AAMUTUULI

Ylitse vehreiden metsien valahtaa auringon säihkyvä, kultainen kirkkaus. Ylitse niittyjen, peltojen, kylän ja veen kulkevi hiljainen hyminä heräävän tuulen.

Kujien varsilla kukkivat piilipuut, rinteiltä laskeupi voimakas pihkan tuoksu…

Kaukaa korpien keskeltä, suurilta soilta kuuluvi heikkona pauhuna kurkien huuto ja tohina synkeän salon, missä on paisuvat nevat ja alankomaat.

Sieltä kuin heikkona aavistuksena saapuu villin, kuohuvan elämän henkäys, saapuvat salaiset äänet, joit' olen melkein kyynelin halannut kuulla. Taas kun ne kuulen, kun nään, miten maailma puhkeaa kukkaan ja lehteen ja ulapat välkkyy, tuntuvi kauniilta kaikki:

Suru on suloista silloin, ihanaks' ikävä muuttuu. Tuntuu kuin elämä olisi uni, lyhyt ja hyvä, josta ei konsanaan — konsanaan herätä tahtois. — —