha voitti hänen viisautensa. "Sinä erämaan halpa poika," huusi hän, "lienet kyllä monenkin konstin mestari, mutta tunnusta minut herraksesi äläkä rohkene pilkata kuningastasi."

"Minun herrakseni" matki tähtein selittäjä, "minun kuningastani! Myyränmättään kuningas vaatii ollakseen valtija sille, jolla on Salomon taikakalut! Jää hyvästi, Aben Habuz, hallitse vähäistä kuningaskuntaasi ja huvittele sinuas tässä narrien paratiisissa; mitä minuun tulee, niin nauran sinulle tietoviisaudellisessa yksinäisyydessäni."

Näin puhein tarttui hän hevosen suitsiin, löi maahan sauvallaan ja vaipui Götiläisen prinsessan kanssa keskelle porttiholvia. Maa meni umpeen heidän jälkeensä, eikä näkynyt mitään merkkiä aukosta, jonka kautta he olivat kadonneet.

Aben Habuz seisoi kotvan aikaa hämmästyksestä äänettömänä. Toinnuttuaan komensi hän monta tuhatta työmiestä kaivamaan, kuokilla ja lapioilla, maata, johonka tähtein selittäjä ja prinsessa olivat kadonneet. He kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan; kukkulan kivikova pohja vastusti heidän aseitaan, ja jos heidän onnistuikin päästä vähän syvemmälle, täyttyi reikä jälleen mullalla, niin pian kuin he sen syrjään loivat. Aben Habuz etsi luolan suuta kukkulan juurella, joka vei tähtein selittäjän maan-alaiseen palatsiin, mutta sitä ei löydetty mistään. Missä ennen reikä oli ollut, siinä oli nyt ikivanhan vuoren luja pinta. Ibrahim Ebn Abu Ajeebin kadottua loppui hänen taikakaluinsa hyvät teot. Pronssiratsastaja pysyi liikkumatonna, kasvot kukkulaan päin, ja hänen keihäänsä torkotti siihen paikkaan, mihin tähtein selittäjä oli kadonnut, ikäänkuin siinä vielä väijyisi Aben Habuzin pahin vihollinen.

Silloin tällöin kanini hiljainen soitanto ja hiljaisia naisäänen säveliä kukkulan aistista; ja eräs talonpoika kertoi eräänä päivänä kuninkaalle, että hän yöllä sitä ennen oli löytänyt raon kalliossa, jonka kautta hän oli ryöminyt sisään ja kurkistellut erääsen maanalaiseen saliin, jossa tähtein tutkija istui komealla sohvalla, uinaillen ja päätään nyökytellen prinsessan soittaessa hopealyyryänsä, joka näytti lumoavasti vaikuttavan hänen aisteihinsa.

Ahen Habuz etsi tuota kallion halkeamaa, mutta se oli jälleen ummessa. Hän yritti vieläkin kerran luolasta karkoittamaan kilpailijaansa, mutta kaikki oli turhaa. Käden ja avaimen taikavoima oli liian väkevä inhimillisen voiman voitettavaksi. Vuoren huippu, jossa luvatun palatsin ja puutarhan olis pitänyt olla, pysyi kaljuna ja autiona, joko niin että tämä ylistetty paratiisi taikauksella pidettiin kätkössä inhimillisiltä silmiltä, taikka vaan oli tähtein selittäjän sepitsemä satu. Maailma uskoi tätä jälkimäistä, ja muutamain oli tapa kutsua palatsia "Kuninkaan hullutukseksi," jota vastoin toiset nimittivät sitä "Hullun paratiisiksi."

Lisäksi Aben Habuzin suruun tekivät hänen naapurinsa, joita hän oli härsyttänyt ja ylenkatsonut ja niin mukavasti aina voittanut, niin kauan kun hänellä oli tuo taikainen ratsastaja, joka haaralta paljon hyökkäyksiä hänen maahansa, kun eivät enää nähneet minkään noitavoiman häntä suojelevan, ja tämän rauhallisen kuninkaan jäljellä olevat päivät kuluivat alinomaisissa sodissa ja vastuksissa.

Viimein Aben Habuz kuoli ja haudattiin. Vuosisatoja on siitä kulunut. Alhambra on rakettu tuolle tapauksista niin rikkaalle vuorelle, ja toteuttaa osaksi tuota ihanaa satua Iremin puutarhoista. Tuo taiottu porttikäytävä on vieläkin olemassa, epäilemättä tuon salamielisen käden ja avaimen suojelemana, ja sitä kutsutaan nyt Oikeuden Portiksi, tätä linnan suurta porttia. Tämän portin alla istuu, sadun mukaan, tähtein selittäjä maanalaisessa salissaan, ja nyökyttää sohvalla päätänsä, prinsessan hopealyyryn häntä uneen tuuditellessa.

Vanhat, portilla vahdissa seisovat invaliitit kuulevat silloin tällöin näitä ääniä kesä-öinä, ja nukkuvat, niiden unnuttavan voiman voittamina, paikoillansa. Mikä vielä enempi on, unen voima on niin väkevä tässä palatsissa, että niitäkin, jotka päivällä ovat vahdissa, tavataan torkkumassa porttikäytävän kivilavitsoilla, taikka läheisten puiden alla; niin että tämä vahtipaikka tosiaankin on unnuttavin koko kristikunnassa. Kaikki nämät seikat, niin sanovat vanhat sadut, tulevat näin pysymään polvesta polveen. Prinsessa pysyy tähtein selittäjän vankina, ja pitää häntä taikaisessa horroksessa viimeiseen päivään asti, jos vaan ei tuo salamielinen käsi tavoita tuota taiottua avainta ja lakkauta sitä noituusvoimaa, jonka vallassa tämä tenhottu vuori on.