Linnanherra ja notario.

Muinaisina aikoina vallitsi kuvernöörinä Alhambrassa eräs vanha miehuullinen herra, jota, koska oli menettänyt toisen käsivartensa sodassa, yleisesti kutsuttiin el Gobernador Manco'ksi, eli "yksikätiseksi kuvernööriksi." Hän kopeilikin suuresti olemastaan vanha soturi, piti viiksiään väännettyinä aina korviin asti, ordonanssi-saappaita ja toledo'a (sapelia) keihäänpituista, ja nenäliinaa sapelin kahvassa.

Myös oli hän sangen ylpeä ja tiukka pikku asioissa ja suuresti huolellinen etuoikeuksistaan ja arvoisuudestaan. Hänen hallituksensa aikana otettiin sentähden hyvin tarkka vaari niistä vapauksista ja oikeuksista, jotka Alhambralla, kuninkaallisena asuntona ja tiluksena, oli. Ei kukaan saanut ampuaseella, eikä edes sapelilla eli kepilläkään varustettuna tulla linnaan, ellei hänellä ollut määrätty arvo, ja jokaisen ratsastajan piti portilla nousta maahan ja taluttaa hevostansa ohjista. Koska nyt Alhambran kukkula on keskellä Granadan kaupunkia ja tavallaan on sen kasvannainen, niin tottapa sille kenraali-kapteinille, joka on maakunnan korkein hallitusmies, on vähän työlästä että hänellä on valtio valtiossa, vähäinen omavaltainen paikka keskellä aluettaan. Tässä tapauksessa tuli tämä seikka olemaan vielä ikävämpi vanhan kuvernöörin kärtyisen kateuden tähden, joka, kun korkeampi arvo ja tuomio-oikeus tuli vähänkin kysymykseen, syttyi tuleen, ja niinikään niiden maankulkijain ja irtolaisten tähden, jotka vähitellen olivat linnaan pesiytyneet, juurikuin pyhäkköön, ja kaupunkilaisten vahingoksi asettivat koko tienoosen varsinaisen varkaus- ja rosvous-järjestön.

Tämän tähden oli kenraalin ja linnan kuvernöörin välillä alituisia riitoja ja jukkia, jotka jälkimäisen puolelta olivat sitä kiivaammat, kuin kahdesta läheisestä vallitsijasta vähempi aina enemmällä uppiniskaisuudella puolustaa arvoaan. Kenraalin komea palatsi oli Plaza Nueva'lla, heti Alhambran kukkulan juurella, ja täällä oli aina ikäänkuin paraatti-paikka rähisevillä vahdeilla, palvelijoilla ja kaupungin virkamiehillä. Eräältä linnasta ulkonevalta vallinsarvelta taisi nähdä koko palatsin ja torin, ja tällä vallinsarvella käveli kuvernööri tavallisesti mahtavin askelin edes takaisin, sapeli vyöllä, terävästi ja valppaasti katsellen kilpailijaansa, niinkuin haukka pesästään kuivettuneessa puussa vaanii saalistansa.

Aina kun hän tuli alas kaupunkiin, hän teki sen suurella komulla ja ratsastamalla, vartijaväen kanssa, taikka juhlavaunuissaan, noissa vanhoissa raskaissa Hispanialaisissa ajoneuvoissa, jotka olivat kultanahalla sisustetut, kahdeksan hevosaasia valjaissa, ja juoksijoilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla ympäröityt. Tällaisissa tiloissa hyvitteli hän aina mieltänsä sillä, että hän kuninkaan edustajana saatti jokaisen vastaantulijan peljästymään ja ihmettelemään, vaikka kaupungin pilkkakirveet, etenkin ne jotka liikkuivat Generalifen palatsin ympärillä, ilvehtivät hänen turhanpäiväisen ylpeälle komulleen, ja tähtäillen niitä monia maankulkureita ja irtolaisia, joita hänen alamaisissaan oli, tavallisesti kutsuivat häntä "kerjäläis-kuninkaaksi." Se, mikä saatti enimmän riitoja aikaan näiden kahden miehuullisen kilpailijan välillä, oli se oikeus, jonka kuvernööri oli itselleen anastanut, että hänen ja vartijaväen elintarpeet olivat tullittomina kaupungin läpi kuljetettavat. Tämä etuoikeus oli vähitellen antanut aihetta avaraan salakauppaan. Koko joukko salakauppiaita sijoittui Alhambran hökkeleihin ja lukuisiin vuorenluoliin sen likeisyydessä, ja harjoitti, vartijaväkeen kuuluvain sotamiesten avulla, sangen voitollista ammattia.

Kenraalin huomio heräsi. Hän neuvoitteli asianajajansa ja oikean kätensä, erään kavalan, toimekkaan Escribanon eli notarion kanssa, joka oli mielissään siitä että sai tilaisuuden kiusata tuota Alhambran vanhaa valtikasta ja sekoittaa hänet lainopillisten ongelmoisten pyörteesen. Hän kehoitti kenraalia väittämään, että hänellä oli oikeus katsastaa eli syynätä kaikkea mitä kaupungin kautta kuljetettiin, ja näytti laajassa kirjoituksessa tämän oikeuden toteen. Kuvernööri Manco oli vanha, tuikka soturi, suorasukainen, ja vihasi jokaista Escribanoa enemmän kuin paholaista itseään, ja erittäinkin tätä enemmän kuin kaikkia muita Escribanoja.

"Mitä?" sanoi hän, vääntäen viikseään ankarasti ylöspäin, "onko kenraalin tarkoituksena että tuo kynämies hankkii rettelöitä niskoilleni? Minäpä näytän hänelle että vanha soturi ei hätäilekään pölytakin edessä."

Hän sieppasi kynän ja töhri tuiman kirjeen, jossa hän, alentumatta minkäänlaisiin toteen-näyttöihin, puolusti oikeuttaan tullittomaan tavaran tuontiin, ilman mitään haitallista katsastusta, ja uhkasi jokaista tullimiestä, joka jumalattomalla kädellään rohkenisi koskea ainoaankaan vartiostoon, jota Alhambran lippu suojeli. Sillä aikaa kun nämät molemmat itsepintaiset valtikkaat tätä asiata käyttelivät, tapahtui muuanna päivänä, että varoilla linnaa varten kuormattu hevosaasi tuli Xenilin portille, josta sen, matkallaan Alhambran, piti kulkea erään esikaupungin kautta. Matkueen etunenässä oli eräs vanha kärtyinen kapraali, joka kauan oli palvellut kuvernöörin alaisena, ja oli mies, hänen mielensä mukaan, niin luja ja jäykkä, kuin vanha toledon terä. Heidän kaupungin porttia lähetessään, pystytti kapraali Alhambran lipun kuormasatulalle, oikasi hänensä suoraksi kuin vahakynttilä ja ajoi sisään pää kymärässä, mutta valppaasti vilkuillen sivuilleen kuin koira, joka kulkee vihoillisella maalla ja on valmis sekä morisemaan että puremaan.

"Wer da (kuka siellä)?" kysyi vahti kaupungin portilla.

"Sotamies Alhambrasta," sanoi kapraali päätään liikauttamatta.

"Mitä kalua teillä on?"

"Ruokakalua vartijaväelle."

"Eteenpäin!"

Kapraali ajoi edelleen matkueensa kanssa, mutta oli juuri ennättänyt muutamia askelia astua, kun joukko tullipalvelijoita syöksähti ulos tullituvasta.

"Seis!" huusi ensimmäinen. "Hevosaasin-ajaja, seis ja avaa tukkusi."

Kapraali pyörähti päin ja rupesi tappelu-asentoon. "Kunnioitusta Alhambran lipulle," sanoi hän; "nämät kalut ovat kuvernööriä varten."

"Mitä kuvernööri meihin koskee? Mitä meillä on hänen lippunsa kanssa tekemistä? Hevosaasin-ajaja seis, sanon minä."

"Pidätäpä vaan, jos tohdit, tämä eläin!" huusi kapraali ja viritti pyssynsä: "hevosaasin-ajaja, eteenpäin!"

Hevosaasin-ajaja antoi aasilleen aika tuustin; tullimies juoksi eteen ja tarttui marhamintaan, jonka perästä kapraali tähtäsi ja ampui hänet kuoliaaksi.

Koko katu oli tuota pikaa kapinassa. Vanha kapraali otettiin kiini ja, saatuaan monta töykkäystä, sivallusta ja sätkäystä, joita Hispanialainen roistoväki heti paikalla antoi hänelle esimauksi häntä odottavasta rangaistuksesta, vangittiin ja vietiin kaupungin vankihuoneesen. Hänen kumppaneilleen annettiin lupa viedä kuorma, joka nyt oli laillisesti syynätty, Alhambraan.

Vanha kuvernööri vimmastui, kuultuansa vanhan kapraalin vangitsemisen ja tuon Alhambran lipulle tehdyn häväistyksen. Useita tuntia hyökäili hän kuin hullu sinne tänne Alhambran saleissa, pursusi vihaa vallinsarvella, ja hänen silmänsä purskuttivat tulta ja liekkiä kenraalin palatsille. Purjettuaan ensimmäisen raivonsa, lähetti hän viestin ja vaati kapraalin irtilaskemista, koska muka hänellä itsellään vaan oli oikeus tuomita hänen komentonsa alla olevain rikoksia.

Kenraali, tuon kavalan notarion hyvästi vuollulla kynällä autettuna, vastasi hyvin laveasti ja näytti että rikos oli tehty kaupungin muurien sisällä ja sivili-virkamiestä vastaan, josta oli selvästi ymmärrettävä, että se kuului hänen tuomiokuntaansa. Kuvernööri uudisti toisessa kirjeessä vaatimuksensa. Kenraali vastasi vielä pitemmässä kirjoituksessa, joka oli täynnä lainopillista mielen terävyyttä; kuvernööri kävi kiivaammaksi ja jyrkemmäksi vaatimuksissaan, ja kenraali ynseämmäksi ja juurtajaksaisemmaksi vastauksissaan, kunnes tuo vanha leijonarintainen soturi oikein kiljui raivoissaan, nähdessään hänensä mokomaan lainopillisten ongelmoisten verkkoon kietoutuneeksi.

Samalla kun kavala Escribano lystikseen näin kiusasi kuvernööriä, johti hän tutkintoa kapraalin asiassa, jolla ahtaassa vankihuoneessaan oli vaan yksi pieni kalteri-akkuna, jonka kautta hän taisi ystävilleen näyttää osan kasvoistaan ja vastaanottaa heidän lohdutuksiaan.

Mahdottoman ison läjän kirjoitettuja todistuksia oli, Hispanialaisen tavan mukaan, väsymätön Escribano saanut kokoon; kapraali oli niillä täydellisesti voitettu. Hän nähtiin murhaan syylliseksi ja tuomittiin hirtettäväksi.

Turhaan lähetti kuvernööri varoituksia ja uhkauksia Alhambrasta. Tuo onneton päivä lähestyi, ja kapraali vietiin in capella, se on vankihuoneuksen kapelliin (kirkkoon), jota tapaa aina noudatetaan päivällä ennen heidän teloitustaan, että ajattelisivat poislähtöään ja katuisivat syntejänsä.

Kun vanha kuvernööri kuuli asian tulleen täpärimmälleen, päätti hän itse tiedustaa miten asiat olivat. Tätä varten antoi hän vetää juhlavaununsa esiin ja ajoi, vartiostonsa ympäröimänä, Alhambrasta kaupunkiin. Hän seisahutti Escribanon kartanon eteen ja käsketti hänet ulos.

Kuvernöörin silmät hehkuivat kuin hiilet, kun hän näki lain muhoisen miehen riemullisena astuvan vaunuin luoksi.

"Mitä kuulen," sanoi hän, "te tahdotte hirtättää minun sotamiehiäni?"

"Kaikki lain mukaan — kaikki ankaran laillisen muodon mukaan," sanoi tekoonsa tyytyväinen Escribano, muhoillen ja kämmeniään hykerrellen. "Minä saatan näyttää teidän ylhäisyydellenne koko todistajain kuulustelemuksen kirjoitettuna."

"Tuokaa se tänne!" sanoi kuvernööri. Escribano riensi huoneesensa, mielissään kun taas sai tilaisuuden tuon uppiniskaisen sotavanhuksen kiusaksi näyttää sukkeluuttaan.

Hän palasi kimppu papereita käsissä ja alkoi, tämmöisten miesten tavallisella liukkaalla kielellä, ääneen lukea pitkää pinollista sanoja. Sillä aikaa oli koko joukko ihmisiä keräytynyt, jotka kaulat kurollaan ja avosuin kuuntelivat mitä luettiin.

"Kuulkaapa ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "astukaa vaunuihin, että, erilläni tuosta kirotusta ahdingosta, paremmin kuulisin."

Escribano nousi vaunuihin istumaan; vihjaus vaan, niin vaunun-ovi suljettiin, ajaja sivalsi ruoskalla — hevosaasit, vaunut ja kaikkityyni lensivät kuin leimaus pois, ja väkijoukko jäi avosuin katsomaan. Kuvernööri ei pysähtynyt ennen kuin näki saaliinsa hyvässä tallessa, Alhambran lujimmassa vankihuoneessa.

Sitten ehdotti hän sotamenoiseen tapaan sotilakkoa ja vaati rauhansopimusta eli vankien — kapraalin ja notarion, vaihetusta. Kenraalin kopeus oli kovin kipeästi loukkautunut; hän lähetti kiellon takaisin, ja antoi sillä aikaa Plaza Nuevalle pystyttää pitkän ja vankan hirsipuun, hirttääkseen kapraalin.

"Ha ha! Niinkö tarkoitus onkin!" sanoi vanha Manco kuvernööri. Hän antoi käskyn, ja tuota pikaa pystytettiin sen ison vallinsarven reunalle, johon näkyi koko Plaza Nueva, hirsipuu. "Hirtäpä," lähetti hän kenraalille sanomaan, "hirtäpä nyt sotamieheni, jos mielesi tekee; mutta samalla hetkellä, kun hän heilun torin päällä, sinäkin näet Escribanosi ilmassa roikkuvan."

Kenraali oli taipumaton; sotaväkeä asetettiin torille; rummut rämisivät, kellot soivat. Lukematon joukko asian harrastajia keräytyi, teloitusta katsomaan. Toisella puolella asetti kuvernööri vartijaväkensä vallinsarvelle, ja soitatti kelloilla Torre de la Campana'sta eli kellontornista kuolonvirttä Escribanolle.

Escribanon vaimo tunki, suuri lauma pieniä Escribanoja kintereillään, väkijoukon läpi, heittäysi kenraalin jalkain eteen ja rukoili, ettei tämä kopeudelleen uhraisi hänen miehensä henkeä, hänen ja hänen monien pienten lastensa onnea; "sillä," sanoi hän, "teidän ylhäisyytenne tuntee kyllä vanhan kuvernöörin sen verran, ettette saata epäillä hänen täyttävän uhkauksensa, jos teidän ylhäisyytenne hirtättää tämän vanhan sotamiehen."

Vaimon itku ja valitus ja pienten Escribanojen parkumiset voittivat kenraalin. Kapraali vietiin vartioittuna, hirsipuu-puvussaan, kuin kapusini-munkki, mutta pää pystyssä ja tavallisuutensa mukaan tuimasti katsellen, Alhambraan. Escribanoa vaadittiin, sopimuksen mukaan, hänen sijaansa. Tämä muuten niin liikkuva ja itseensä tyytyväinen lain-oppinut tuotiin enemmin kuolleena kuin elävänä vankihuoneesta. Kaikki hänen notkeutensa ja viekkautensa oli kuin poispuhallettuna; hänen hiuksensa olivat kauhistuksesta kokonansa harmaantuneet, ja hän oli surullisen ja nulon näköinen, niinkuin jo olis tuntenut nuoran kaulassaan.

Kuvernööri seisoi kädet kupeisin nojattuina ja katseli häntä jääkylmästi naurahdellen. "Tästälähtiin, kunnon mieheni," sanoi hän, "masenna intoasi saadakses muita hirsipuuhun; älä luota liioin vakuuteesi, jos sinulla oliskin oikeus puolellasi; ja edellä kaikkia, varo visusti, ennenkuin tulevalla kerralla käytät kirjaviisauttasi vanhaa soturia vastaan."